Piirteet
Blues ei ole jazzin tai rhythm and bluesin tapaan musiikillinen traditio, jonka varhaisvaiheilla ja moderneilla muodoilla on musiikillisesti enää varsin vähän tekemistä keskenään. Sen sijaan blues on tietynlaiseen tunnelmaan, sointukaavoihin ja asteikkoon sidottu musiikintyyli, joka ei ole muuttunut sävyltään oleellisesti, mutta jota on eri aikoina soitettu hyvin erilaisilla kokoonpanoilla ja soittimilla.
Bluesin runkona on diatoninen duuriasteikko (bluesasteikko) ja sen sävelet. Säkeistömuoto on usein kolmisäkeinen, ja sointukulku perustuu blueskaavaan. Nopeammissa kappaleissa on shuffle-rytmi.
Sanoitukset
On arveltu, että sanoitukset bluesissa noudattivat aluksi kaavaa, jossa toistettiin peräkkäin kolme kertaa sama säe. Myöhemmin selvästi yleisimmäksi vakiintunut muoto on kuitenkin toistaa yksi säe kaksi kertaa ja sitten lisätä säkeistön loppuun yksi uusi säe. Toiseksi yleisin muoto on sellainen, että säkeistön ensimmäiset neljä tahtia vaihtelevat kussakin säkeistössä, ja kahdeksan viimeistä tahtia taas toimivat eräänlaisena kertosäkeenä, joka toistuu joka säkeistössä. Tällöin ensimmäisiin tahteihin mahdutetaan yleensä paljon sanoja, kun taas viimeiset kahdeksan tahtia lauletaan hitaammin. Nämä kaksi yleisintä muotoa esiintyvät joskus molemmat samassa kappaleessa. Etenkin vanhassa bluesissa tyypillisiä rakenteita ovat myös kolmen tai kahden säkeen toistot. Näiden tunnettujen muotojen lisäksi on olemassa monia poikkeustapauksia. Joillakin kappaleilla on omanlainen rakenteensa, ja monissa kappaleissa on erilaisia 'bridge-vaiheita' tai muita erikoisuuksia, jotka rikkovat muuten tavanomaisen rakenteen.
Kappaleissa on vaihtelua sen mukaan, kuinka pitkälle säkeistöt muodostavat yhtenäisen kertomuksen. Välillä kertomus on hyvin yhtenäinen, mutta etenkin sotaa edeltävässä bluesissa tyypillisiä ovat myös hyvin fragmentaariset rakenteet, joissa säkeistöjen keskinäisellä paikalla ei ole juuri merkitystä. Sanoituksia lainattiin muilta esittäjiltä ja lauseita yhdisteltiin luovasti, mistä syystä samanlaisia säkeitä saattaa löytyä eri kappaleista.
Ennen toista maailmansotaa blues-musiikissa oli useimpia muita sen ajan musiikintyylejä 'realistisemmat' sanoitukset, jotka käsittelivät usein elävästä elämästä otettuja ongelmia. Vanhassa bluesissa käytettyjä sanoitusten aiheita olivat rakkaushuolien ja henkilökohtaisten rahahuolien lisäksi esimerkiksi lama-aika, eläimet, uskonnolliset aiheet, uhkapeli, taikuus, tulvat sekä kuivat kaudet. Bluesmusiikkia pidettiin usein vastakohtana uskonnolliselle musiikille, ja sillä oli pahamaineinen leima. Jotkut kirkonmiehet saarnasivat bluesia vastaan. Kuitenkin monet tunnetuimmista sotaa edeltävistä bluesmuusikoista levyttivät blueskappaleiden lisäksi myös muutamia gospel-lauluja ja myös sisällyttivät näitä esiintymisiinsä. Toisen maailmansodan jälkeisessä urbaanissa bluesissa sanoitukset muuttuivat aiempaa yksinkertaisemmiksi, keskittyen useimmiten laulajan seksuaalisiin ongelmiin.
