Aino Ackté

Elämä

Acktén vanhemmat olivat mezzosopraano Emmy Achté ja säveltäjä-kapellimestari Lorenz Nikolai Achté. Keväällä 1901 Aino Ackté avioitui tohtori, kansanedustaja-senaattori Heikki Renvallin kanssa, ja he saivat saman vuoden syksyllä tyttären (Glory Leppänen). Heikki Renvall ja Aino Ackté-Renvall erosivat virallisesti vuonna 1917. Ackté avioitui vuonna 1919 kenraalimajuri, Uudenmaan lääniinn maaherra Bruno Jalander (1872 – 1966) kanssa, ja hänen nimekseen tuli Aino Ackté-Jalander. Sopraano Aino Acktén sisar oli altto Irma Tervani.

Nuoruus

Achtén perhe oli perustanut vuonna 1882 oman koulun, Helsingin lukkari- ja urkurikoulun, jossa molemmat vanhemmat opettivat. Aino Ackté kävi Helsingin suomalaista tyttökoulua ja opiskeli musiikkia aluksi äitinsä johdolla. Hänen äitinsä halusi lapselleen mahdollisuuden kansainväliseen uraan, mistä itse oli perheen perustamisen myötä joutunut luopumaan (Emmy Achté oli opiskellut ulkomailla).

Pariisi

Vuonna 1894 Ackté pääsi Pariisin valtionkonservatorioon professori Edmond Duvernoyn laululuokalle ja professori Alfred Girodet'n oopperaluokalle. Kolmen vuoden jälkeen, vuonna 1897 hän debytoi Pariisin Suuressa Oopperassa. Acktén esitys Faustissa oli menestys ja hän sai kiinnityksen Pariisiin kuudeksi vuodeksi. Mielenkiintoisena yksityiskohtana Suomesta Achté-nimisenä lähtenyt nuori nainen oli joutunut opiskeluaikanaan vaihtamaan nimensä Acktéksi välttääkseen joutumasta pilkan kohteeksi (ranskan kielen acheté = ostettu).

Ackté matkusteli paljon ja kävi oopperan vastapainona konsertoimassa myös Suomessa, jossa kiertueella häntä säesti Oskar Merikanto.

New York ja paluu Eurooppaan

Ackté oli vuonna 1904 – 1906 kiinnitettynä New Yorkin Metropolitan-oopperaan, mutta ei saavuttanut samankaltaista menestystä kuin Euroopassa. Hän pettyi eikä viihtynyt kaupungissa. Menestykseen vaikuttivat huono kielitaito ja entistä ankarampi kilpailu.

Acktén toinen lempirooli Charles Gounodin Faustin Margaretan (tässä roolissa läpimurto Suuressa Oopperassa) lisäksi oli Richard Straussin Salomen nimirooli. Hän harjoitteli roolia ankarasti ja pääsi esiintymään ensimmäistä kertaa Leipzigissa 1907. Hän onnistui mainiosti, joskin vuonna 1910 samassa roolissa Lontooissan Covent Garden hän teki todellisen läpimurron. Jälkeenpäin hän piti tuon tapahtuman ansiosta tätä rooliaan kahdesta suosikistaan merkittävimpänä. Ackté lopetti kuitenkin kansainvälisen uransa jo 1913.

Takaisin Suomeen

Vuonna 1913 kansainvälisen uransa lopetettuaan Ackté siirtyi Suomeen. Hänen jäähyväisnäytäntönsä Suomalaisessa oopperassa oli vuonna 1920. Hänen viimeinen julkinen esiintymisensä oli Olavinlinnan oopperajuhlilla pienessä sivuroolissa pyynnöstä vuonna 1930, jotka olivat niin ikään viimeiset hänen vetämänsä oopperajuhlat.

Ackté perusti vuonna 1911 yhdessä Edvard Fazernin, Wäinö Sola ja Oskar Merikannon kanssa Kotimaisen Oopperannn, joka oli Suomen Kansallisooppera edeltäjä (Kotimainen Ooppera muutti nimensä vuonna 1914 Suomalaiseksi Oopperaksi ja edelleen vuonna 1956 Suomen Kansallisoopperaksi).

