Elämä
Nuoruus
Šostakovitš syntyi
Pietarissassa poliittisesti liberaaliin ja suvaitsevaiseen, juuriltaan puolalaiseen perheeseen (Szostakowicz). Keskiluokkaisten pietarilaisten tapaan Šostakovitšit harrastivat klassista musiikkia. Pikku-Dmitri ei aluksi ollut kovinkaan kiinnostunut musiikkiopinnoista, ja vuonna 1915 äiti oli joutunut taivuttelemaan hänet pianonsoiton opiskeluun. Hän kuitenkin edistyi hyvin ja vuonna 1919 hän kirjoittautui konservatorioon.
Hän oli poikkeuksellisen varhaiskypsä pianisti ja säveltäjä: kaksitoistavuotiaana vuonna 1918 hän sävelsi hautajaismarssin kahden bolševikkien murhaaman Kadettipuolueen johtajan kunniaksi. Vuonna 1922 hän pääsi opiskelemaan Petrogradin konservatorioon, jota tuolloin johti Aleksandr Glazunov. Šostakovitš ei ollut juuri kiinnostunut politiikasta, minkä takia hän ei aluksi läpäissyt marxilaisen metodiikan tutkintoa vuonna 1926. Opinnäytetyönä valmistunut ensimmäinen sinfonia (1925) oli säveltäjän ensimmäinen merkittävä teos.
Valmistumisensa jälkeen Šostakovitš ryhtyi ammattipianistiksi ja -säveltäjäksi. Hänen kuivakkaa soittotapaansa ei kuitenkaan arvostettu, ja pian hänen esiintymisensä rajoittuivat omien sävellysten esittämiseen. Vuonna 1927 syntyi lokakuun vallankumoukseninin kymmenvuotisjuhlille sävelletty toinen sinfonia (Lokakuulle). Sinfonian kirjoittamisen aikoihin Šostakovitš alkoi säveltää myös Nikolai Gogol tarinaan perustuvaa satiirista oopperaa Nenä (Нос), jota stalinistinen taidesäätiö RAPM kritisoi formalistiseksi vuonna 1929 johtaen pääasiassa huonoihin arvosteluihin ensiesityksen jälkeen seuraavana vuonna.
Vuonna 1927 Šostakovitš myös tutustui professori ja muusikko Ivan Sollertinskiin, josta tuli säveltäjän läheinen ystävä kuolemaansa asti. Sollertinski tutustutti Šostakovitšin Gustav Mahlerin musiikkiin, mikä vaikutti suuresti säveltäjän tuotantoon neljännestä sinfoniasta eteenpäin.
1920-luvun lopulta 1930-luvun alkuun Šostakovitš työskenteli TRAMissa, nuorison työväenteatterissa, jossa hän oli pääasiallisesti suojatakseen itsensä auktoriteettien ideologisilta hyökkäyksiltä. Suurimman osan ajasta hän kulutti säveltäessään oopperaansa Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth (Леди Макбет Мценского уезда), jonka ensiesitys vuonna 1934 oli välitön menestys.
Šostakovitš solmi vapaan avioliiton ensimmäisen vaimonsa Nina Varzarin kanssa vuonna 1932. Alkuvaikeudet johtivat avioeroprosessin aloittamiseen kolme vuotta myöhemmin, mutta pari palasi pian takaisin yhteen.
Ensimmäinen tuomio
Vuonna 1936 Šostakovitš oli lähellä menettää uransa ja jopa henkensä. Stalininssassa aloitteesta Pravda julkaistiin artikkeli nimeltä 'Sekasotkua musiikin asemesta' (Сумбур вместо музыки), jossa säveltäjän tuoreet teokset, kuten neljäs sinfonia ja Lady Macbeth, tyrmättiin täysin. Teosten atonaalisuus ja modernistisuus eivät vastanneet Stalinin näkemyksiä soveliaasta musiikista. Neljännen sinfonian harjoitukset aloitettiin, mutta poliittisista syistä teosta ei voitu esittää ennen kuin vasta vuonna 1961. Vuoden 1936 kuluessa alkoivat Stalinin suuret puhdistukset, joiden aikana useita säveltäjän ystäviä ja sukulaisia vangittiin tai teloitettiin. Lohtua toi kuitenkin ensimmäisen tyttären Galinan syntyminen samana vuonna; poika Maksim syntyi kaksi vuotta myöhemmin.
