Historiaa
Buddhalaisuus tuli Japaniin Korean kautta Kiinasta 500-luvulla. Kiinasta saapui myös
taolaisia ja
kungfutselaisia vaikutteita.
Kristinusko levisi eurooppalaisten saapumisen myötä. Buddhalaisuus oli Japanin valtionuskonto Edo-kaudellann (1603-1868), jolloin Japania hallitsivat shōgunit. Keisarivallan palauttaneen
Meiji-restauraatio (1868) hengellinen pohja oli puolestaan šintolainen, ja sen jälkeen šintolaisuus oli muutaman vuosikymmenen ajan Japanin valtionuskonto, jossa keisarilla oli keskeinen asema. Šintolaisuuden virallinen valtiollinen asema lakkautettiin toisen maailmansodan jälkeen
1945.
[Japan Times ]
Nykypäivä
Nyky-Japanissa šintolaisuus elää sulassa sovussa rinnakkain muiden uskontojen kanssa. Monet japanilaiset ovat moniuskontoisia; he saattavat esimerkiksi viettää lapsen syntymäjuhlaa tai häitä šintolaisin menoin, kunnioittaa kungfutselaisia oppeja ja haudata vainajansa buddhalaisin juhlallisuuksin. Tyypillisesti šintolaisuus keskittyy maanpäällisen elämän asioihin asettaen pienemmän painoarvon tuonpuoleiselle.
Japanissa on lähes 80 000 šintolaista pyhää paikkaa, joiden kunnioitus on kami-uskonnon perua. Monet pyhät paikat voi tunnistaa niihin johtavasta portista (), jonka muodostavat kaksi pystypaalua ja kaksi poikkipaalua.
Šintolaisten nykyisen lukumäärän laskeminen on japanilaisten moniuskontoisuuden vuoksi ongelmallista. Rekisteröityjä šintolaisia pappeja ja papittaria on lähes 30 000. Arviolta puolet japanilaisista osallistuu vuosittain ainakin joihinkin šintolaisiin juhliin. Šintolaisuus on edelleen tiiviisti sidoksissa japanilaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Se ei ole mainittavasti levinnyt Japanin ulkopuolelle, ja useimmiten se ennen pitkää häviää myös muihin maihin muuttavien japanilaisten elämästä.[Japan Times 2004 ]
Uskomukset
Šintolaisuus on, kuten edellä on mainittu, panteistinen uskonto. Ts. jumaluutta on kaikkialla: kasveissa, eläimissä ja jopa kivissä. Jokaisessa oliossa on kami, jumalolento. Esim. jokaisessa peipossa on kami ja jokaista maailman peipposta vahtii ja suojelee peipposten ylikami.
Jokaisesta kuolleesta ihmisestäkin tulee kami, olettaen että he ovat saaneet nimen ennen kuolemaansa. Mikäli lapsi kuolee nimettömänä, tulee hänestä vihainen ja ilkeä 'mizuko', eli 'vesilapsi', jota pitää lepytellä, jotta hän ei aiheuttaisi ongelmia.
Myös huvin vuoksi tai ilman muuta pätevää syytä surmatusta ihmisestä tulee kaunaa, 'urami', kantava aragami, joka haluaa kostaa kohtaamansa vääryydet.
Myös ruokailussa seurataan tiettyjä rituaaleja. On kohteliasta sanoa 'itadakimasu' ennen ruokailun aloittamista. Tällä sanalla kiitetään ruoanlaittajan lisäksi kaikkia niitä kasveja ja eläimiä, jotka ovat kuolleet, jotta ihminen saisi syödä vatsansa täyteen.
Tappamisen käsite on shintolaisuudessa erilainen länsimaiseen käsitykseen verrattuna. Tappaa saa, jos se on ainoa keino selvitä itse hengissä ja kuollutta vihollista tulisi kunnioittaa. Huvin vuoksi tappaminen ei missään tapauksessa ole sallittua.
Vainajien palvonta
Šintolaisuudessa vainajien sieluja kunnioitetaan ja on tavallista, että kuolleen perheenjäsenen kuva asetetaan muistoalttarille, jolla vainajalle uhrataan ruokaa, juomaa ja joskus ns. henkirahaa.
Ennen ruokailua vainajan lähin sukulainen keskustelee vainajan sielun kanssa. On myös tavallista puhella sielulle päivän tapahtumista ja kysellä kuulumisia. Šintolaiset uskovat nimetyn kamin eli 'ujikamin', vainajan sielun, suojelevan kotia, mikäli sielu pidetään tyytyväisenä.
Lähteet