Älykkyys

Älykkyys ja älykkyystestit

Älykkyyden analyysin historia

Charles Darwinin evoluutioteoria synnytti 1800-luvun lopulla kiinnostusta vertailevaan psykologiaan. Matemaatikko ja luonnontieteilijä Francis Galton alkoi ensimmäisenä selvittää psykologisluonteisilla testeillä (mental tests) ihmisten älykkyyseroja.

Galton uskoi älykkyyden periytyvän ja tiettyjen sukujen olevan älykkäämpiä kuin toiset. Hänelle älykkyys oli ennen kaikkea hyvää havaintokykyä. Tämän oletuksen mukaisesti hän testasi Lontoossa 1884 yli 9000 näyttelyvierasta. Huomiota kiinnitettiin pään koon, reaktioaikojen, havaintokynnysten ja visuaalisen muistin mittaamisesta. Pettymyksekseen Galton joutui toteamaan, että brittiläisiä tieteenharjoittajia ei hänen koejärjestelynsä avulla voinut erottaa tavallisesta näyttelyvieraasta. Hän kuitenkin keksi korrelaation laskemisen muuttujien välisten vastaavuussuhteiden selvittämiseksi ja loi näin perustaa psykometriikalle.

Älykkyystestien kehittäminen sai vauhtia Ranskassa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Kun Ranskassa säädettiin laki yleisestä oppivelvollisuudesta, koulun aloitti suuri joukko kyvyiltään kovin eritasoisia oppilaita. Jako luokkiin pelkän iän perusteella ei toiminut eikä hallitus luottanut opettajien subjektiivisiin arvioihin oppilaiden kyvyistä; näiden pelättiin suosivan rikkaiden ja yläluokkaisten perheiden lapsia. Ranskan tuolloinen opetusministeri määräsikin Alfred Binet'n työtovereineen kehittämään objektiivista, oppimisvaikeuksia kartoittavaa testiä.

Binet'n testi koostui joukosta päättelyä ja ongelmanratkaisua vaativia tehtäviä. Taustaloetus oli, että heikomminkin oppivat lapset kykenevät kyllä oppimaan, mutta he vain kehittyvät hitaammin kuin toiset. Niinpä lapsen kyvykkyyttä kuvattiin älykkyysiällä. Jos kuusivuotais lapsi selviytyy tehtävistä, joissa seitsenvuotiaat keskimäärin onnistuvat, hänen älykkyysikänsä on seitsemän vuotta. Binet'n testi ennustikin koulumenestystä melko hyvin. Hän ei uhrannut juuri aikaa sen pohtimiseen, mistä lasten väliset erot johtuivat. Binet suorastaan vastusti ajatusta, että testi mittaisi synnynnäistä älyä.

Koska älykkyysiän käsite ei ollut aikuisten testaamisessa mielekäs, saksalainen psykologi William Stern muutti sen älykkyysosamääräksi. Sen avulla oli mahdollista verrata myös eri-ikäisiä ihmisiä.

Älykkyyden mittaamisessa käytetään nykyisin eniten David Wechslerin alkujaan 1950-luvulla kehittämää testipatteria. Testiä on uudistettu ja siitä on versioitu eri ikäisille sopivia muunnelmia. Nykyinen Suomessa käytettävä aikuisten tutkimiseen tarkoitettu testi on julkaistu vuonna 2005 ja on nimeltään WAIS-III. http://www.psykologienkustannus.fi/wais/?PHPSESSID=18dafdc25b1128d91d79c549895a17a5

Määritelmiä

Älykkyyden määrittely on osoittautunut erittäin vaikeaksi. Toiset määritelmät korostavat älykkyyden yhteyttä ihmisen toimintaan ja toimintakykyyn, toiset puolestaan pitävät älykkyyttä kykynä, joka on itsenäisesti olemassa. Laajasti käytössä olevia älykkyystestejä kehittäneen David Wechslerin (1975) käsitys älykkyydestä 'yksilön kykynä ymmärtää ympärillään olevaa maailmaa ja hänen resurssejaan vastata sen haasteisiin' on esimerkki ensimmäisen kaltaisesta määritelmästä. Spearmanin teoria älykkyyden yleisestä g-faktorista puolestaan edustaa käsitystä, jonka mukaan älykkyyden voi määritellä kykynä.

