Apanage-läänitys

Terminologia

Suomen kielessä ei ole vastaavaa termiä, sillä maastamme on puuttunut feodaalinen läänityslaitosn, jonka olemassaolo olisi vaikuttanut kielemme vastaavan sanavaraston kehittymiseen, mutta termin voisi kääntää erioikeuksin varustetuksi läänitykseksi. Tämä poikkeaa perinteisestä läänityksestä melko paljon, sillä apanage-läänityksen saajalla on alueellaan lähes suvereenit vallankäyttöoikeudet sekä alueen taloudellisen hyödyntämisen mahdollisuudet. Ranska valtiollinen ja alueellinen kehitys ovat saaneet runsaasti vaikutteita näistä keskiaikaisista apanageista, sillä useiden Ranskan provinssitunnukseten liput ja vaakuna tulevat vanhoilta apanage-hallitsijasuvuilta. Termi apanage tai joskus sen muoto appanage tulee myöhäislatinan verbistä apanare, joka merkitsee leivän antamista ja yleensä ruokkimista.

Apanage-järjestelmä

Kuningas oli pääsääntöisesti, toki muutama poikkeus löytyy, luovuttanut nuorimmalle tai nuoremmille pojilleen apanage-läänitykset, koska vanhemmasta pojasta aikanaan oli tullut kuningas. Kyse oli eräänlaisesta perintöpuolisestiosuudesta, joka annettiin nuoremmille pojille. Tässä on nähtävissä Germaanisen perintöoikeuden vaikutusta, joka siirtyi merovingien ja karolingien myötä myös Ranskan perimysoikeuteen. Näin annettua maata ei voitu myydä tai sitä ei voinut pantata, ei myöskään antaa myötäjäisinä. Apanage-läänitys palautui takaisin kuninkaalle, jos ruhtinaallinen suku sammui mies. Naiset eivät voineet periä Merkittävä poikkeus säännöstä tapahtui Filip IV Kauniin aikana. Artoisin Kapetiengien sukuun kuulnut kreivi Robert II oli kuollut (1302) ja hänen poikansa Filip oli kuollut jo aiemmin vuonna 1298, nyt pojanpoika Robert III piti tuleman läänityksen haltija. Kuitenkin Robert III:n täti. Robert II tytär Mahaut otti läänityksen haltuunsa. Useista yrityksistään huolimatta Robert III ei onnistunut saamaan läänitystään. Vetoaminen kuninkaaseen ei tuottanut tulosta, sillä eräs Filip IV pojista oli naimisissa Mahautin tyttären kanssa, ja siten kruunun alueen laajeneminen oli hallitsijan tavoitteena. apanages-maata. Varsinkin Satavuotisen sodan aikana heräsi eloon ajatus ns. Saalilaisen tulkinnasta, syynä oli halu sulkea Englannin kuninkaan kruunatavoittelijoiden joukosta, ja tämä mukaisesti naiset olivat poissuljetut apanagge-perimyksestä, koska he eivät voineet myöskään periä valtakuntaa.

Apanage-läänitysjärjestelmää käytettiin jotta vältettäisiin kuningaskunnan jakaminen kuninkaallista verta olevien ruhtinaiden kesken. Nämä valtakunnan jaot olisivat voimakkaasti heikentäneet dynastiann valtaa. Tietenkin jako olisi perustunut vanhaan frankkilaiseen käytäntöön, jonka mukaan perintö tuli jakaa elossa olevien poikien kesken. Tämä perustui yhteiskuntafilosofiaan, jonka mukaan kuningaskunta oli määritetty perheen yksityisomaisuudeksi. Meronvingien hallitessa maata suoritettiin useita valtakunnan jakoja: esi, Klodvigin jälkeen vuonna 511 ja myöhemminkin Verdunin sopimuksen 843 jälkeen, jossa jakosopimuksessa luotiin useita nykyisin itsenäisiä alueita.

Seuraukset tästä aluejakopolitiikasta olivat katastrofaaliset, valtakunnan tynkäistyminen, sisällissodat, perillisten taistelut jne., johtivat apanage-järjestelmän syntyyn. Järjestelmän etuna oli nuorempien poikien johdattaminen pois kruunun tavoittelusta, sillä se katsottiin esikoisen oikeudeksi.

Ensimmäisen apanage-läänityksen loi Ranskan Henrik I, joka antoi velipuolelleen Robert I:lle apanage-läänityksenä Burgundin herttuakunnan ja hänen jälkeläisensä hallitsivat aluetta aina vuoteen 1361 saakka. Myös toiset Kapetingi-hallitsijat, Ludvig VIII ja Ludvig IX Pyhä, perustivat apanage-läänityksiä, mutta eritoten Valois-sukuinen kuningas Juhan II Hyvä käytti järjestelmää hyväkseen varmistaakseen poikiensa tulevaisuuden.

Kuitenkin maakunnat, joita annettiin apanage-läänityksiksi, omasivat halun muodostua itsenäisiksi, tästä paras esimerkki on Valois-sukuinen Burgundin herttuakunta, josta kasvoi huomattava tekijä Euroopan poliittisella kartalla ja jonka herttuoilla oli vahva halu itsenäistyä Ranskasta sekä myös keisarikunnasta. Kuninkaallinen auktoriteetti tunnustettiin alueilla vain vaivoin ja sen kiertämisen kaikkia mahdollisuuksia kokeiltiin. Teoreettisesti oli mahdollista yhdistää apanage-läänitys kuninkaan alueisiin milloin tahansa jos saajan suku miespuolelta kuoli.