Etenkin vanhemmassa blueslyriikassa on oma sanastonsa, jossa on paljon erilaisia slangisanoja. Tällaisia slangisanoja ovat esimerkiksi 'rider' (tyttöystävä), 'barrelhouse' (halpa juomis- ja tanssimispaikka), 'juke joint' (kuten 'barrelhouse') 'hobo' (kulkuri, junatyöläinen) ja 'jelly roll' (rakastelu). Osa omituisista termeistä, kuten 'black cat bone', 'mojo' ja 'jinx', viittaavat taikuuteen. Monilla sanoilla on tietysti useita merkityksiä ja niitä käytetään toisinaan metaforisesti.
Historia
Bluesin juuret
Bluesin varhaisimmat juuret ovat
Länsi-Afrikassa, josta väestöä kuljetettiin Yhdysvaltoihin orjatyövoimaksi varsinkin 1700-luvulla.
Mississippi-joen suiston alueella asui erityisen paljon mustaa väestöä, sillä siellä maanviljely ja etenkin puuvillan kasvatus muodostivat pääosan alueen taloudesta. Blues kehittyi puuvillapeltojen työntekijöiden työlauluista (
field hollers) köyhien mustien maatyöläisten ja pienviljelijöiden vapaa-ajan musiikiksi. Blues-traditio haaroittui moniksi eri tyylilajeiksi, jotka vaihtelivat alueittain. Bluesin synnyn tarkkaa ajankohtaa on yritetty asettaa eri lähteissä vuosien 1870 ja 1900 välille. Ensimmäinen konkreettinen tieto bluesista on vuodelta 1903, jolloin säveltäjä W. C. Handy kuuli mustan kitaransoittajan laulavan bluesia eräällä rautatieasemalla.
Bluesin syntymisen sosiaalisilla ja taloudellisilla taustoilla on spekuloitu paljon. 1800-luvun lopulla orjat olivat vapautuneet. Musta väestö oli siirtymässä yksityiseen maanomistukseen ja oma-aloitteiseen maanviljelyyn. Jotkut ovatkin esittäneet, että myös musiikki kehittyi tuolloin individualistisempaan suuntaan, pois kollektiivisesta esitystavasta. Tämän teorian mukaan bluesin kehitys juontuisi siis oleellisesti orjien vapautuksesta.
Blues syntyi samoihin aikoihin kuin valkoisten moderni kantrimusiikki. Molemmista tyyleistä myös ensimmäiset nauhoitukset on tehty samoihin aikoihin, 1920-luvulla, jolloin populaarimusiikkiin erikoistunut bisnes kehitti ja loi käsitteet 'race music' (rotumusiikki) ja 'hillbilly music'. Näistä ensin mainittu oli mustien ja jälkimmäinen valkoisten musiikkia. Myös levyjen kohdeyleisö määräytyi esittäjien värin mukaan. Tuohon aikaan bluesin ja kantrin musiikillinen ero ei ollut yhtä selvä kuin myöhempinä aikoina. Käytännössä ero määritettiinkin artistin ihonvärin mukaan.
Toista maailmansotaa edeltävä blues
W.C. Handy
Siinä missä ensimmäiset bluesäänitykset tehtiin vasta 1920-luvulla, nuottiteollisuus ehätti edelle ja julkaisi bluesnuotteja jo 1910-luvulla.
