Diktaattori

Rooman diktaattori

Rooman tasavallassa diktaattori oli virka, joka uskottiin luotettavalle roomalaiselle, joka otti hetkellisen vastuun valtakunnasta, etenkin sotatilanteessa. Yleinen pituus diktaattorin toimikaudelle oli kuusi kuukautta, jonka jälkeen senaatti saattoi jatkaa toimikautta toiset kuusi kuukautta. Diktaattorijärjestelmään turvauduttiin esimerkiksi puunilaissodissa. Tuolloin diktaattori ei merkinnyt hirmuhallitsijaa. Diktaattori oli tasavallalle vastuussa tekemisistään.

Uudempana aikana samaa käytäntöä on sovellettu Puolassa, etenkin jatkuvien kansannousujen yhteydessä. Yksi ihminen otti viranomaisvastuun levottomuuksien puhjetessa ja joissain tapauksissa tätä henkilöä kutsuttiin diktaattoriksi. Käytännössä todelliset diktaattorit eivät kutsu itseään siksi.

Legendaarinen diktaattori Cincinnatus on malliesimerkki hyvästä yksinvaltiaasta.

Diktaattori nykyaikana

Nykyaikana termiä 'diktaattori' käytetään kuvaamaan johtajaa, jolla on ylen määrin henkilökohtaista valtaa. Sitä voidaan verrata muinaiseen määritelmään tyrannista, mutta tyrannian synonyymi se ei ole. Nykyaikainen diktaattorivalta eli diktatuuri on kehittynyt keskiajan jälkeen modernin kansallisvaltionn ja nationalismi yhteydessä. On määritelmäkysymys, missä vaiheessa moderni diktatuuri on syntynyt. Ensimmäisenä uudenaikaisena diktaattorina on pidetty joskus Oliver Cromwellia, joskus Napoleon Bonapartea. Diktaattorit kuuluvat ennen kaikkea 1800- ja 1900-lukujen historiaan.

Diktaattoreiksi on luonnehdittu hyvin monenlaisia johtajia aina laillisesti valtaanpantujen hallitusten ministereistä, kuten António Salazar ja Engelbert Dollfuss, epävirallisiin armeijan komentajiin, kuten Manuel Noriega, ja lopulta stratokraatteihin, kuten Francisco Franco ja Augusto Pinochet.

Nykymääritelmässään 'diktatuuri' yhdistetään väkivaltaan ja sortoon. Tyypillisinä esimerkkeinä pidetäänkin Adolf Hitlerin, Josif Stalininin ja Mao Zedong diktatuureja, jotka olivat vastuussa miljoonien ihmisten surmaamisesta.

Käsite yhdistetään myös suuruudenhulluuteenn. Monet diktaattorit kehittävät itselleen massiivisen henkilökultin ja myöntävät itselleen hienolta kalskahtavia titteleitä ja kunniamerkkejä. Esimerkiksi Idi Amin, Ugandan diktaattori oli ollut brittiarmeijan luutnantti ennen maan itsenäistymistä 1962. Noustuaan diktaattoriksi hän nimitti itsensä 'hänen korkeutensa, elinikäinen presidentti, sotamarsalkka Al Hadji Tri. Idi Amin, VC, DSO, MC, Kaikkien maan eläinten ja merien kalojen herra, sekä Britti-imperiumin valloittaja Afrikassa yleisesti ja etenkin Ugandassa'. Joissakin tapauksissa vähäpätöisen sosiaalisen taustan omaava diktaattori on julistautunut monarkiksi: esimerkiksi Napoleon Bonaparte otti Ranskan keisarin arvonimen. Jean-Bédel Bokassa julistautui 'Keski-Afrikan keisariksi' 1970-luvulla.

Yhdysside diktaattorin ja armeijann välillä on hyvin yleinen. Monet diktaattorit pukeutuvat nimenomaan sotilasunivormuun korostaakseen yhteyttään aseelliseen mahtiin. Upseeritaustan omaavien vallankäyttäjien tapauksessa tämä lienee luonnollista, esimerkiksi Espanjann diktaattori Franco oli armeijan kenraaliluutnantti ennen valtaannousuaan ja Noriega vastaavasti Panama asevoimien komentaja. Latinalaisessa Amerikassa suurin osa vallankaappauksista on ollut armeijan tekemiä ja valtaannousseet yksittäisiä sotilasjohtajia tai upseereiden muodostamia junttia. Joissain tapauksissa yhteys on jälkikäteen luotu, esimerkiksi Stalin nimitti itse itsensä Neuvostoliiton generalissimukseksi eli ylipäälliköksi ilman mitään varsinaista sotilastaustaa.

Diktatuurityyppejä

Useimmat diktaattorit asettuvat valtaan vallankaappauksella tai vallankumouksella. Monissa tapauksissa tämä on heikon hallituksen syytä köyhissä tai muuten epävakaissa valtioissa; tällaisissa tapauksissa on aika helppoa organisoituneelle armeijaryhmälle ottaa valta. Tämä lähes stereotyyppinen skenaario on tunnettu sotilasdiktatuurina. Kaikki diktaattorit eivät kuitenkaan asetu valtaan laittomilla keinoilla; Salazar ja Dollfuss olivat talousprofessoreitann, jotka lain keinoin asetettiin Portugali pääministeriksi ja Itävallanksiksi kansleri. Yksi kuuluisimmista diktaattoreista, Hitler, sai vallan laillisesti demokraattisesti valitun presidentti Paul von Hindenburgin kuoltua.