Tietoisena uhkaavasta tilanteestaan Šostakovitš palasi viidennessä sinfoniassaan (1937) konservatiivisempaan tyyliin, eikä ottanut siinä kantaa poliittisiin asioihin. Se oli nimetty alentuvasti 'Venäläisen säveltäjän luovaksi vastaukseksi oikeutettuun kritiikkiin', tosin nimen kaksi viimeistä sanaa ovat todennäköisesti tuntemattoman toimittajan lisäämiä. Teos oli arvostelu- ja yleisömenestys. Säveltäjän nähdään kuitenkin piilottaneen sinfonian näennäisen soveliaaseen ulkokuoreen ironiaa ja ivaa Stalinin totalitarismia vastaan: esimerkiksi finaalin iloiselta kuulostavaan huipentumaan siirrytään väkinäisesti, ikään kuin jotakuta pakotettaisiin hymyilemään vastoin tahtoaan. Samana vuonna hän alkoi säveltää ensimmäisiä jousikvartettojaan ja lisäksi opettaa säveltämistä konservatoriossa, mikä takasi hänelle taloudellisen toimeentulon mutta häiritsi luomistyötä.
Sota
Marraskuussa 1939 Šostakovitš sai Leningradin sotilaspiiriltä tehtäväkseen muokata ja sovittaa suomalaisia kansanlauluja orkesterille. Teos
Sarja suomalaisiin teemoihin valmistui
3. joulukuuta 1939. Professori Šostakovitš sai Stalinin palkinnon kun se ensimmäisen kerran myönnettiin vuoden 1941 alussa. Pääministeri Molotovin 50-vuotispäivän kunniaksi 9.3.1940 hän kuitenkin kieltäytyi säveltämästä mitään.
Toisen maailmansodan aikana natsi-Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon vuonna 1941. Leningradin piirityksen aikaan Šostakovitš pysytteli kaupungissa säveltäen seitsemättä sinfoniaansa, mutta lokakuussa 1941 säveltäjä perheineen evakuoitiin Kuibyševiin (nykyään Samara), jossa hän viimeisteli sinfonian. Teoksesta tuli Venäjän vastarinnan symboli sodassa sekä Neuvostoliitossa että länsimaissa.
Keväällä 1943 Šostakovitšit muuttivat Moskovaan. Samana vuonna valmistunut, sodan tunnelmaa esittävä kahdeksas sinfonia oli synkkyydessään liikaa viranomaisille, ja sen esittäminen kiellettiin vuoteen 1960 saakka.
Toinen tuomio
Vuonna
1948 Šostakovitšia syytettiin jälleen formalismiinsta ns.
Ždanov päätöslauselmassa. Useimmat hänen töistään asetettiin pannaan ja hänet pakotettiin julkiseen katumukseen. Hänen perheensä asemaa heikennettiin. Juri Ljubimovin mukaan säveltäjä vietti usein öitä ulkona odottaessaan mahdollista pidätystään, ettei hänen muu perheensä häiriintyisi.
Seuraavina vuosina hänen sävellystyönsä jakautui elokuvamusiikkiin, virallisiin teoksiin, joiden tavoitteena oli säveltäjän yhteiskunnallisen arvostuksen palauttaminen, sekä 'vakaviin' teoksiin, jotka päätyivät aluksi pöytälaatikkoon. Viimeksi mainittuihin kuuluivat ensimmäinen viulukonsertto ja laulusarja Juutalaisesta kansanrunoudesta; säveltäjä koetti joko mukautua viralliseen ideologiaan hyödyntämällä kansanperinnettä tai tukea juutalaisia ystäviään, jotka olivat joutuneet antisemitistisen kampanjan kohteeksi.