Ragtime-buumin johdosta nuottien painajat etsivät uusia rahasampoja, ja bluesmusiikkiin suhtauduttiin tässä suhteessa toiveikkaasti. Vuonna 1912 julkaistiin kolme suosittua bluesmaista sävellystä: Arthur Sealsin 'Baby Seals' Blues', Hart Wandin 'Dallas Blues' sekä tunnetuimpana W. C. Handyn 'Memphis Blues'. Handy, joka oli muodollisen opetuksen saanut musta muusikko, säveltäjä ja sovittaja, oli keskeinen hahmo bluesin popularisoinnissa. Hän oli ensimmäinen, joka nuotitti ja orkestroi bluesia yhtyeille ja laulajille. Handysta tuli hyvin kuuluisa, ja hän kutsui itseään 'bluesin isäksi', vaikka nykyään onkin kiistelty siitä, edustavatko hänen sävellyksensä varsinaista bluesia. Handyn musiikkia voidaan luonnehtia bluesin, jazzin ja ragtimen fuusioksi, joka hyödynsi joidenkin ragtime-kappaleiden tapaan myös latino-vaikutteisia rytmejä. 1920-luvulla bluesista tuli afroamerikkalaisessa ja laajemmin amerikkalaisessa populaarimusiikissa merkittävä ilmiö, joka tavoitti valkoisen yleisön Handyn sävellysten ja naispuolisten laulajien avulla. Musiikkia esitettiin usein teattereissa, yökerhoissa ja kapakoissa. Bluesin ja jazzin ero muuttui selkeämmäksi näihin aikoihin, ja jotkut levy-yhtiöt (ARC, OKeh ja Paramount) alkoivat levyttää afroamerikkalaista musiikkia.
Country blues
Kun levyteollisuus kasvoi, monet maaseudun 'country blues' -artistit saivat tilaisuuden levyttää musiikkiaan ja tulivat suosituksi mustan väestönosan keskuudessa.
Blind Lemon Jefferson ylsi omana aikanaan suurimpaan levymyyntiin. Monilta tuon ajan tunnetuimmista bluesmuusikoista ei ole säilynyt kovin laajaa levytettyä tuotantoa, eikä alkuperäisiä masterkappaleita usein säilytetty, vaan monet meidän päiviimme asti säilyneet tallenteet on taltioitu kuluneilta savikiekoilta. Country bluesin ensimmäinen kukoistuskausi päättyi levymyynnin romahtaessa 1930-luvun alun
suuren lamann seurauksena. Musiikkityyli kuitenkin säilyi, ja 1930-luvun loppua kohti sitä alettiin taas levyttää kasvavassa määin.
Country blues -tyyliin kuului keskeisenä osana improvisaatio. Usein esittäjät eivät tarvinneet taustayhtyettä, vaan esiintyivät pelkän kitaran tai joskus banjon kanssa. Varhaisia country bluesin tyylejä oli paljon ja ne vaihtelivat alueittain. Mississippin alueen delta blues on näistä tyyleistä merkittävin. Siihen kuuluu slide-kitaran soitto ja antaumuksellinen laulutyyli. Delta bluesin merkittäviä taustahahmoja olivat tarunhohtoiset Charley Patton sekä Son House, mutta näitäkin suuremmaksi legendaksi muodostui vain 27-vuotiaana menehtynyt Robert Johnson, jonka katsotaan kehittäneen bluesia edeltäjiään taiteellisempaan suuntaan. Delta-alueen ulkopuolelta tuli kaksi niin ikään merkittävää ja omaperäistä bluesartistia, Skip James ja Mississippi John Hurt.
Slide-kitaraksi kutsuttuun soittotyyliin kuuluu sävelten hakeminen kitaran otelaudalta putkea (tai joskus veistä) käyttämällä. Erityisesti delta bluesin ja Georgian alueen muusikot käyttivät slideä, mutta ensimmäinen slide-soittoa levyttänyt artisti oli kaiketi edellä mainittu Blind Lemon Jefferson. Myös huuliharppu oli tärkeässä asemassa maaseudun bluesissa. Myös muut säestävät soittimet olivat mahdollisia. Yhdysvaltojen kaakkoisosan 'Piedmont blues' -tradition artistit, kuten Blind Willie McTell ja Blind Boy Fuller nojautuivat sliden sijasta huoliteltuun näppäilytekniikkaan ja karheasta äänenkäytöstään tunnettuja delta blues laulajia sirompaan vokaalityöskentelyyn. Kuten artistien taiteilijanimistä voi päätellä, monet tuon ajan blues-sankareista olivat sokeita ihmisiä, jotka olivat joutuneet tarttumaan kitaraan turvatakseen elantonsa.
