Grigori Rasputin

Varhainen elämä

Rasputin syntyi talonpojan perheeseen siperialaisessa Pokrovskojen pikkukylässä Tura-joen rannalla. Hänen syntymäpäiväkseen on ilmoitettu eräissä lähteissä 10. tammikuuta 1869. Joka tapauksessa Rasputin syntyi vuosien 1863–1873 välisenä aikana. Hän vietti lapsuudessaan ja nuoruudessaan paljon vapaa-aikaansa paikallisessa luostarissa. Noin vuonna 1893 Rasputin meni naimisiin naapurikylästä Dubrovista kotoisin olevan talonpoikaistytön Praskovia Fedorovnan kanssa, joka oli miestään kaksi vuotta vanhempi. He saivat viisi lasta, joista vanhin, poika, kuoli puolen vuoden ikäisenä. Muut lapset olivat Dmitri (1895), Mihail (1897), Matrjona (tunnettu Maria Rasputina) (n.1898) ja Varvara (1900). Rasputinin suku elää yhä Maria-tyttären kautta. Hänen jälkeläisiään elää Ranskassa ja Yhdysvalloissa.

Nikolai II:n hovissa

Aleksandra

]] Vuonna 1901 Rasputin lähti kotiseudultaan ja ryhtyi vaeltamaan Venäjällä. Vuonna 1903 hän saapui Pietariin.Hänen maineensa profeettana ja ihmeparantajana oli kiirinyt sinne jo hänen edellään. Vuonna 1904 Rasputin kuuli tarinoita, joiden mukaan keisari Nikolai II:n vastasyntynyt poika ja kruununperijä Aleksei Nikolajevitš Romanov sairasti perinnöllistä verenvuototautia, hemofiliaa. Tämä vaikea, tuohon aikaan yleensä kuolemaan johtavan harvinainen perinnöllinen sairaus oli siirtynyt pojalle keisarinna Aleksandra Fedorovnaltanalta, entiseltä saksalaiselta Hessentin- Darmstad prinsessalta, joka Ison-Britannian kuningattaren Victorian tyttärentyttärenä oli yksi niistä onnettomista kuninkaallisista äideistä, jotka 1800- ja 1900-luvuilla välittivät tämän taudin Euroopan hallitsijasukuja rasittamaan.

Aleksein syntymän aikoihin (sairaus paljastui pojan ensimmäisen elinvuoden aikana) keisarinna Aleksandran lähipiiriin kuului kaksi hyvin erikoista naista, nimittäin hänen miehensä tsaari Nikolain serkkujen vaimot, suuriruhtinattaret Miliza ja Anastasia. Näistä kahdesta varsinkin Miliza oli tavattoman kiinnostunut uskonnollisesta mystiikastastasta ja okkultismi, mikä oli yleensäkin kaikkialla muodissa tuohon aikaan. Paljolti vahvistaakseen omaa asemaansa hovissa Miliza, joka oli luonnollisesti myös kuullut Rasputinista, päätti saattaa yhteen tämän ja niin ikään uskonnollisesta mystiikasta suuresti innostuneen keisarinna Aleksandran, jonka Miliza tiesi tietenkin myös etsivän epätoivoisesti apua sairaalle pojalleen. Koululääketiede ei noihin aikoihin tuntenut mitään keinoa verenvuototaudin kaltaisesta sairaudesta kärsivän auttamiseksi.

Rasputin tapasi keisariparin todennäköisesti marraskuun 1. päivänä vuonna 1905. Kerrotaan, että jo tuon ensimmäisen tapaamisen aikana Rasputin ensi kerran pysäytti verenvuotokohtauksen, jonka kourissa pieni kruununperijä jälleen kerran kärsi hirvittäviä tuskia. Tapaus synnytti pojan kummassakin vanhemmassa, eritoten keisarinnassa, voimakkaan kiitollisuuden ja luottamuksen tunteen erikoislaatuista siperialaista kohtaan, olihan tämä parantanut paitsi heidän poikansa, myös maailman mahtavimman valtakunnan perillisen.

Johtuen ennen muuta merkillisistä parantajankyvyistään – joiden olemassaolon tunnustivat sekä ystävät että viholliset – Rasputin sai nopeasti erittäin voimakkaan vaikutusvallan tsaaripariin, varsinkin tsaarittareen. Hänen huono historiallinen maineensa perustuukin osittain – ehkä merkittävässäkin määrin – niihin uskomattomiin huhuihin ja juoruihin, joita ennen kaikkea kateellinen aatelisto pian alkoi levittää hänestä ja tsaariperheestä, väittäen – ja monet vilpittömästi uskoen – että tsaaritar oli Rasputinin rakastajatar. Rasputin onkin jäänyt historiaan ennen kaikkea häpeämättömänä naistenmiehenä, juoppona ja kieroutuneena poliittisena pelurina, joskin uusimmat tutkimukset (mm. venäläinen kirjailija ja historiantutkija Edvard Radzinski) ovat luodanneet hänen persoonallisuuttaan objektiivisemmin.Ehkä voimakkaimmin Rasputinin yleensä varsin kielteiseen julkisuuskuvaan vaikuttivat hänen lukuisat naissuhteensa, jotka erityisesti tuona äärimmäisen seksuaalikielteisenä aikana herättivät huomattavaa pahennusta. Rasputinin väitettiin kuuluneen erittäin halveksittuun ja ankarasti vainottuun kerettiläiseen venäläiseen uskonlahkoon, joka tunnetaan nimellä hlystit. Hlystien uskonfilosofia perustui osittain kristinoppiin, osittain - suurimmaksi osaksi – se juonsi epämääräisesti juurensa pakanuuden aikojen Venäjän uskomuksista ja rituaaleista. Hlystiläisyyden keskeinen ajatus oli uskomus, että synninteko sitä seuraavan katumuksen kautta jalostaa ihmisen sielua ja tuon hänet lähemmäksi Jumalaa. On erittäin mahdollista, että Rasputin nuoruudessaan, kierrellessään laajoilla vaelluksillaan Siperian syrjäisissä luostareissa oli päätynyt tekemisiin tämän opin harjoittajien kanssa, jotka viettivät jumalanpalveluksiaan yöllisillä orgioilla salaisissa paikoissa. Varsinaisesti Rasputin ei nähtävästi kuitenkaan myöhemmässä elämässään ollut tekemisissä hlystiläisyyden kanssa, mutta sen käsitykset vaikuttivat ilmeisesti voimakkaasti hänen omaan uskonfilosofiaansa. Mitä taas tulee hänen legendoihin hänen hillittömästä juopottelustaan, nuorena miehenä Rasputin oli kotiseudullaan tunnettu hurjastelevista elämäntavoistaan, joihin kuuluivat niin juominen kuin naisseikkailutkin. Koettuaan omien sanojensa mukaan 28-vuotiaana hengellisen herätyksen hän luopui alkoholista – joskaan ei suinkaan naissuhteista – pitkäksi aikaa, mutta sortui uudestaan viimeisinä vuosinaan samaan aikaan, kun hänen toimintansa hovissa alkoivat synnyttää vakavia paineita ja muodostua hänelle itselleen hengenvaaraksi.