Šostakovitšin säveltäjäntyö ja elämä helpottuivat vuonna 1949, koska hänet haluttiin mukaan merkittävistä neuvostoliittolaisista koottuun Yhdysvaltain-valtuuskuntaan. Samana vuonna hän sävelsi Stalinin uudelleenmetsitysprojektin kunniaksi kantaatin Metsien laulu (Песнь о лесах). Vuonna 1951 hänet valittiin valtuutetuksi Korkeimpaan neuvostoon.
Stalinin kuolema vuonna 1953 merkitsi huomattavaa helpotusta Šostakovitšin yhteiskunnallisessa asemassa, mitä säveltäjä juhlisti kymmenennessä sinfoniassaan. Teoksessa esiintyy lukuisia musiikillisia kannanottoja ja koodeja, kuten säveltäjää itseään edustava motiivi DSCH (nuotit D–Es–C–H tulevat säveltäjän saksaksi translitteroiduista nimikirjaimista D. Sch.), joka murskaa finaalissa alleen Stalinin pahuutta kuvaavan teeman. Sinfonia on nykyään viidennen sinfonian ohella säveltäjän suosituimpia teoksia. Lisäksi monet säveltäjän 'pöytälaatikkosävellyksistä' saivat ensiesityksensä 1953.
1940- ja 1950-luvulla Šostakovitšilla oli läheinen suhde kahteen oppilaaseensa, Galina Ustvolskajaan ja Elmira Nazirovaan. Ustvolskaja oli oppilaana 1937–1947, ja hänestä tuli melko tunnettu modernistinen säveltäjä. Suhteiden tarkka luonne on tuntematon. Samaan aikaan säveltäjä jatkoi avioliittoaan Nina Varzarin kanssa tämän kuolemaan saakka 1954. Vuonna 1956 Šostakovitš meni naimisiin Margarita Kainovan kanssa, mutta suhde ei kestänyt ja pari erosi kolme vuotta myöhemmin.
Yhdestoista sinfonia (Vuosi 1905, 1956–1957) on nimellisesti omistettu Venäjän vallankumousyritykselle, mutta siinä voi nähdä myös viittauksia sinfonian säveltämistä edeltäneeseen, verisesti tukahdutettuun Unkarin kansannousuun. Teoksessa lainataan vallankumouslauluja, joiden sanoissa halveksitaan tyranneja.
Vuonna 1958 säveltäjälle myönnettiin Wihurin rahastonn Sibelius-palkinto, jonka hän saapui itse vastaanottamaan ainoalla Suomen-vierailullaan.
Liittyminen puolueeseen
Šostakovitšin elämässä tapahtui käännekohta vuonna 1960, kun hän liittyi kommunistiseen puolueeseen. Säveltäjän läheisten mukaan näin ei tapahtunut hänen omasta tahdostaan, vaan häntä oli kiristetty ja liittymisen jälkeen hän vaipui kyyneliin. Lev Lebedinskin mukaan säveltäjällä oli itsemurha-ajatuksia. Toisaalta Stalinin jälkeen puolueen ilmapiiri oli huomattavasti vähemmän painostava, mikä saattoi helpottaa liittymispäätöksen tekemistä. Samaan aikaan säveltäjä alkoi kärsiä poliosta, jonka oli saanut vuonna
1958. Musiikissa hänen tilanteensa kuvastui kahdeksannessa jousikvartetossa, jossa kymmenennen sinfonian tavoin on runsaasti musiikillisia sitaatteja ja DSCH-monogrammi.
Vuonna 1962 Šostakovitš meni naimisiin kolmannen kerran, tällä kertaa vain 27-vuotiaan Irina Supinskajan kanssa, jonka puolisona hän pysyi kuolemaansa saakka. Samana vuonna säveltäjä palasi antisemitismiin kolmannessatoista sinfoniassaan (Babi Jar op. 113). Teoksessa käytetään laulutekstinä useita Jevgeni Jevtušenkon runoja, joista ensimmäinen on kirjoitettu juutalaisten kansanmurhan muistoksi. Sinfonia ei joutunut pannaan, mutta siitä tuli kiistanalainen teos.