City blues
Urbaani 'city blues' oli tyyliltään maaseudun bluesia huolitellumpaa. Naispuoliset bluesia esittäneet varieteelaulajat tulivat suosituksi 1920-luvulla. Tunnetuimpia heistä olivat Mamie Smith, Ma Rainey,
Bessie Smith ja Victoria Spivey. Mamie Smith oli ensimmäinen bluesia levyttänyt laulaja. Hänen levytystään 'Crazy Blues' myytiin 75 000 kappaletta yhdessä kuukaudessa. Bessie Smithistä tuli näistä esiintyjistä suosituin ja arvostetuin, ja hänen voimakkaan altto-äänensä katsotaan ylittäneen varhaisen nauhoitustekniikan rajoitukset. Naispuolisten blueslaulajien säestyksestä vastasi usein pieni yhtye, johon kuului usein puhallinsoittimia. Laulajien ohjelmistoon kuului usein myös klassista jazzia. Kaupungin miespuolisista blueslaulajista tunnetuimpia olivat Tampa Red,
Leroy Carr ja Big Bill Broonzy. Tampa Rediä kutsuttiin kitaravelhoksi, kun taas Leroy Carr säesti itseään pianolla, mikä oli tuohon aikaan blueslaulajalle epätavallista. Big Bill Broonzy tunnetaan bluesstandardiksi nousseesta kappaleestaan 'Key to the Highway'.
Memphis blues
Memphisisssä kehittyi oma eloisana tunnettu bluestyyli 1920- ja 1930-luvun aikoihin. Yksi tämän alueen artistien tavaramerkkejä oli omituisten soittimien, kuten viulunn,
kazoo tai mandoliinin käyttö. Memphisin bluesartisteihin kuuluivat esimerkiksi Frank Stokes, Sleepy John Estes, Robert Wilkins, Joe McCoy ja virtuoosimaisesta kitaransoitostaan tunnettu Memphis Minnie. Myös pianisti Memphis Slim oli kotoisin tuolta alueelta, ja hän yhdisti omaan musiikkinsa selviä
swing-vaikutteita. Monet Memphisin alueen muusikoista muuttivat Chicagoon 1930-luvun lopussa tai 1940-luvun alussa ja liittyivät country ja city bluesin yhdistäneeseen uuteen sähköisen bluesin traditioon.
Boogie woogie
Eräs 1930- ja 1940-luvun merkittävä kaupungeissa suosittu bluestyyli oli usein varsin nopeassa temmossa soitettava
boogie woogie. Se tunnetaan useimmiten nimenomaan pianomusiikkina. Silti boogie woogie -levytyksillä kuullaan usein myös laulajia ja pieniä yhtyeitä. Tyylissä keskeistä on alati toistuva bassokuvio, jota pianistin oikea käsi soittaa. Vasemmalle kädelle jää sooloilu ylemmiltä nuoteilta. Boogie woogien pioneerejä olivat Jimmy Yancey, Albert Ammons, Pete Johnson ja Meade Lux Lewis. Muita esiintyjiä olivat chicagolaiset Clarence 'Pine Top' Smith; sekä Earl Hines. Boogie woogiella oli merkittävä vaikutus tulevaan
rock and roll -musiikiin, jonka vauhdikkuutta se ennakoi.
Jump blues
1940-luvulla syntyi myös 'jump blues', joka on
big band musiikista vaikutteensa saanut bluesmusiikin tyyli. Kitaran lisäksi tärkeässä asemassa jump bluesissa on
saksofoni ja muut puhallinsoittimet. Rumpalin komppien avulla musiikkiin luodaan suhteellisen nopea ja jazzmainen vaikutelma. Tämän tyylin edustajia olivat esimerkiksi Kansas Cityssä toimineet Louis jordan ja Big Joe Turner sekä myöhemmin
Professor Longhair sekä Dr. John. Boogie woogien tapaan aiempaa bluesia nopeampi jump blues ennakoi myöhempiä populaarimusiikin tyylejä.
