Suomen valtiollisen turvallisuuspoliisin edeltäjät
Aikaisemmin Suomen suuriruhtinaskunnassa oli toiminut Ohranan, keisarillisen Venäjä salainen poliisi. Suomessa Ohranan tärkeimpänä tehtävänä oli ollut estää itsenäisyysliikkeen toiminta.
Suomen itsenäistyttyä 6. joulukuuta 1917 omaa salaista poliisia ei heti perustettu. Suomen sisällissodan aikana 1918 kummallakin puolella perustettiin omat poliittisen ja sotilaallisen tiedustelun osastot. Valkoisen puolen tiedustelu toimi hiukan näkyvämmin.[Rislakki 1982]
Yleisesikunnan osasto III
Sodan jälkeen kesällä 1918 siirrettiin sotilaallinen tiedustelu Yleisesikunnan osasto III:lle ja poliittinen valvonta Valtiorikoslain tiedusteluosastolle, joka oli Senaatin sisäasiantoimituskunnan alainen. Valtiorikoslain tiedusteluosasto oli toiminnassa vain lyhyen aikaa ja sen tehtävät siirrettiin Osasto III:lle. Näin sotilaallisen tiedustelun lisäksi osasto valvoi myös siviilien ja ulkomaalaisten toimintaa.[Poliisi: Suojelupoliisin historia]
Osasto III:n ongelmaksi muodostui tuolloin vallinnut sisäinen saksalaismielisyys ja tiukka sotilaallisuus. Organisaatio nimeä myöten oli kopio Saksan Keisarillisen yleisesikunnan osasto IIIB:stä.
Osaston johtajia olivat mm. Eino Suolahti (tuolloin lääkäri, myöhemmin kenraali) ja päämajan osastopäällikkö Kai Donner. Osastossa työskenteli myös tulevan EK:n johtaja Ossian Holmström.
Saksalaismielisyys ja ajatus sotilaista hoitamassa siviiliasioita herätti poliittisessa johdossa epäluottamusta ja osasto pyrittiin hajottamaan.
Myöhemmin kesällä päätettiin uuden Kaarlo Castrenin johtaman hallituksen toimesta Osasto III tilalle perustaa kokonaan uusi, tosin tuolloin tilapäiseksi määritelty valtiopoliisi.
Etsivän keskuspoliisin perustaminen 1919
13. elokuuta 1919 valtioneuvosto perusti uuden valtiopoliisiorganisaation, joka sai nimekseen Etsivä Keskuspoliisi, lyhennettynä EK.
EK:n tehtävänä oli valtioneuvoston ohjesäännön mukaan valvoa voimassa olevaa valtiojärjestelmää ja maan itsenäisyyttä vastaan suunnattua toimintaa sekä ehkäistä kaikkien valtio- ja maanpetollisten suunnitelmien toteuttaminen.[Valtioneuvoston ensimmäinen väliaikainen ohjesääntö 13.8.1919: 1 § - Etsivän keskuspoliisin tehtävänä on koko valtakuntaa käsittävänä poliisitoimistona pitää silmällä ja mahdollisuuden mukaan ehkäistä kaikkia yrityksiä ja toimia, jotka ovat tähdätyt valtakunnan itsenäisyyttä vastaan taikka ovat omiansa järkyttämään valtakunnan yleistä turvallisuutta tahi laillista yhteiskuntajärjestystä.]
Etsivä keskuspoliisi toimi koko olemassaolonsa ajan jatkuvan lakkautusuhan alla, koska sen menolupa vahvistettiin vain kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan.
Organisaatio
EK jakaantui Helsingin pääosastoon ja paikallisiin alaosastoihin. Pääosastolla oli neljä toimistoa:
- Kansliatoimisto toimi talousosastona
- Passiosasto vastasi ulkomaan matkustajaliikenteen valvonnasta ja antoi lausuntoja
- Valvontatoimisto vastasi tiedustelutoiminnasta ja maassa olevien ulkomaalaisten silmälläpidosta
- Tutkintatoimiston tehtävänä oli valvoa sisäistä turvallisuutta uhkaavia hankkeita. Toimisto teki tarvittavat tutkimukset ja kuulustelut ja hoiti asian eteenpäin oikeuslaitokselle.
Virastossa työskenteli alkuun 130 ihmistä, seuraavana vuonna jo 200. Vuonna 1922 työntekijöiden määrä oli 255, 1927 se oli 162 ja 1935 noin 140.