661 amerikkalaiselta psykometriikan tuntijalta kysyttiin 1984 mitä heistä älykkyyteen sisältyy ja eniten he mainitsivat seuraavia tekijöitä: ensiksi älykkyyteen sisältyy päättelykyky eli kyky tehdä annetuista edellytyksistä oikeita johtopäätöksiä. Toiseksi siihen sisältyy kyky ratkaista erilaisia ongelmia. Kolmannelle sijalle vastaajat nostivat oppimiskyvyn.

Samalta tutkimusjoukolta kysyttiin, onko tarpeen puhua älykkyydestä yhtenä yleiskäsitteenä, niin sanottuna g-älykkyytenä, vai pitäisikö puhua vain älykkyystestien monifaktorianalyysissä paljastamista älykkyyden eri komponenteista. 87 prosenttia vastaajista katsoi, että yleisälykkyydestä voidaan puhua realiteettina. Toki sen eri puolia voidaan analysoida ja nämä älykkyyden osatekijät ovat myös realiteetteja.

Älykkyystestissä voidaan faktorianalyysin avulla erottaa näiden testien yhteisen tekijän eli yleisen älykkyystekijä g:n lisäksi joukko älykkyyden osia. Nämä sitten ilmenevät matemaattis-tieteellisinä, verbaalisina tai visuaalis-teknisinä taipumuksina ja liittyvät erikoislahjakkuuksiin.

Joskus älykkyys on määritelty järjen teoreettiseksi ulottuvuudeksi.

Älykkyys yhteiskunnassa

Länsimaissa älykkyyttä on korostettu yksilön ominaisuutena ja omaisuutena. Joukossa yksilöiden erityislahjakkuuden kehittymisen on pelätty jopa tyrehtyvän ja ryhmän on katsottu tasapäistävän yksilöt keskinkertaisuuksiksi. Tätä vastaan on huomautettu, että huippuasiantuntijatkaan eivät enää kykene yksin ratkaisemaan monia nyky-yhteiskunnan monimutkaisista ongelmista. Vaaditaan useiden eri asiantuntijoiden yhteistä ponnistelua, tiedonmuodostusta ja yhteistoimintaa yhdessä ”maallikoiden”, kuten asiakkaiden tai potilaiden kanssa.

Luokitteluja

Älykkyyttä on monenlaista, ja myös tapoja luokitella älykkyyden osa-alueita on useita.

Robert Sternberg

Yksi tunnettu jakotapa on Robert Sternbergin tekemä kolmijako:

Analyyttinen älykkyys, mikä tarkoittaa kykyä hankkia, vertailla ja arvioida tietoa.
Luova älykkyys taas sisältää kykyä yhdistellä uudenlaisella tavalla olemassa olevia tietoja tai tuoreiden ratkaisujen löytämistä ongelmiin.
Käytännöllinen älykkyys puolestaan on eräänlaista 'kadunmiehen älykkyyttä': arkielämän tilanteista selviytymistä, sosiaalisten taitojen käyttöä ja kykyä soveltaa tietojaan käytännön elämän ongelmiin menestyksekkäästi.

Howard Gardner

Howard Gardner on luokitellut älykkyyden kahdeksaan eri lajiin jotka ovat toisistaan riippumattomia: tämä Gardnerin moniälykkyysteoria kuitenkin itse asiassa koostuu erilaisista lahjakkuuden lajeista.

Tekoäly

Tekoälyn tutkimuksella on ainakin kaksi tavoitetta.

Ensinnäkin se pyrkii luomaan uusia, entistä 'älykkäämpiä' koneita, jotka osaavat mielekkäästi sopeuttaa toimintaansa muuttuviin tilanteisiin.

Toiseksi tutkimuksessa matkitaan eli simuloidaan ja mallinnetaan ihmisen älykästä toimintaa, jotta ymmärettäisiin sitä paremmin.

Kirjallisuutta

Stephen Jay Gould: The Mismeasure of Man