Savonlinnan oopperajuhlien alku

Riitaannuttuaan oopperan henkilökunnan kanssa Ackté alkoi vuonna 1912 järjestää kansainvälisiä Olavinlinnan oopperajuhlia, joista ensimmäiset pidettiin 3. heinäkuuta 1912. Olavinlinnan oopperajuhlat järjestettiin vuosina 1912 – 1914, 1916 ja 1930 (katso Savonlinnan oopperajuhlat). Tätä pidetään hänen merkittävimpänä saavutuksenaan. Tarkoitus oli esittää oopperataidetta kansanomaisesti tajuttavassa muodossa. Ackté lauloi itse aluksi kaikki pääosat.

Ackté toimi riitaantumisen laannuttua jälleen Suomalaisessa oopperassa, tällä kertaa johtajana vuosina 1938 ja 1939. Hänen johtajakautensa aikana toteutettiin näyttäviä performansseja, mutta budjetissa ei pysytty ja riitaantuminen oli taas edessä.

Kulttuuriperintö

Ackté oli todellinen kulttuurihenkilö. Hän osallistui Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900n Suomen imagon edistämiseen esittämällä suomalaista musiikkia. Noihin aikoihin hän käänsi myös Juhani Aho Lastuja pariisilaislehtien sunnuntainumeroihin. Hänen ystäväpiiriinsä kuului muun muassa Albert Edelfelt, joka maalasi hänestä kuuluisan kokovartalokuvan vuonna 1901.

Kotimaassaan Ackté toimi musiikinopettajana ja muokkasi myös Ahon romaanista Juha libereton, josta tehtiin myöhemmin oopperasävellys Aarre Merikannon ja Leevi Madetojan toimesta.

Jean Sibelius omisti tuotannostaan sävelrunon Luonnotar ja joitakin yksinlauluja Acktélle. Tarvitsemaansa huomiota Ackté sai myös kahdelta aviomieheltään, Heikki Renvallilta ja Bruno Jalanderilta.

Aino Ackté kuoli haimasyöpään Vihdin Nummelassa elokuussa 1944. Acktén muistoksi Suomessa julkaistiin vuonna 2001 kaksi juhlarahaa nimellä 'Aino Ackté ja ooppera'. http://www.kolikot.com/raha/785

Teokset

Miten suuressa maailmassa, 1907.
Muistoja ja kuvitelmia, 1916.
Minnen och fantasier. Käännös Bertel Gripenberg, Helsingfors 1916.
Muistojeni kirja, 1925.
Minnen och upplevelser, Helsingfors 1925.
Kenraali Bruno Jalanderin muistelmia Kaukaasiasta ja Suomen murroskaudelta, 1932.
General Bruno Jalanders minnen. Kaukasiska år och politiska kristider, Helsingfors 1932.
Taiteeni taipaleelta, 1935.
Juha. Kolminäytöksinen ooppera. [Libretto Juhani Ahon romaanin mukaan], 1972 ja 1986.

Lähdekirjallisuutta

Aikalaiskirja, Helsinki 1920.
Aikalaiskirja, Helsinki 1933.
Aikalaiskirja, Helsinki 1941.
Suomen kansallisbiografia, osa 1, 2002 ISBN 951-746-442-8.
L. Wennervirta: Aino Ackté – Albert Edelfelt. Eräs taiteemme episodi, Porvoo 1944.
Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté, 1966.
Outi Pakkanen: Aino Ackté. Pariisin primadonna, 1988 ISBN 951-0-14891-1.
Pekka Suhonen: Rooli ja kohtalo, 1996 ISBN 951-1-14431-6.
Pentti Savolainen ja Matti Vainio (toimittaneet): Aino Ackté. Elämänkaari kirjeiden valossa, 2002 ISBN 951-0-26381-8.
Pentti Savolainen: Rakkautta Pariisin taivaan alla. Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina, 2002 ISBN 951-20-6074-4.
Johanna Nuorivaara (tuottaja, esitteen kirjoittaja): Ondine Historical: Aino Acktè Collected recordings 1902-1913. Ondine Inc. Helsinki, 1996.

Katso myös

Aino Acktén huvila