Määrärahoja myönnettiin tilapäisyyden vuoksi alkuun vain kuukaudeksi kerrallaan, sittemmin aina puoleksi vuodeksi. Vähäisen henkilökunnan vuoksi EK käytti kotitarkastuksissa ja pidätyksissä poliisin tai
suojeluskunnan virka-apua.
EK liitettiin pysyvästi
Sisäministeriöön vasta
1927.
EK:n toimisto sijaitsi Helsingin Ratakatu 12:ssa, jossa nykyään ovat Suojelupoliisiviranomaistenn tilat. EK:lla oli alkuun 16 alaosastoa ja edustustoa pitkin maata, lähinnä Itä-Suomessa. Myöhemmin alaosastojen määrä vaihteli tarpeen mukaan. EK toimi usein yhteistyössä yleisesikunnan valvontatoimiston sekä poliisi kanssa.
Alkuvaihe 1919-1923
Alussa EK seurasi Ahvenanmaan itsenäistämistä tai Ruotsiin liittämistä ajaneiden suomenruotsalaisten separatistien toimintaa.[Simola & Sirviö 1999 (s. 20-41)] EK:n johtajaksi valittiin 1. tammikuuta 1920 yleisesikunnan tiedustelusta aktivistijohtaja Ossian 'Ossi' Holmström;, joka tunnettiin aktivistipiireissä nimellä Strömfors.
Taustaa: kommunistien organisoituminen
Sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle paennut punaisten jyrkkä siipi organisoitui
29. elokuuta 1918 Moskovassa
Suomen Kommunistiseksi Puolueeksi, SKP:ksi, joka otti tavoitteekseen vallankumouksen Suomessa ulkoparlamentaarisin keinoin ja proletariaatin diktatuurin perustamisen. Suomessa puolue julistettiin lähes välittömästi laittomaksi. Syksyllä 1919 kommunistit valtasivat sosiaalidemokraattisen nuorisoliiton hallinnon, ja yrittivät nousta koko
puolueen johtoon, mutta jäivät joulukuisessa puoluekokouksessa vähemmistöön. Kommunistit ja SDP:stä irtautuneet vasemmistoradikaalit perustivat seuraavana keväänä
Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen, jonka puolueohjelman kirjoitti
O. V. Kuusinen. SKP:n ollessa kielletty SSTP toimi kommunistien peiteorganisaationa.
Toiminnan tiedustelu ja ehkäisy nousi EK:n päätehtäväksi.
Sisäpoliittiset paineet talvella 1922
Sisäpoliittinen tilanne aiheutti muutospaineita EK:n toimintaa kohtaan. Sosiaalidemokraatit ja kommunistit alkoivat pian vaatia valtiollisen poliisin lakkauttamista. Maalaisliiton ja Edistyspuolueen muodostama vähemmistöhallitus asetti 26. tammikuuta 1921n komitean uudistamaan Suomen poliisilaitosta. Komitean puheenjohtajana toimi Uudenmaan lääni maaherra Ilmari Helenius ja jäseninä olivat ulkoministeriön kansliapäällikkö Pontus Artti, Etsivän keskuspoliisin päällikkö Ossi Holmström, Turun poliisimestari H. A. Lindqvist ja Helsingin poliisimestarin lainopillinen apulainen Hugo Sundquist.[ Risto Niku: Ministeri Ritavuoren murha, s. 103-104, Edita, Helsinki 2004 ]
Edistyspuoluetta edustanut hallituksen sisäasianministeri Heikki Ritavuori ilmoitti halunsa uudistaa myös valtiollisen poliisin. Sisäministeri oli ajautunut ajoittain ristiriitoihin aktivistipiirien vetämän Etsivän keskuspoliisin kanssa. EK:n henkilöstö koostui entisistä vapaus- ja heimosotureista, poliiseista, suojeluskuntalaisista ja jääkäreistä, ja organisaatio oli muodostunut osaksi aktivistien sisärengasta. Ritavuori halusi antaa EK:n alaosastojen tehtävät paikallispoliisille, jotta maaherrat voisivat valvoa toimintaa. EK:n pääosastosta olisi muodostettu yleinen poliisikeskus, johon olisivat kuuluneet rikospoliisi, passiosasto ja kieltolakia valvova poliisi. Toiminta ja rahoitus olisi muutettu vakiintuneelle pohjalle: nyt EK:n määrärahat vahvistettiin kuukausittain ja toimilupa joka vuosi. Näin olisi syntynyt vakinainen valtiollisen poliisin, rikospoliisin ja kieltolakipoliisin muodostama kolmiosainen Keskuspoliisilaitos.