Blues sähköistyy sodan jälkeen
1950-luvulla pinnalle noussut kitaristi ja laulaja B. B. King (2006)
Chicago blues
1940-luvun kuluessa paljon etelän mustaa köyhälistöä siirtyi paremman elintason toivossa Chicagon kaltaisiin pohjoisiin teollisuuskaupunkeihin. Tällöin myös bluesmusiikin keskukset siirtyivät Mississipin jokisuistosta ('Delta') Chicagoinn,
Detroit ja Texasin kaupunkien mustiin kaupunginosiin. Paljolti juuri Chicagossa syntyi toisen maailmansodan jälkeen uusi sähköistä äänenvahvistusta hyödyntävä bluestyyli, jossa käytettiin nyt myös sähkökitaraaa sekä
huuliharppu, bassoa ja
pianoa. Musiikki muuttui yhtyepainotteisemmaksi, voimakkaammaksi ja kiihkeämmäksi tullen samalla yhä suositummaksi. Varsinaista bluesia laajemmasta afroamerikkalaisesta populaarimusiikin tyylistä alettiin käyttää näihin aikoihin nimitystä
rhythm and blues. Blueskaavaan sidottu musiikki jäi kuitenkin elämään sen rinnalle, ja monet artistit keskittyivät edelleen nimenomaan bluesiin.
Chicagosta oli tullut bluesmusiikin keskus 1950-luvulla. Niin sanottu Chicago blues sai paljon vaikutteita Mississippin alueen bluesista, koska monet paikalliset esiintyjät muuttaneet alueelle Mississippistä. Tällaisiin artisteihin kuuluivat esimerkiksi Howlin' Wolf, Muddy Waters, Willie Dixon ja Jimmy Reed. Howlin' Wolf ja Muddy Waters nousivat bluesin johtaviksi laulajahahmoiksi. Dixon oli puolestaan bluesin merkittävin lauluntekijä, joka työskenteli samalla myös basistina ja tuottajana. Dixonin tunnetuimpia kappaleita ovat esimerkiksi 'Hoochie Coochie Man', 'Back Door Man' ja 'Spoonful'. Dixon oli Chess Records -levy-yhtiön leivissä, josta tuli 1950-luvulla maineikkain rhythm and blues musiikkia julkaissut yhtiö. Chess julkaisi Muddy Watersin ensimmäiset blues-hitit, 'I Can't be Satisfied' ja 'I Feel Like Going Home' vuonna 1948. Huuliharppu oli yhä merkittävä soitin bluesissa, ja sitä alettiin soittaa yhä useammin vahvistimen läpi, jolloin sen ääni ei jää muiden soittimien jalkoihin. Chicagon bluespiirien johtaviin harpisteihin kuului 1950-luvulla esimerkiksi Little Walter, Sonny Boy Williamson ja Big Walter Horton, joista kaksi ensin mainittua olivat myös merkittäviä laulajia ja lauluntekijöitä.
Sähkökitaransoiton kehittäjät
Muddy Waters ja toinen erittäin tunnettu kitaristi-laulaja,
Elmore James, toivat slide-tekniikan sähkökitaran aikakaudelle, joskin slide-soittoa kuullaan sähköbluesissa selvästi akustista bluesia harvemmin. Sähkökitaran soiton selvästi merkittävin pioneerihahmo oli T-Bone Walkerissa, joka tuli Chicagon ulkopuolelta.
Dallas syntynyt T-Bone yhdistetään yleensä jazzmaiseen Kalifornian bluestyyliin, jossa vaikutteet swingistä ja jump bluesista ovat Chicago bluesia selvemin esillä. 1950-luvulla levytysuransa aloittanut
B. B. King oli seuraava suuri blueskitaransoiton kehittäjä, mikä laulutaitojen ohella toi hänelle mainetta yhtenä suurimmista bluesmuusikoista.