Viimeiset elinvuodet
Viimeisinä vuosinaan Šostakovitš kärsi terveysongelmista: hänen polionsa paheni, ja lisäksi hän kärsi sydänvaivoista 1960-luvun puolivälistä lähtien. Useimmat myöhäisen kauden teokset, kuten neljästoista ja viidestoista sinfonia sekä myöhäiset jousikvartetot, ovat luonteeltaan hyvin synkkiä ja itsetutkiskelevia. Länsimaissa kriitikot ovat arvostaneet niitä lämpimästi, sillä niitä eivät rasita samat tulkintaongelmat kuin aikaisempia, julkisempia ja siten enemmän valtakoneiston kritiikin alaisia teoksia.
Šostakovitš kuoli keuhkosyöpään vuonna 1975. Hänet haudattiin Novodevitšin hautausmaalle Moskovaan. Hänen pojastaan Maksim Šostakovitšista (1938–) tuli pianisti ja kapellimestari, jolle isä omisti useita teoksiaan ja joka johti monia isänsä kantaesityksiä.
Tuotanto
Šostakovitšin musiikissa näkyy useiden hänen ihailemiensa säveltäjien vaikutteita: Johann Sebastian Bachin fuugaint ja passacagliat,
Ludwig van Beethoven myöhäiset jousikvartetot, Mahlerin sinfoniat ja Alban Bergin musiikilliset sitaatit ja koodit. Hänen teoksensa ovat pääasiassa
tonaalisia, ja ne jatkavat siltä osin
romantiikan perinnettä, mutta ne sisältävät myös modernismiin kuuluvia
atonaalisia ja kromaattisia aineksia. Modernistina hän oli varsin maltillinen mutta ei riittävän maltillinen neuvostohallinnolle. Hän yhdisteli musiikissaan hyvin dramaattisesti vastakkaisia tunnelmia, kuten syvää tragiikkaa ja kirpeää satiiria. Musiikissa on usein havaittavissa myös irvokasta huumoria. Šostakovitšin soitinnukset ovat tehokkaan yksinkertaisia.
Šostakovitšin teoksissa on havaittavissa selvä muutos kokeellisuudesta kohti konservatiivisuutta vuoden 1936 syytösten jälkeen. Omien sanojensa mukaan säveltäjä olisi ilman 'puolueen ohjausta' kyennyt loisteliaampaan ja sarkastisempaan ilmaisuun ja ideoidensa toteuttamiseen ilman turvautumista naamiointiin. Huolimatta lähes koko elämänsä aikana kohtaamastaan sensuurista hän pystyi mukautumaan rajoituksiin ja juuri ovelalla naamioinnilla ilmaisemaan teoksissaan muutoin mahdottomia asioita, kuten yhteiskuntakriittistä ivaa. Sitä on jossain määrin havaittavissa myös enemmän tai vähemmän pakon alaisena sävelletyissä teoksissa, kuten Stalinin kunniaksi tehdyissä hymneissä ja muissa viranomaisten tilaamissa, soveliaiksi katsotuissa töissä.
Pitkän uransa aikana Šostakovitš ehti säveltää runsaasti erityyppisiä teoksia. Hän oli ensimmäinen suuri sinfoniasäveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin jälkeen, joka sävelsi valmiiksi yli yhdeksän numeroitua sinfoniaa (Anton Bruckner jätti numeroimatta varhaiset sinfoniansa, ja Gustav Mahler antoi yhdeksännelle sinfoniateokselleen muunlaisen nimen, koska pelkäsi yhdeksännen sinfonian kirousta). Šostakovitšin työtahtinsa oli usein varsin nopea: esimerkiksi kahdeksannen sinfonian hän sävelsi hieman yli kuukaudessa ja kahdeksannen jousikvarteton vain kolmessa päivässä. Teokset ovat opusnumeroituja (1–147b), ja lisäksi on useita opusnumerottomia teoksia sekä luonnoksia ja merkintöjä sävellyssuunnitelmista, jotka eivät koskaan valmistuneet.