Ministeri Ritavuoren murha
Oikeistossa tulkittiin, että Ritavuori aikoi lakkauttaa valtiollisen poliisin kommunisteja miellyttääkseen. Maassa järjestettiin kansalaiskokouksia, joissa vaadittiin, ettei valtiolliseen poliisiin organisaatioon saanut koskea. Kaksi viikkoa uudistusilmoituksesta, 14. helmikuuta 1922 Ritavuori murhattiin. Uudistus olisi todennäköisesti lopettanut aktivistien vallan EK:ssa, ja onkin arveltu, että murhan takana olivat aktivistipiirit ainakin jonkinlaisena tukena. EK ei ottanut osaa murhatutkimuksiin, vaikka sisäministerin murhan selvittely olisi kuulunut valtiolliselle poliisille.
Organisaatiouudistuksen hylkääminen
Uusi sisäasianministeri Heimo Helminen ei pitänyt toiminnan uudelleenjärjestämistä tärkeänä. Komitea sai mietintönsä valmiiksi joulukuussa 1923, mutta sen ehdotuksia vastustettiin eduskunnassa, joten Etsivä Keskuspoliisi jäi koko olemassaolonsa ajaksi väliaikaiseksi organisaatioksi, jonka tuli hakea toimilupaa joka vuosi. EK:n henkilökunnan asema kuitenkin parani.
Holmströmin jätti tehtävänsä tasan kolmen vuoden jälkeen 1. tammikuuta 1923. Seuraajaksi nousi EK:n apulaispäällikkönä 13. elokuuta 1919 - 31. joulukuuta 1922 toiminut Frans Josef Klemetti.
Klemetin aika ja Kallion leikkaus 1923
Kesän 1922 eduskuntavaaleissa SSTP oli saanut lähes 15 prosenttia äänistä ja 27 kansanedustajaa. Puolueen vaalimenestyksen myötä EK keskittyi entistä tiiviimmin kommunistien toiminnan estämiseen.
Aktivistijohtaja Holmströmin aikana EK oli antanut tietoja kommunisteista ja kommunisteiksi epäillyistä suoraan
suojeluskunnille. Toiminta jatkui myös Holmströmin kauden jälkeen.
Kyösti Kallion johtama maalaisliiton ja edistyspuolueen keskustahallitus päätti yhdessä EK:n kanssa aloittaa keväällä vuonna 1923 hyökkäyksen äärivasemmistoa vastaan. Huhtikuussa kommunistien haltuunsa ottama sosiaalidemokraattinen nuorisoliitto lakkautettiin. Toukokuussa SSTP muutti nimensä neutraalimmaksi Suomen Työväenpuolueeksi (STP), mutta elokuussa oikeusministeri Otto Åkesson määräsi EK:n pidättämään yli 200 puolueen aktiivia ja takavarikoimaan STP:n kirjapainot. Myös kaikki 27 STP:n kansanedustajaa pidätettiin. Turun hovioikeus tuomitsi 189 pidätettyä eripituisiin vankeusrangaistuksiin valtiopetoksen valmistelusta, ja määräsi STP:n lakkautettavaksi. Sen sijaan kirjapainojen takavarikoinnille ei löytynyt laillista syytä. Klemetin kausi päättyi hänen yllättävään kuolemaansa 19. elokuuta 1923 pian tämän 'Kallion leikkaukseksi' kutsutun operaation jälkeen.[ Osmo Jussila, Seppo Hentilä, Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809-2006, s. 146-147 WSOY, Helsinki 2006 ]
Esko Riekki, EK:n päällikkö vuosina 1923-1938
Riekin aika 1923-1938
Elokuussa 1923lainen EK:n johtajaksi valittiin oulu Esko Riekki. Riekki oli entinen aktivisti, jääkärivärväri, heimosoturi, kalterijääkäri ja etappimies, joka oli toiminut ennen Etsivän keskuspoliisin tehtäviä Tornion poliisimestarina. Vuonna 1916 tsaarin Ohrana oli pidättänyt Riekin jääkäritoiminnan takia ja vienyt tämän kuulusteltavaksi Špalernajan tutkintovankilaan. Vankeudessa Riekki oppi kuulustelumenetelmiä, mutta kävi itsekin lähellä henkilökohtaista murtumista.[ 'Aktivisti saa tehtävän', C3 Kulttuuri, Helsingin Sanomat 11. heinäkuuta 2007] Riekin sellitoveri Špalernajassa oli Vihtori Kosola.[Heiskanen 2006, Kansallisbiografia]