Vielä mainitsemattomia 1950-luvun blueskitarasankareita olivat esimerkiksi voimakkaasta tenoriäänestään tunnettu Otis Rush sekä hillittömillä esiintymisillään yleisönsä ottanut Guitar Slim. Oma lukunsa 1950-luvun bluesissa oli John Lee Hooker, joka kehitti omaperäisen joskus 'kitaraboogieksi' kutsutun soittotyylinsä. Hookerin ensimmäinen hitti, 'Boogie Chillen'', nousi R&B listojen kärkeen vuonna 1949, jolloin hän esiintyi vielä ilman yhtyettä pelkän kitaransa kanssa.
Swamp blues
1950-luvun lopulla Louisianan pääkaupungissa, Baton Rougeiksissa, kehittyi 'swamp blues' kutsuttu tyyli, jonka johtavia esiintyjiä olivat
Slim Harpo, Sam Myers, Lightnin' Slim ja Jerry McCain. Swamp bluesille on tyypillistä hieman Chicago bluesia hitaampi tempo ja painotus yksinkertaisille huuliharppuriffeille.
Blues ja rock and roll
Materiaalisen elintason kasvaessa sodan jälkeen musta yleisö saattoi käyttää entistä suurempia summia äänentoistolaitteisiin, äänilevyihin, konserttilippuihin ja jukeboxeihin. Valkoisen yleisön keskuudessa blues tai rhythm and blues sitä vastoin eivät menestyneet kaupallisesti. Amerikkalaisen nuorisokulttuurin uusi merkittävä ilmiö,
rock and roll, perustui kuitenkin suoraan rhythm and blues -musiikkiin. Elvis Presleynn ja
Bill Haley kaltaiset rock and roll -artistit saivat vaikutteensa musiikkiin jump blues ja boogie woogie tyyleistä. Samoin rock and roll -pianistit
Little Richard ja
Jerry Lee Lewis pohjasivat soittonsa boogie-perinteeseen. Chicago bluesiin soittonsa alun perin perustaneet kitaristit
Chuck Berry ja
Bo Diddley vaihtoivat niin ikään bluesin melankolian uuteen vauhdikkaampaan tyylin, raivaten näin omalta osaltaan tietä
rock and roll musiikille.
1960-luku – valkoinen yleisö löytää bluesin
1960-luvun alussa rock and roll ja
soul olivat syrjäyttäneet bluesin afroamerikkalaisessa musiikissa jo hyvän aikaa sitten, mutta bluesmusiikki eli yhä voimakkaana pienemmästä kysynnästä huolimatta. Valkoihoiset esittäjät alkoivat kohdistaa mielenkiintoaan nyt bluesiin, ja tätä kautta bluesmusiikki sai uutta yleisöä sekä Yhdysvalloissa että ulkomailla. Blues alkoi lopulta levitä mustien asuma-alueiden, '
gettojen', ulkopuolelle. Yhdysvaltalaisissa blues-konserteissa alkoi nyt näkyä valkoihoisiakin kasvoja. Etenkin
Britannian nuoret muusikot kiinnostuivat bluesista tavattomasti, ja blues näytteli suurta osaa Britannian musiikkielämässä 1960-luvulla.