Yksi suurimmista diktatuurien heikkouksista, esimerkiksi Salazarin, Dollfussin ja Francon malliin, on se, että ne nojaavat ratkaisevasti henkilökohtaiseen johtajuuteen eivätkä ideologiaan, tai selviin perustuslaillisiin sääntöihin. Lisäksi diktaattori ei välttämättä halua nimetä selvää seuraajaa, tai kun seuraaja on nimetty, diktaattori ei välttämättä salli hänelle oman uran luomista. Tuloksena on, että diktaattorin kuolema usein horjuttaa valtarakenteita.

'Yksipuoluejärjestelmä'-diktatuuri yrittää korjata tämän heikkouden keskittämällä vallan enemmän tai vähemmän ideologisestielleelle homogeeniselle puolue, usein siinä määrin että muut puolueet määrätään laittomiksi. Kuuluisimpia monopolistisia puolueita olivat kansallissosialistinen Saksan työväenpuolue, fasistipuolue ja kommunistiset puolueet monissa eri maissa. Marxilais-leniniläisen teorian mukaan diktatuuri voi olla kollektiivinen, kokonaista yhteiskuntaluokkaa edustava (katso proletariaatin diktatuuri). Käytännössä sosialistimaissa valta on aina keskittynyt yhdelle henkilölle despotian tavoin.

Muut diktatuurit luovat perhediktatuurin, jossa usein yksi perheenjäsenistä (usein poika) perii vallan diktaattorin kuoleman jälkeen. Esimerkkejä tästä ovat Oliver Cromwell ja Richard Cromwell Englannissa, Tsiang Kai-Shek ja Tsiang Ching-kuoissa Taiwan ja Kim Il-Sung ja Kim Jong-Ilssa Pohjois-Korea. Tämäntyyppiset diktatuurit kuitenkin kestävät harvoin kauemmin kuin kaksi sukupolvea. Usein diktaattori on kokematon hallitsija ja joutuu usein kilpailijoiden toimenpiteiden uhriksi, jotka on hiljennetty aikaisemmassa diktatuurissa.

Joissakin tapauksissa, kuten Juan Carlos I Espanjassa ja Chiang Ching-kuo Taiwanissa, diktaattorin seuraaja voi tehdä liikkeen kohti demokratiaa tekemällä demokraattisia uudistuksia.

Kaikkein vaikeimmin määriteltävä diktatuurin muoto on niin sanottu kuninkaallinen diktatuuri. Tällaisissa tapauksissa monarkki, keisari tai vastaava käyttää valtaa hyväkseen samaan tapaan kuin moderni diktaattori. On kuitenkin vaikea erottaa tätä ja absoluuttista kuninkaanvaltaa toisistaan. Esimerkki edellä mainitusta nykymaailmassa on Saudi-Arabia, jonka kuningas käyttää ylintä lainsäädännöllistä, oikeudellista ja toimeenpanovaltaa.

Monet diktaattorit ovat huolehtivaisia omasta julkisuuskuvastaan ja näkevät suurta vaivaa kuvatakseen itsensä pystyvinä, sankarillisina ja hyväntahtoisina hallitsijoina. Useissa tapauksissa tämän toteuttamiseen käytetään tehokasta propagandaakoneistoa ja usein lähes uskonnollisia mittakaavoja saavuttavaa henkilökultti. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa fasistisen Italian koululaisten toistelema iskulause 'Mussolini on aina oikeassa.' Useimmiten tällaiset henkilökultit näyttävät ulkopuolisista hyvin silmiinpistävältä, esimerkkeinä esimerkiksi Saddam Husseinnin entisen hallinnon pystyttämät diktaattorin monumentaaliset omakuvat ja Pohjois-Korea Kim Il Sungin ja Kim Jong Iliin liitetyt naivistiset pyhimyskertomukset.

Sivistynyt diktaattori?

'Sivistynyt diktaattori' on klassisen valistuneen itsevaltiaan modernimpi versio, joka tarkoittaa epädemokraattista johtajaa, joka käyttää poliittista voimaansa ihmisten hyväksi, ei pelkästään omien etujensa ajamiseen. Kuten monet poliittiset luokitukset, tämä termi kärsii sen subjektiivisuudesta. Johtajat kuten Francisco Franco, Augusto Pinochet, Kemal Atatürk, Anwar Sadat ja Fidel Castro on joskus luokiteltu sivistyneiksi diktaattoreiksi. Useimmat diktatuurit kutsuvat itseään sivistyneiksi ja usein näkevät demokraattiset järjestelmät sekavina, tehottomina ja korruptoituneina.

Nykyisiä diktaattoreja

Historiallisia tunnettuja diktaattoreja

Aiheesta muualla

Diktaattoripörssi , huumorisävytteinen sivusto diktaattoreista