Esko Riekin aktivistitausta
Riekki oli vielä vuonna 1919 suunnitellut Mannerheimin johtoon nostavaa oikeistokaappausta ja siitä seuraavaa Pietarin sotaretkeä. Hän ei ollut uskonut demokratian saavan aikaan aktivistien tavoittelemaa vahvaa Suomea, ja oli kuulunut aktivistiryhmään, joka katsoi, etteivät poliitikot ja valtiovalta kyenneet näkemään Suomen etuja. Luonteeltaan realisti ja kiihkoton Riekki kuitenkin sopeutui poliittiseen parlamentarismiin ja halusi toimia valtajärjestelmän sisältä päin.[ Juha Siltala: Lapuan liike ja kyyditykset, s.341-355, Otava, 1985 ] Entinen järjestelmän vastustaja vannoi puolustavansa demokratiaa ja vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää.
EK:n toiminnan uudelleenjärjestelyt
Alkuun Riekki haaveili muokkaavansa EK:sta täysin uudenlaisen poliittisen poliisin ilman minkäänlaisia ulkomaisia esikuvia, mutta yhteistoimintaa ulkomaisten tiedusteluorganisaatioiden kanssa kuitenkin harrastettiin aktiivisesti yhteisten operaatioiden ja koulutusvaihdon muodossa. Oppia haettiin saksalaisilta, joilta omaksuttiin muuun muassa myöhemmin epäluuloja herättänyt laaja henkilökorttijärjestelmä.[Rajala: Suomalainen kontrollipolitiikka...] Riekki muokkasi EK:ta ja sen ohjeistusta rankalla kädellä. EK alkoi tehostua ja kasata laajasti tietoa myös ulkomaisista toiminnoista, varsinkin suomalaisten kommunistien toimista Neuvostoliitossa.
EK:n kohteet
Riekin johtama EK keskittyi kommunistien vakoiluun. Samalla Riekki vahvisti EK:ta ja teki siitä vakavasti otettavan valtiollisen poliisin, joka ei ollut vain aktivistien sisärenkaan osa, kuten Holmströmin aikana.[Rajala: Suomalainen kontrollipolitiikka]
Tarkalla toiminnallaan EK keräsi laajan tietoaineiston. EK:n tiedonkeruu oli hyvin henkilökeskeistä, tietoja kerättiin jatkuvasti erillisiin henkilömappeihin. Arkisto laajeni huomattavaksi: Kansallisarkistossa säilytettävässä EK:n henkilökortistossa on merkintöjä lähes 200 000 henkilöstä.[Virka-arkistoyksikkö 2006] EK:n aikana Suomen väkiluku oli 3-3,5 miljoonaa henkeä, joten yli 5 prosenttia väestöstä oli tiedustelupoliisin arkistossa.
Kiivaasta sisäpoliittisesta vastustuksesta huolimatta Riekki rakensi EK:sta 1920-luvun loppuun mennessä poliisihallinnon vaikustusvaltaisimman osan.
Vuonna 1927 EK:n vältti vain juuri ja juuri lakkauttamisensa ja tehtäviensä siirtämisen rikospoliisille. EK:n työntekijä, entinen aktivisti ja vapaussoturi, nuori lakimies
Urho Kekkonen ehdotti julkisesti muutosta joka olisi lopettanut koko organisaation.
Lopulta EK siirrettiin sisäasiainministeriön poliisitoimiston alaiseksi. EK itse asiassa vahvistui siirrosta entisestään.
SKP:n organisaation paljastaminen 1928
Vuonna 1928 Riekki teki ensimmäisen uransa kolmesta suuresta menestyksestä. Riekin EK sai käsiinsä SKP:n yleisorganisaattorin Jalmari Rasin, jonka tunnustusten avulla EK vangitsi koko SKP:n Suomen byroon, eli puolueen Suomen johdon ja huomattavan osan organisaatiota, joka hajoitti puolueen toiminnan lähes kokonaan. Riekin mukaan kesällä 1930 tilanne oli siinä vaiheessa, että kommunismi tarvitsi enää 'armonpiston'.