Mustan bluesin suuruudet 1960-luvulla
Monet vanhat esiintyjät, kuten John Lee Hooker ja Muddy Waters nauttivat yhä varsin suurta suosiota esiintymislavoilla. Heihin liittyi joitakin nuorempia muusikoita, kuten
Taj Mahal, jotka hakivat innoituksensa osaksi myös sotaa edeltävästä bluesista. B. B. King oli tähän mennessä jo lunastanut 'bluesin kuninkaan' tittelin ja nauhoitti kuuluisan live-levvynsä
Live at Regal, vuonna
1964. Kaksi blueskitaran muuta Kingiä,
Freddie ja
Albert, tulivat tunnetuiksi 1960-luvulla. Freddie nauhoitti 1960-luvun alussa arvostetuimmat singlensä (nimellä 'Freddy King'), ja Albert Kingin kuuluisa albumi,
Born Under a Bad Sign, ilmestyi vuonna
1967. He tekivät B.B.:n ohella lähtemättömän vaikutuksen soittotyylillään moniin
rock-muusikoihin. 1960-luvun lopussa afroamerikkalainen blues jatkoi vielä kehittymistään, ja alettiin puhua 'West Side' tyylistä viitaten Chicagon länsiosan blues-musiikkiin. Tämän tyylin edustajia olivat edellä mainitun Albert Kingin lisäksi
Magic Sam,
Luther Allison, Magic Slim ja
Buddy Guy. Viimeksi mainittu Buddy Guy on myöhemmin liitetty usein bluesin suurimpien kitarasankareiden joukkoon, ja hän kiertää maailmaa edelleen. Oma lukunsa oli Texasista tullut omaperäisestä
Telecaster-soundistaan tunnettu
Albert Collins.
Akustinen blues löydetään jälleen
Yhdysvalloissa heräsi valkoisen väestönosan keskuudessa 1960-luvulla kiinnostusta maan perinteiseen musiikkiin. Erityisesti
folk-musiikista tuli suosittua, mutta samalla myös kiinnostus bluesia kohtaan lisääntyi tavattomasti. Tämä näkyi monilla roots-musiikin festivaaleilla, joista tunnetuimpia oli
Newport Folk Festivaln. Osana perinteisen bluesin uutta tulemista musiikintutkijat ja harrastajat onnistuivat löytämään muutamia kunnioitettavaan ikään ehtineitä country blues artisteja, kuten
Son House, Skip Jamesin, Reverend Gary Davisinin ja
Mississippi John Hurt. Nämä musiikki-businekssen jo vuosikymmeniä sitten jättäneet artistit palasivat nyt vanhoilla päivillään esiintymislavoille nuoren yleisön eteen. Yazoo Records yhtiö julkaisi monia sotaa edeltäneitä bluesäänitteitä uudestaan, ja esimerkiksi vuonna 1938 kuolleen Robert Johnsonin levyt yltivät 1960-luvulla miljoonamyyntiin. Chicago bluesilla aloittanut J.B. Lenoirsta levytti 1960-luvulla akustista bluesia, jossa näkyi myös tuon ajan poliittinen tietoisuus. Hän lauloi esimerkiksi
rasismi ja
Vietnamin sodasta.
Blues rock
1960-luvulla mukaan nousivat esiin myös valkoiset bluesmuusikot. Valkoisten muusikoiden yhtyeistä Yhdysvalloissa tunnetuin oli johtajansa mukaan nimetty Paul Butterfield Blues Band. Britanniassa vuonna 1966in ilmestyi
John Mayall and the Blues Breakers kuuluisa Eric Claptonin kanssa tehty levy (
Bluesbreakers with Eric Clapton). Claptonia alettiin pitää heti suurena valkoisena blueskitarasankarina, joskin hän myöhemmin urallaan keskittyi usein
popmusiikkiin. Muita brittibluesin edustajia olivat esimerkiksi
Yardbirds sekä varhainen kitaristi Peter Greenin luotsaama
Fleetwood Mac (joka tunnetaan paremmin myöhemmistä pop-levyistään). Myös sellaiset yhtyeet kuin
Rolling Stones,
Animals ja
Cream liittivät ohjelmistoonsa vanhoja blueskappaleita. Etenkin valkoiset muusikot toivat bluesiin
särjettyä kitarasoundia. Alettiin puhua 'blues rockista', jolla viitataan rocksoundilla soitettuun bluesiin taikka vahvasti bluesvaikutteiseen rockiin. Blues rockin esittäjiä olivat esimerkiksi
Canned Heat,
Johnny Winter, The J. Geils Band ja
Ry Cooder. 1960-luvun legendaarisin kitarasankari,
Jimi Hendrix, oli mustaihoisena
psykedeelisen rockin tähtenä poikkeustapaus, mutta hänkin pohjasi oman musiikkinsa bluesin ja R&B:n pohjalle, ja hänen 'Red House' -nimistä blueskappalettaan pidetään usein bluesstandardina. Hendrixin ja
Janis Joplinin kaltaisten rockartistien avulla monet nuoret sekä Yhdysvalloissa että muualla länsimaissa saivat – ja saavat yhä – ensikosketuksensa bluesiin. Hieman paradoksaalisesti blues oli löytänyt valkoisen yleisönsä samalla kun bluesin suosio afroamerikkalaisen nuorison keskuudessa oli hiipunut
soul- ja funkmusiikin levitessä.