Sinfoniat
- 2 viulukonserttoa
- 2 sellokonserttoa
- 2 pianokonserttoa
Muuta
- balettimusiikkia
- sarjoja jazzorkesterille
- kamarimusiikkia
- 15 jousikvartettoa
- sonaatteja ja trioja jousisoittimille
- pianomusiikkia, kuten pianosonaatteja ja preludeja
- oopperoita
- yksinlauluteoksia, kuten romansseja ja runoja, sekä Juutalaisesta kansanrunoudesta
- elokuvamusiikkia
Musiikkinäyte
Kirjallisuutta
Länsimaissa julkaistiin vuosina 1979–1980in Solomon Volkov toimittamat Šostakovitšin muistelmat, jotka oli salakuljetettu Neuvostoliitosta. Muistelmat käynnistivät aitouskiistan ja kulttuuritaiston, joka ei ole vieläkään tyystin asettunut. Suomessa keskustelua piti yllä muiden muassa muistelmien suomentaja, Helsingin Sanomain musiikkitoimittaja Seppo Heikinheimo. Kaikkiaan säveltäjästä on julkaistu parikymmentä elämäkertaa ja kymmeniä laajoja artikkeleita ja tutkielmia.[Filharmonia, Syksy 2006, Kiistellyn neuvostosäveltäjän perintö elää.]
- Dmitri Šostakovitšin muistelmat. 1980. Koonnut Solomon Volkov. Suomentanut Seppo Heikinheimo. (Alkuteos: Свидетельство.) Otava, Helsinki. (2. painos 1989. 3. painos 1996.) ISBN 951-1-05770-7 ISBN 951-1-14486-3
- Brown, Malcolm Hamrick (ed.) 2004: A Shostakovich Casebook. Indiana University Press . ISBN 0-253-34364-X
- Fay, Laurel 1999: Shostakovich: A Life. Oxford University Press. ISBN 0-19-513438-9.
- Ho, Allan B. — Feofanov, Dmitri 1998: Shostakovich Reconsidered. Toccata Press, London. ISBN 0-907689-56-6
- Jacobsson, Stig 1983: Dmitrij Sjostakovitj. Norma, Borås. ISBN 91-85846-35-X
- Kankare-Loikkanen, Marianna 1981: D. D. Šostakovičin elämäntyön arvostus Neuvostoliitossa säveltäjän kuoleman jälkeen vuosina 1975–77. Pro gradu. Helsingin yliopisto.
- MacDonald, Ian 1991: The New Shostakovich. Oxford University Press, Oxford. ISBN 0-19-284026-6
- Šostakovitš, Dmitri 1999: Kirjeitä Isaak Glikmanille. Suomentanut Eero Lappalainen. — Synteesi 4 (18. vsk.), s. 43–51.
- Wilson, Elizabeth 1994: Shostakovich: A Life Remembered. Faber and Faber, London. ISBN 0-571-15393-3
- Volkov, Solomon 2004: Shostakovich and Stalin: The extraordinary relationship between the great composer and the brutal dictator. Translated by Antonina W. Bouis. (Alkuteos: Шостакович и Сталин: художник и царь.) Little, Brown, London. ISBN 0-316-86141-3
Šostakovitš näytelmissä ja elokuvissa
- David Pownallin näytelmä Mestariluokka (, 1983) kuvaa säveltäjiä Dmitri Šostakovitš ja Sergei Prokofjev Josif Stalinin inkvisitiossa vuonna 1948. Syytösten esittämisessä Stalinia avustaa Andrei Ždanov. Näytelmässä diktaattori vaatii taiteilijoita säveltämään puolueen linjan mukaista musiikkia ja syyttää heidän edellisiä teoksiaan kansanvastaisiksi.
Dmitri Šostakovitšista on tehty useita dokumenttielokuvia. Vuonna
2006 valmistui Oksana Dvornitšenkon ja Helga Landauerin elokuva
A Journey of Dmitry Shostakovich.
Lähteet
Aiheesta muualla
Dmitrij Sjostakovitj
Dmitri Dmitrijewitsch Schostakowitsch
Dmitri Chostakovitch
Dmitrij Sjostakovitsj
Dmitrij Sjostakovitj
)
