Alkueläimet

Alkueläimet (Protozoa) (kreik. proto = ensimmäinen ja zoa = eläin) kuuluvat alkueliöiden (Protista) kuntaan. Ne ovat eläinten kaltaisia lähinnä liikkumatapojensa takia ja siksi, että ne ovat enimmäkseen toisenvaraisia (heterotrofisia). Alkueläimiä esiintyy kaikkialla, missä on vettä: ihmisten elimistössä, eläimissä, kosteassa maassa, suolaisessa ja makeassa vedessä. Yksisoluiset ja mikroskooppisen pienet (noin 50-200 µm) alkueläimet luokitellaan kahteen jaksoon.

Ripsekkäät alkueläimet (Ciliophora)

• Ripsieläimet (Ciliata)
• Varsikellot (Suctoria)

Ripsettömät alkueläimet (Cytomorpha)

• Itiöeläimet (Sporozoa)
• Juurijalkaiset (Rhizopoda)
• Siimaeliöt (Flagellata)

Juurijalkaiset liikkuvat solukalvoulokkeiden eli valejalkojen avulla, ripsieliöt ripsipeitteiden avulla, siimaeliöt yhden tai useamman uimasiiman avulla ja itiöeliöt muiden eläimien tai eliöiden avulla.Ne aiheuttavat myös ihmiselle vakavia sairauksia, kuten malariaa sekä uni-ja punatautia. Bakteeri voi myös aiheuttaa kyseisiä tauteja.

Jos pistämme kourallisen kuivia heiniä tai lehtiä veteen ja annamme niiden olla siinä (huoneenlämmössä) muutaman päivän ajan. vilisee vedessä kohta runsas elämä, jota voimme tarkastella voimakkaalla suurennuslasilla tai mieluummin mikroskoopilla. Siellä on erilaisia vähäisiä matoja ja rataseläimiä, mutta ennen kaikkea siellä on alkueläimiä, jotka uiskentelevat sinne tänne kuin nopeat pikku lautat, törmäävät esteisiin, muuttavat suuntaa ja häviävät näkökentästä; mutta tilalle ilmestyy uusia, nopeampia ja hitaampia, isoja ja pieniä. Iso on käsitettävä suhteellisesti, sillä itse asiassa kookkaimmatkin ovat tuskin paljain silmin näkyviä.

Alkueläimiä ei ole järven, lammikon tai mitättömän lätäkön jokaisessa vesipisarassa. Niitä uiskentelee ja ryömii vesien pohjamudassa ja kosteassa maassa, ja monen monia alkueläimiä asustaa ihmisten ja eläinten elimistössä sekä hyödyllisinä symbiontteina että vaarallisina loisina ja taudinaiheuttajina. Niitä on käytännöllisesti katsoen kaikkialla, missä on kosteutta, ja monet niistä saattavat lepotilaan vaipuneina elää täydellisessä kuivuudessa, kunnes ne taas joutuvat kosteaan ympäristöön ja virkoavat henkiin, esim. juuri silloin kun on tukko kuivia heiniä asetetaan veteen. Alkueläinten lukumäärä on suunnaton, mikä johtuu ennen kaikkea niiden pienestä koosta, sitkeähenkisyydestä ja nopeasta lisääntymisestä. Maailman kalkkikivikerrostumat ovat suurimmaksi osaksi muodostuneet alkueläinten kuorista. Alkueläimiä tunnetaan ehkä kolmekymmentätuhatta lajia, tämä määrä saatta kyllä vielä kasvaa hyvinkin paljon, mutta niiden yksilöluku ylittää varmasti kaikki muut maailman eläimet yhteensä.

Yksisoluisia eläimiä

Jokaisen alkueläimen koko ruumiin muodostaa yksi ainoa solu, ja siinä ne eroavat perusteellisesti kaikista muista eläimistä, jotka aina ovat useiden solujen muodostamia soluvaltioita. Vain poikkeustapauksissa saattavat alkueläimet liittyä toisiinsa eräänlaisiksi yhdyskunniksi tai runkokunniksi. Monesti alkueläimet muistuttavat enemmän yksisoluisia kasveja kuin muita eläimiä, ja niiden joukossa siimaeliöt muodostavatkin yhdistävän renkaan kasvi- ja eläinkunnan välille. Kun alkueläimet näin perusteellisesti eroavat muista, monisoluisista eläimistä, soluhan on, korostettakoon sitä vielä, elävän aineen sekä rakenteellinen että toiminnallinen perusyksikkö, on oikein jakaa systematiikassakin eläinkunta kahteen valtaosastoon, joista toiseen (Protozoa) kuuluvat juuri alkueläimet ja toiseen (Metazoa) kaikki monisoluiset eläimet. Jokaisen korkeammankin eläimen elämänkulussa on tavallaan alkueläintä vastaava yksisoluinen vaihe, munasolu tai siittiö ja niiden yhtyessä syntyvä hedelmöittynyt munasolu, ja korkeampienkin eläinten elimistössä on säännöllisesti suhteellisen itsenäisesti toimivia soluja, ihmisellä esim. valkoiset verisolut, joita eräässä mielessä voisi verrata alkueläimiin.