Loppuvuonna 1930 eduskunta hyväksyi lain kommunistilehtien lakkauttamisesta ja viisi kommunistilakia, jotka kielsivät kommunistisen kaiken toiminnan. Kun kommunistien eduskuntaryhmä, vaalijärjestöt, muut järjestöt ja sanomalehdet lakkautettiin, tutkinta oli EK:n tehtävänä.
Etsivä Keskuspoliisi ja Lapuan liike
1930-luvulla lapuanliike ja radikaalin oikeisto voimisti otettaan yhteiskunnassa. Riekki piti EK:n erossa lapuanliikkeestä, vaikka laitos suhtautuikin myötämielisesti samaa tavoitetta ajaneesiin radikaaleihin, ja EK:n yksittäiset virkamiehet osallistuivat liikkeen toimintaan. Ajoittain myös EK:n resursseja, tietoja ja taitoja annettiin lapuanliikkeen käyttöön, joissain tapauksissa taas EK:n miehet käyttivät kansanliikettä toimintaan, joka oli EK:lta kielletty. Osa EK:n virkamiehistöstä esimerkiksi paljasti lapuanliikkeelle piileskelevien kommunistiaktiivien ja -kansanedustajien olinpaikkoja, jotta lapualaiset olisivat voineet ottaa nämä kiinni ja muiluttaa. Samasta syystä EK:n miehet saattoivat vapauttaa pidätetyn lapualaisten iskujoukon lähettyvillä. Organisaationa EK antoi tietoja kommunistisista äänestäjistä keskusvaalilautakunnille ja Suomen Lukolle näiden poistamiseksi vaaliluetteloista. Toiminta oli laitonta, jonka johdosta se suoritettiin epävirallisesti. EK myös painosti kommunistikaupunginvaltuutettuja eroamaan valtuustoista.
Yhteistyö EK:n ja lapualaisten välillä oli kumpaakin osapuolta hyödyttävää. Koska toiminta oli laitonta tiedot kuitenkin annettiin jälkiä jättämättä.
Oikeistoradikalismin aika ja suhtautuminen lapuanliikkeeseen
Riekki itse kannatti lapuanliikkeen antikommunistisia tavoitteita, mutta itse liikkeeseen ja erityisesti sen johtoon hän suhtautui kriittisesti. Riekin mielestä lapuanliikkeen olisi tullut toimia porvarillisen rintaman ja hallituksen tukena kommunismia vastaan, ei hajottaa porvarillista rintamaa. Lisäksi hän mieluummin yritti vaikuttaa tiedoillaan hallitusjohtoon kuin lapualaisjohtoon, jota hän ei pitänyt kovin kyvykkäänä. Tätä radikalisoitunut lapuanliike ei ymmärtänyt ja Eerolainen vaati Riekkiä kertomaan oliko hän kansanliikettä vastaan vai sen puolesta. Käytännössä kysymys oli siitä asettuiko Riekki tukemaan vallitsevan parlamentaarisen järjestelmän kaatamista vai säilyttämistä, ja Riekki valitsi jälkimmäisen.[Nygård 1978, s. 181]
Tässä tilanteessa EK:n välit lapuanliikkeen kanssa kiristyivät. Esimerkiksi Kotkan poliisimestari Eino Havas oli tehnyt paikallisten lapualaisten kanssa sopimuksen, että hän pidättää kaikki johtavat kommunistit ja luovuttaa heidät lapualaisille, vaikka pidätettävät olisi pitänyt itse asiassa luovuttaa EK:lle. Kun EK esti Havaksen hankkeet välit Lapuan liikkeen ja EK:n välit katkesivat käytännössä kokonaan.
