Esihistoriallinen arkeologia

Esihistoriallinen arkeologia on se arkeologian ala, joka tutkii esihistoriaa eli aikaa, jolta ei ole säilynyt kirjoitettuja dokumentteja. Koska tutkittavalta ajanjaksolta ei ole kirjallisia lähteitä eli ihmiset eivät tuolloin osanneet kirjoittaa tai kirjoitus ei ole säilynyt, voidaan menneisyydestä saada jonkinlainen käsitys ainoastaan materiaalisten jäänteiden kautta. Se tarkoittaa mm. löytyvien käyttöesineiden, rakennusten jäänteiden, jätteiden ja hautojen tutkimista.

Esihistoriallinen ajanjakso voi vaihdella paikasta riippuen. Esimerkiksi vuonna 3000 eaa. nykyisen Suomen alueella elettiin esihistoriaa ja kivikautta. Samaan aikaan Egyptissä kuitenkin osatiin kirjoittaa. Arkeologian osa-alueiden rajoja on siis mahdoton vetää ottamatta huomioon sitä, mistä ajanjaksosta ja maantieteellisestä alueesta puhutaan.

Esihistoriallisen arkeologian vastaparina pidetään historiallista arkeologiaa. Käytännössä niillä ei usein ole muuta eroa kuin historiallisen ajan tuoma etu käyttää historiantutkimusta ja kirjallisia lähteitä arkeologian apuna. Kaivaustekniikassa historiallinen arkeologia eroaa silloin, kun tutkimuskohteet vaativat erityisiä työtapoja, kuten kaupunkiarkeologiassa.