Yksisoluisuun ei kuitenkaan merkitse ehdotonta alkeellisuutta tai järjestymättömyyttä. Varsinaisia kudoksia tai elimiä ei alkuelimillä tietenkään voi olla, mutta niiden soluruumiissa on erilaistuneita osia, soluelimiä organelleja, jotka kehittyneimmillä muodoilla saattavat hyvin huolehtia samoista tehtävistä kuin korkeampien eläinten elimet, erityksestä, ruoansulatuksesta, liikunnasta jne.

Lisääntyminen

'On elävän luonnon laki', kirjoittaa A. Dastre, että solu ei voi elää loppumattomasti kasvamatta eikä kasvaa loppumattomiin jakautumatta. Tämä koskee aivan erityisesti alkueläimiä. Jakautumisen ajankohta riippuu ilmeisesti kahdesta päätekijästä, solun tilavuuden ja pinnan sekä toisaalta tuman ja alkuliman välisestä suhteesta. On helppo osoittaa, että minkä tahansa kappaleen kasvaessa sen pinnan ja tilavuuden suhde pienenee, so. mitä suurempi kappale, sitä pienempi sen pinta suhteellisesti on. Suhteellisen laaja pinta taas on välttämätön alkueläimille, yhtä hyvin kuin muillekin pienille eläimille, jotka saavat happea koko pinnan kautta. Solun tuma taas kasvaa hitaammin kuin alkulima, ja tätäkin suhdetta siis solun kasvu pyrkii muuttamaan epäedulliseen suuntaan, joten jakautuminen käy välttämättömäksi.

Alkueläin jakautuu samalla tavoin kuin muutkin solut: sen tumakelmu hajoaa ja tumasa pitkinä rihmoina piileksineet kromosomit halkeavat pitkin pituuttaan, kiertyvät spiraalille lhentyen ja paksuntuen sauvamaisiksi, asettuvat solun keskitasoon, puoliskot erkanevat toisitaan ja vaeltavat vastakkaisiin suuntiin, niin että lopulta solussa on yhden kromosomiston sijasta kaksi, yksi kummassakin päässä. Samalla itse solu jakautuu, uusien kromosomistojen ympärille muodostuu tumakelmut, ja ydestä solusta on tullut kaksi pienempää, jotka vuorostaan alkavat ripeästi kasvaa. Usein tapahtuu solussa useitakin tuman jakautumisia, ennen kuin itse solu jakautuu, ja silloin se voi jakautua neljään, kuuteen, kahdeksaan tai useampaan osaan. Tätä jakautumisen ja kasvun vuorottelua jatkuu äärettömiin, elleivät viholliset tai epäedulliset olosuhteet tule väliin. Tietyssä mielessä alkueläintä voidaan todella pitää kuolemattomana, mutta yhtä hyvin voidaan sanoa, että se elää jälkeläisissään, kuten muutkin elävät olennot. Emoyksilö vain muuttuu jälkeläisiksi suoraan ja häviää siten samalla olemasta.

Useimpien alkueläinten lisääntymisnopeus on tavaton. Suotuisissa olosuhteissa saattaa tohvelieläimestä, jonka paino on vain miljoonasosa milligrammaa, syntyä kahdessa viikossa tonnin verran jälkeläisiä. Jakautumisten tiheys, kuten muidenkin elintoimintojen rytmi, riippuu paitsi eläimen ravitsemuksesta ennen kaikkea lämpötilasta. Ripsieläin (Stylonyckia), jonka pituus on tuskin puolta millimetriä jakautuu 5-10 asteen lämpötilassa joka kahdeskymmenesneljäs tunti, mutta 24-28 asteessa nopeuskasvaa viisinkertaiseksi. Onneksi kuitenkin taudit, viholliset ja monet muut tekijät hävittävät alkueläimiä yhtä nopeassa tahdissa, ettemme huku niihin.

Useimmiten alkueläimiä pidetään yhtenä pääjaksona, vaikka on myös tutkijoita, jotka pitävät eri alkueläinryhmien välissä eroja riittävän suurina useiden pääjaksojen muodostamiseen. Joka tapauksessa voidaan erottaa kaksi eri pääryhmää, ripsekkäät ja ripsettömät alkuelämet. Edellisillä on nimensä mukaisesti värekarvoja ''ripsiä', ja niillä on myös tavallisesti kaksi erilaista tumaa, jälkimmäisiltä ripset puuttuvat, ja niillä on joko yksi tai useita samankaltaisia tumia.