Lapualaisten iskujoukoissa olleista EK:n etsivistä tunnetuin lienee Kosti-Paavo Eerolainen, joka toteutti Artturi Vuorimaann kanssa heinäkuussa 1930 SSTP:n kansanedustajien Eino Pekkala ja Jalmari Rötkön kaappauksen kesken perustuslakivaliokunnan istunnon. Valiokunnan puheenjohtajan Väinö Voionmaan (SDP) ja Ernst von Bornin (RKP) yrittäessä estää kansanedustajien kaappausta Eerolainen käytti tilanteessa hyväkseen Etsivän keskuspoliisin virkamerkkiään, ja lapualaisjoukko sai pakotettua kansanedustajat mukaansa. Riekille EK:n virkamerkin käyttö oli liikaa, ja hän kielsi alaistensa suhteet lapuanliikkeeseen – juuri kun lapualaiset itse olivat suunnitelleet laajempaa yhteistyötä EK:n kanssa. Tutkija Siltalan mukaan Riekki ei ollut aiemmin ollut tietoinen alaistensa toiminnan laajuudesta lapuanliikkeessä.
Kun K. J. Ståhlberg kyyditettiin lokakuussa 1930, lapuanliikkeen johto halusi halusi pestä itsensä puhtaaksi kyseisestä kyydityksestä. Rafael Haarla ja selittivät teon EK:n tekemäksi provokaatioksi, mutta Riekki kumosi syytökset tarkkaan perustellen. Tästä huolimatta lapualaisten Kurt Wallenius syytti Riekkiä ja EK:ta Ståhlbergin kyydityksestä. Joulukuussa 1931 Haarla antoi virallisen käskyn, jossa kiellettiin rintamamiehiä olemaan enää missään tekemisissä EK:n kanssa.
Poliittisesti EK toimi hallituksen ja lapuanliikkeen välimaastossa, koska Riekki kannatti laillisuutta, mutta myös aktivistien ajamaa valkoista Suomea. EK yritti poistaa lapuanliikkeestä kapinallisuutta ja karkeita toimintamuotoja. EK ei tarkkaillut lapuanliikettä tutkinnan kohteena, vaikka Riekki välittikin valtiojohdolle liikkeestä kuulemiaan huhuja ja tietoja. Raportit olivat pieniä ja pintapuolisia verrattuna tarkkaan ja perusteelliseen kommunistien seurantaan. EK:n raportit vaikuttivat puolustuspuheilta, joissa vähäteltiin huhuja ääriokeiston vallankaappaushankkeista. Tilannekatsauksissa lapuanliike oli väline päätarkoituksen, kommunistien toiminnan estämisen saavuttamiseksi. EK ei halunnut, että lapuanliikkeessä äärimmäisyyssuunnat pääsevät voitolle, vaan että porvarillinen rintama pysyisi yhtenäisenä. Avoimesti EK tuki vain 'laillistettua lapualaisuutta'. Kallion hallituksen aikana EK yritti saada hallituksen lapualaisemmaksi ja lapualaiset enemmän hallituksen kannalle. Pääministeri Kallio katsoi jääneensä hallituksensa kanssa ilman EK:n tukea, sen sijaan Svinhufvudin hallitusta EK tuki.
Keväällä 1931 Ernst von Bornin tultua Sunilan toisen hallituksen sisäministeriksi EK:n raporteissa alkoi näkyä mainintoja Lapuan Liike Ry:stä. Syksyllä 1931 lapuanliike alettiin nähdä EK:ssa häiriötekijänä aktivistien ajaman oikeistolaisen Suomen kannalta. Riekki piti lapuanliikkeen johtoa kelvottomana, mutta liikkeen joukkopohjaa terveenä.
Syksyllä 1931 porvaritkin alkoivat epäillä EK:n kykyä tarkkailla äärioikeiston mahdollista vallankaappausuhkaa. Niin sanotut nuortasavaltalaiset perustivat epävirallisen Isänmaan ja Lain Puolesta -järjestön ja vaativat EK:n täydellistä uusimista. Ilmeisesti järjestö kaavaili Urho Kekkosen johtamaa uutta rinnakkaista valtiollista poliisia. Riekki ei rinnakkaisorganisaatiota halunnut, vaan toivoi enemmän henkilökuntaa. Mäntsälän kapina helmi-maaliskuussa 1932 aikana EK asettui tukemaan valtiovaltaa. Tilanne oli EK:lle viimeinen mahdollisuus erottautua lapuanliikkeen toiminnasta: sympatioistaan huolimatta EK:n miehet joutuivat katkaisemaan välinsä lapuanliikkeeseen.