Buumin jälkeen
1970-luvun alussa bluesbuumi hiipui Yhdysvalloissa ja Euroopassa. 1970-luvulla ei juuri noussut bluesin tulevia suuria nimiä pinnalle. 1980-luvulla Yhdysvaltain afroamerikkalaisessa väestönosassa ilmeni paikoin uutta kiinnostusta bluesia kohtaan. Erityisesti Mississippin Jacksonissaissa ja muissa syvän etelän osissa. Little Miltoninin
The Blues is Alright (1984) ja Z. Z. Hill
Down Home Blues (1982) olivat levyjä, jotka antoivat vauhtia tälle 'soul bluesiksi' tai 'southern souliksi' kutsutulle suuntaukselle. Muita tämän suuntauksen innoittamia afroamerikkalaisia artisteja ovat esimerkiksi
Bobby Rush, Denise LaSalle, Sir Charles Jones ja Bettye LaVette. Erikseen voidaan mainita
Georgiassa syntynyt kitaristilaulaja
Robert Cray, jonka läpimurtolevy oli
Strong Persuader vuodelta
1982.
1980-luvulla myös valkoinen blues nosti taas päätään etelässä. Texasin alueella syntyi brittiläisestä blues rockista vaikutteita saanut suuntaus, jossa kitaroilla oli keskeinen osa. Keskeisiä artisteja ja yhtyeitä tässä suuntauksessa olivat legendaarisen kitarasankarin maineen saanut Stevie Ray Vaughan sekä hänen pikkuveljensä Jimmie Vaughaninin ja huuliharpisti-laulaja Kim Wilson johtama Fabulous Thunderbirds. Texasin sähköbluesia edusti varhaisilla blues-vaikutteisilla levyillään myös ZZ Top.
1980-luvulla ja 1990-luvulla bluesin hengissä pysyminen Yhdysvalloissa näkyi myös uusien blues-aiheisten julkaisujen, kuten Living Blues ja Blues Revue, muodossa sekä suurkaupunkien uusien bluesfestivaalien muodossa.
Blues-standardeja
Kuten jazzissa, bluesissakin on 'standardeja' eli kappaleita, jotka 'kaikki' tuntevat ja joita soitetaan usein. Seuraavassa listassa on kaikkein tunnetuimpia blues-standardeja. Kappaleen jälkeen on ensin mainittu tunnetuimman levytyksen esittäjä ja sitten kappaleen kirjoittaja, mikäli se on eri henkilö. 'Traditional' tarkoittaa että säveltäjä on tuntematon.
Bluesmusiikin tyylejä
Bluesia lähellä olevat musiikintyylit
Merkittävimpiä blues-artisteja ja -yhtyeitä
Ääninäytteitä
Charlie Pattonin delta blues -tyyliä edustavia blueskappaleita
ogg-formaatissa
Aiheesta muualla
Blues
Blues
Blues
Blues
Blues
)
|
Tietoja 
)
. Kaikki teksti on saatavilla GNU Free Documentation License 