Eino Kaipainen

Eino Hermanni Kaipainen (s. 2. joulukuuta 1899 Jäppilä, Etelä-Savo – k. 31. tammikuuta 1995 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Kaipainen oli alun perin poliisikomisario Kotkassa.

Hän oli tunnetuimpia elokuvanäyttelijöitä suomalaisissa elokuvissa 1930-luvulta 1970-luvulle saakka. Kaipainen oli Suomen kansallisteatterin näyttelijänä vuosina 1937 – 1944 ja Helsingin kaupunginteatterin näyttelijänä vuosina 1945 – 1965.

Lapsuus ja nuoruus

Eino Kaipainen oli seitsenlapsisen perheen keskimmäinen. Hänen vanhempansa olivat Vilhelmiina (Miina) Kinnunen (1860 – 1949) ja Hermanni Kaipainen (1867 – 1907). Eino suoritti Pieksämäennn Kontiomäen kansakoulu vuosina 1909 – 1912. Hän muutti Kotkaan isoveljensä Oskarin apulaiseksi 1910-luvun puolivälissä. Asevelvollisuuden Kaipainen suoritti 1919 – 1920 Suomenlinnan Rannikkotykistörykmenttin 2:ssa. Hän toimi vääpeliä Suomenlinnassa vuoteen 1924ksi, jolloin palasi Kotkaan ja ryhtyi poliisikonstaapeliksi. Kaipainen eteni poliisiurallaan Kotkan poliisilaitoksen nuoremmaksi komisario.

Eino Kaipainen nai savonlinnalaisen Elina Vainikaisen (s 25. tammikuuta 1904 k. 2002) 21. kesäkuuta 1925. Pariskunnalle syntyi neljä lasta: Jorma Antero (1925), Anja Kaarina (1927), Martti Olavi (1930) ja Tapani Herkko Kaarle Kustavi (1940). Kaipaisen esimies, poliisimestari Eino Havas oli Kotkan Näyttämön vahva taustahahmo. Työpäivänsä jälkeen Kaipainen harrasti teatteria, hän pääsi vaativiin pääosiin ja kehittyi taiteellisesti. Kotkassa hän näytteli muun muassa Kullervon nimiosan Aleksis Kiven 100-vuotisjuhlassa vuonna 1934. Näytelmässä Anu ja Mikko hänellä oli miespääosa.

Ammattinäyttelijäksi

1937 Eino Kaipainen perheineen muutti Helsinkiin ja siirtyi Suomen Kansallisteatterin näyttelijäksi. Klassikkonäytelmä Nummisuutareissa hän näytteli Karrin isäntää. Akseli Tolan näytelmässä Topias hän oli enkeli Asarias. Samalla hän alkoi saada yhä enemmän elokuvaosia. Suursota katkaisi uran. Talvisodassa Kaipainen palveli sotilasvirkamiehenä Kajaanissa. Jatkosodassa hän palveli kenraali Raappanan alaisessa divisioonassa Rukajärvellä ja sodan loppuvaiheessa luutnanttina sotapoliisitehtävissä. Sodan jälkeen Kaipaisen elokuvaura oli ylämäessä, kun taas teatterin puolella meni huonommin. Hänelle annettiin lähinnä sivuosia. Lopulta hän vaihtoi Kansanteatteriin, jossa hän oli suosittu näyttelijä eläkeikäänsä asti.

Eino Kaipaisen ensimmäinen menestyselokuva oli 'Pohjalaisia' 1936. Hän esiintyi myös elokuvissa mm. Lapatossu 1937, Halveksittu 1939, Runon kuningas ja muuttolintu 1940, Vaivaisukon morsian 1943, Suomisen Olli yllättää 1945, Niskavuoren Heta 1952, Niskavuoren Aarne 1954, Tuntematon sotilas 1955 ja Pekka ja Pätkä salapoliiseina 1957. Kaipaisen viimeinen tähtirooli on nimiosa Suomen ensimmäisessä värielokuvassa, Juhassa vuonna 1956.

Poliisia Kaipainen näyttelee mm elokuvissa Yhden yön hinta (1952) ja Se alkoi sateessa (1953).

Vanhuus

Vuonna 1967 Eino Kaipainen muutti vaimonsa kanssa Joutsaan, kaakkoiseen Keski-Suomeen. Kahdeksan vuoden kuluttua he palasivat Helsinkiin Vuosaaren kaupunginosaan. 1970-luvun alkupuolella Kaipainen teki teatterivierailuja ja esiintyi radiossa. Vuonna 1975 hänellä oli pääosa Matti Raninin ohjaamassa näytelmässä Vanhan kellon ääni. Näytelmästä tuli menestys.

Kaipaiselle myönnettiin Pro Finlandia -kunniamerkki vuonna 1954.

Aiheesta muualla

Lähteet

• Kaipainen, Jorma: Eino Kaipaisen elämän kuvia poikansa silmin, Jorma Kaipainen 1999, ISBN 9529114281
• Elonet