Lopulta EK sai Riekin toivomusten mukaisesti lisää henkilökuntaa ja selviytyikin Mäntsälän kapinasta ja sen jälkipuinnista kiitettävästi. Aikanaan runsaasti julkisuutta saanut lapuanliikkeen radikaalisiiven johtohenkilön Kosti-Paavo Eerolaisen etsintä oli EK:lle näyttö siitä, että organisaatio oli kykeneväinen toimimaan myös kumouksellista äärioikeistoa kohtaan. Eerolainen saatiin kiinni maanpaosta Virosta paikallisen turvallisuuspoliisin kanssa tehdyn sopimuksen perusteella.
Urho Kekkonen EK:ssa
Nuori lakitieteen ylioppilas Urho Kekkonen työskenteli EK:ssa sekä pääosastolla, että Kajaanin alaosastolla. EK:ssa työskenteli myös hänen osakuntakaverinsa Kaarlo Hillilä, josta tuli myöhemmin Hackzellin hallituksen sisäministeri. Nuoret ylioppilaat kannattivat alkuun kovia ja provokatiivisia toimenpiteitä. Vuodesta 1924 Riekin määräyksestä Kekkosen ja Hillilän tuli yhdessä asianajaja Unto Pihan kanssa pohtia poliittisen tiedusteluntoiminnan kehittämistä ja laillisuusongelmia. Kolmikon laatimien muistioiden mukaan maan etu meni lain kirjaimen edelle: esimerkiksi kaupankäynti ja suhteiden ylläpito poliittisten rikollisten kanssa olisi hyväksyttävää, mikäli siitä olisi maalle etua.[Simola & Sirviö 1999]
Kolmikkoa huolestutti myös EK:n kehitys. Jatkuva rahoituksen väliaikaisuus, julkiset puheet salaisen poliisin oikeuksien kaventamisesta ja viraston supistamisesta, sekä Riekin omavaltainen hallinto saivat Kekkosen ja Hillilän painottamaan juristien tarpeellisuutta EK:n johdossa uskottavuuden lisäämiseksi. Riekki, jolla itsellä ei ollut yliopistotutkintoa, ei välittänyt näistä mielipiteistä.
Vuoden 1926 lokakuussa Helsingin poliisimestari ja Uudenmaan läänin maaherra Bruno Jalander ehdottivat EK:n yhdistämistä rikospoliisiin. Myös Kekkonen osallistui käytyyn julkiseen keskusteluun. Hänen kantansa mukaan kommunistisen toiminnan heikennettyä EK voitaisiin sulauttaa rikospoliisiin. EK:n asemaa pohtimaan muodostettiin Jalanderin komitea, joka käyttikin Kekkosta ja Hillilää asiantuntijoina. Riekki, joka puolestaan ajoi viraston vakinaistamista asettui vastapuolelle Kekkosta, joka erosi EK:sta 1927.
Tapaus Antikainen
Toivo Antikainen 1920-luvulla
(1898-1941) oli Suomen sisällissotassaa edeltäneen Sosialidemokraattisen nuorisoliiton varapuheenjohtaja, joka oli saanut upseerikoulutuksen
Puna-armeija. Kun kommunistiset puolueet olivat Suomessa 1920-luvun lopulta lähtien laittomia, oli Antikainen toiminut 30-luvun alun maan alla
SKP:n verkostojen luomisessa ja ylläpitämisessä. Vuoden 1934n lopulla EK löysi ja pidätti Antikaisen, joka oli oleskellut
Yrjö Leino maatilalla
Kirkkonummella.
Oikeudenkäynnissä Antikaista syytettiin valtiopetoksen valmistelusta. Kun kokoomuslehdet vaativat kuolemantuomion sallimista myös rauhan aikana ja maanpetturia teloitettavaksi, Antikaisen tukijat vetosivat ulkomaihin. Ulkomailla kiinnostuttiin vakoilujupakasta, ja mahdollista kuolemantuomiota vastaan protestoitiin sekä lehdistössä että sähkeillä. Antikainen sai kahdeksan vuotta kuritushuonetta, joka oli korkein ko. rikoksesta annettava tuomio.