Hallitsijat yrittivät kaikin keinoin saada syrjäytetyiksi kaikkein voimakkaimmat apanage-läänitysten haltijat. Esimerkiksi Ranskan Frans I takavarikoi Bourbonnaisin vuonna 1531, joka oli viimeinen todella merkittävä apanage-läänitys. Syynä takavarikkoon oli Bourbonin herttuan Kaarle III petoksellinen toiminta. Ludvig XII lähtien suurten apanage-läänitysten omistajat nousivat Ranskan valtaistuimelle, kuten juuri Ludvig XII, Frans I, sekä Henrik IV. Tämä mahdollisti keskiajan aikana luotujen apanage-läänitysten paluun kruunun maiden yhteyteen.

Moulinin ediktin ensimmäinen artiklaEdiksti annettiin Kaarle VIII aikana ja sai nimensä ediktin antokaupungin mukaan toteaa, että kuninkaallista valtakuntaa, joka puolestaan määritellään ediktin toisessa pykälässä alueeksi, joka on ollut valtakunnan osana yli kymmenen vuotta, ei voida alienoida, eli luovuttaa kenellekään, paitsi kahdessa erityisessä tapauksessa: jos alue kytketän osaksi finanssiongelmia, jolloin se kuitenkin voidaan milloin tahansa ostaa kruunulle takaisin, ja kun muodostetaan Apanage, joka palautuu kruunulle aina kun se alkuperäisen saajan suku miespuolelta sammuu. Apanage-läänityksen saaja ei voinut millään muotoa päästä eroon saannistaan.

Ainka Kaarle V:n ajoista lähtien on ollut tärkeää tehdä ero Ranskan kuninkaallisten lasten arvoniemien ja todellisen apanage-läänityksen kanssa. Oli näet Ranskassa tapana, että kuninkaalliset prinssit saivat arvonimen, jolla ei ollut mitään tekemistä apanage-läänityksen kanssa. Näin olleen Anjoun herttua, Ludvig XIV pojanpoika, ei omannut koskaan Anjoun läänitystä, eikä hän myöskään nauttinut mitään tuloja tästä maakunnasta. Yleensä kuningas odotti prinssien saavuttavan täysi-ikäisyyden ja vakiintuva sekä avioituvan, jotta he olisivat saaneet apanage-läänityksen. Tässä tilanteessa läänityksen piti mahdollistaa heille eläminen säätynsä mukaisesti. Järjestelmä oli käytössä eritoten keskiajalla, sillä vain seitsemän apanage-läänitystä perustettiin vuosien 1515 ja 1789] välisenä aikana.

Apanage-läänitykset .lopetettiin vuonna 1792 ennen tasavallan julistamista. Nuremien prinssien tuli saada vain eläke, ei minkäänlaisia alueellisia etuisuuksia. Napoleon I loi uudelleen apanage-järjestelmän ja Ludvig XVIII vahvisti sen. Viimeisen Ranskalainen apanage-läänitys oli Orléansin herttuakunta, joka päättyi kun Ludvig-Filipistä tuli monarkki vuonna 1830.

Ranskan keskiaikaiset apanaget

Vuonna 1032 Henrik I antaa velipuolelleen Robert I Burgundin herttuakunnan,
Ludvig VI myöntää Dreux’n kreivikunnan pojalleen Robertille,
Ludvig VIII määrää testamentissaan vuonna 1225 Artoisin kreivikunnan pojalleen Robertille, Poitou kreivikunnan Alphonselle sekä Anjoun kreivikunnan Kaarlelle,.
Vuonna 1223, Ludvig VIII antaa Boulognen kreivikunnan, Clermontin kreivikunnan, sekä Domfrontin, Mortainin et Aumalen herrakunnat velipuolelleen Philippe Hurepelilla,
Lydvig IX Pyhä luovuttaa Valoisin kreivikunnan Jean-Tristanilla, Alençonin ja Clermontin kreivikunnat sekä Perchen alueen pojalleen Pierrelle,
Filip III luovuttaa pojilleen Kaarlelle Valoisin kreivikunnan ja Ludvigille Évreux kreivikunnan
Filip VI luo Orléansin herttuakunnan pojalleen Filipille,
Juhana II Hyvä luovuttaa ennen lähtöään Englantiin 1360 Anjous ja Mainen kreivikunnat pojalleen Ldvigille, josta tulee näin toisen Anjou-suvun perustaja. Pojalleen Juhanalle hän luvuttää Berryn ja Auvergnen herttuakunnat. Pojalleen Filip II Rohkealle hän myöntää Burgundin herttuakunnan.
Kaarle VI myöntää veljelleen Orléansin herttuakunnan vuonna 1392.

Apanaget muualla Euroopassa

Britanniassa tuli käytännöksi, että kuninkaalliset prinssit saivat haltuunsa kuninkaallisia herttuakuntia.
Ristiretkien aikana usein Jerusalemin kuningaskuntaa, sekä Jaffa ja Ascalonin kreivikuntia pidettiin apanage-läänityksiin verrattavina alueina.

Aiheesta muualla

'Apanages-läänitykset Tanskassa' , François Veldein Heraldica sivustot.
Nouveau Larousse illustré, päiväämätön editio, 1900-alusta.