Tuomion jälkeen EK ryhtyi lavastamaan Antikaista syylliseksi muihin rikoksiin. Antikainen kutsuttiin toistamiseen oikeuden eteen, tällä kertaa sotatilan aikana tehdystä murhasta. Antikainen oli osallistunut heimosotiinnsansa puna-armeijan puolella ja saartanut komppania kanssa suomalaisen heimosoturiryhmän. EK väitti Antikaisen joukon mässäilleen leiritulilla suomalaisten kaatuneiden raadoilla. Todistajia painostettiin ja oikeussaliin tuotiin lukuisia Antikaiselle vihamielisiä todistajia. Lehdistö leimasi Antikaisen hirviöksi ja oikeus valikoi puolustuksen todistajia tarkalla kammalla.
Kun Helsingin yliopiston anatomian laitoksen johtaja professori Väinö Lassila todisti, ettei kuvauksen mukainen ihmisen paistaminen ollut edes mahdollista, hyökkäsi oikeistolainen lehdistö Lassilaa vastaan ja EK ryhtyi tarkkailemaan häntä. Antikaisen pelasti kuolemanrangaistukselta todennäköisesti 120 000 suomalaisen allekirjoittama adressi, jossa oli mukana useita julkisuuden henkilöitä, kuten Aino Ackté, A. K. Cajander, Eero Erkko ja Alvar Aalto. Antikainen istui kuitenkin vankilassa aina talvisodan loppuun asti. Talvisodan jälkeisissä rauhanneuvotteluissa Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov pyysi Antikaisen palauttamista, jolloin hänet vapautettiin ja lähetettiin Neuvostoliittoon.
Kulttuurihenkilöiden tutkinta
1930-luvun puolivälissä kommunisteiksi ja kommunistien tukijoiksi epäiltyjen listoilta alkoi löytyä runsaasti kulttuurinimiä, kuten F. E. Sillanpää, Olavi Paavolainen, Nyrki ja Tapio Tapiovaara. Tulenkantajia epäiltiin, erityisesti lehden päätoimittajaa Erkki Valaina, joka oli aiemmin puolustanut Toivo Antikaista kirjoittamassaan lehtijutussa. Hän oli kääntänyt ja julkaissut Jaroslav Hasek Kunnon sotamies Švejkin. Seuranneen jumalanpilkkaoikeudenkäynnin aikana EK toimitti syyttäjälle salaa todisteita, ja 1936 Vala sai kahdeksan kuukauden vankilatuomion.
Valtio- ja maanpetostuomiot lisääntyivät 1930–1935. Yhteensä EK:n aikana 1918–1939 tuomittiin valtio- ja maanpetoksista vapausrangaistuksiin yli 4 000 henkeä.
EK:n loppu ja VALPOn perustaminen 1938
Vuonna 1936 julkisuuteen pääsi EK:n muistio, jossa poliittisesti epäilyttävinä lueteltiin huomattavia maalaisliittolaisia poliitikkoja. Uudessa sisäpoliittisessa tilanteessa, punamultayhteistyön aikana EK:n harrastamat toimintatavat olivat tiensä päässä.[ Lackman 1994, s. 74-77] Vuoden 1936 välikysymyksen yhteydessä eduskunta vaati perinpohjaista tutkimusta EK:n toimista ja sen uudelleenjärjestelyä. Seuraavana vuonna poliisiylitarkastaja V. Halmeen johtama komitea selvitti EK:n edesottamuksia. Komitea löysi ja esitti todisteet muun muassa pidätettyjen pahoinpitelyihin ja EK:n osallistumisesta Lapuan liikkeen toimintaan.
Esko Riekin entinen alainen, Urho Kekkonen oli noussut A. K. Cajanderin hallituksen sisäministeriksi. Hän antoi entiselle esimiehelleen mahdollisuuden erota itse ennen erottamista,
Kansainvälisesti suhteutettuna EK oli pienikokoinen, mutta tehokas.[Simola & Sirviö, 1999 (s. 23): Vuonna 1923 EK:ssa oli 237 työntekijää, kun Tanskan valtionpoliisilla oli 480, Latviassa 310 ja Puolassa 1200] EK syyllistyi ajoittain ylilyönteihin eikä aina noudattanut lain kirjainta toimiessaan hallituksen ja presidentin poliisina. Vallankumouksellisten kommunistien torjunnassa EK onnistui hyvin. Matti ja Tuula Sirviön mukaan ylilyönneistään huolimatta EK:ta ei voida pitää näkyvänä salaisena poliisina.
Lähteet
Viitteet
|
Tietoja 
)
)
)
. Kaikki teksti on saatavilla GNU Free Documentation License 