Rasputinin Venäjän poliittisella näyttämöllä esittämä rooli oli vähintäänkin erikoinen.Kuten edellä todettu, häntä on usein syytetty ankarasti hovijuonitteluista ja avoimesta puuttumisesta maan hallintoon heikon ja tahdottoman tsaari Nikolain kustannuksella, mitä yhdistettynä hänen huonoon maineeseensa on pidetty yhtenä merkittävimmistä syistä keisarillisen Venäjän romahdukseen helmi-/maaliskuussa 1917. Tämä väite onkin huomattavassa määrin täysin oikea. Erittäin merkityksellinen tosiseikka on, että sen enempää hovilla ja hallitsevilla piireillä kuin Venäjän tavallisella kansallakaan ei ollut selkeää käsitystä Rasputinin eritoten keisarinnaan kohdistuvan suunnattoman vaikutusvallan todellisesta luonteesta. Täytyy muistaa, että kaiken alkuna ja juurena – syynä siihen, miksi Rasputin ylipäänsä oli päätynyt palatsiin – oli kruununperijä Aleksei Nikolajevitshin sairaus. Tsaaritar Aleksandra, joka rakasti syvästi ainoaa poikaansa ja vallanperijää, ripustautui Rasputiniin ennen muuta uskosta, että tämä oli ainoa ihminen maailmassa, joka kykeni auttamaan Alekseita. Keisarinna oli varma siitä, että oli yksinomaan Rasputinin ansiota, että poika oli edelleen hengissä. Ja toinen, tähän liittyvä ja erittäin huomionarvoinen seikka: tsaariperhe pyrki huolellisesti kätkemään poikansa tilan kaikilta tahoilta, uskoen, että jos hovi tai varsinkin kansa saisi tietää, että maan tuleva hallitsija oli vaikeasti parantumattomasti sairas ja että tämän henki oli jatkuvasti hiuskarvan varassa, se merkitsisi entistä kovempia paineita hallitsijasuvun auktoriteettia ja käytännössä yksinvaltaista tsaarinhallintoa vastaan. Toisin sanoen he uskoivat, että jos kruununperijän sairaus paljastuisi, se mahdollisesti olisi viimeinen naula tsarismin arkkuun; sen jälkeen dynastia ja keisarillinen hallintojärjestelmä kaatuisi ja he menettäisivät valtansa – ja mahdollisesti henkensäkin, sen verran he tiesivät itsellään olevan vihollisia omassa maassaan. Niinpä koko suunnattomassa valtakunnassa oli vain muutama ihminen, joilla oli ylipäänsä minkäänlaista käsitystä kruununperijän tilasta, saati sitten sairauden perimmäisestä luonteesta. Tämän vuoksi myöskään Rasputinin parantajan roolia ei voitu ymmärtää oikein, koska äärettömän harvat tosiasiassa yleensä tiesivät siitä mitään. Lisäksi Rasputin onnistui taitavasti kätkemään tsaariperheeltä kansan keskuudessa varsin julkisen yksityiselämänsä pahennusta herättävät yksityiskohdat – joskin niitä on usein suuresti liioiteltu. Muut ihmiset taas eivät tienneet, ettei tsaariperhe ollut tietoinen ' hullun munkin todellisesta luonteesta', vaan he uskoivat, että tsaariperhe hyväksyi Rasputinin lähipiiriinsä juuri sellaisena, jollaiselta hän palatsin ulkopuolella monille vaikutti – rietastelevana, humalaisena naistenviettelijänä, täysin moraalittomana henkilönä. Tämä tosiseikka taas rasitti raskaasti tsaariperheen omaa mainetta, etenkin kun tähän kaikkeen liitetään vielä se tosiasia, joka erityisesti aikalaisille tuntui kaikkein tyrmistyttävimmältä: Rasputinin valtava poliittinen vaikutusvalta. Häntä väitettiin oman aikansa Venäjän, ja, johtuen valtakunnan massiivisesta koosta, itse asiassa koko maailman vaikutusvaltaisimmaksi mieheksi.

Itse asiassa tämäkin tosiasia on luonteeltaan melko erikoislaatuinen. Mm. tutkija Edvard Radzinski käsittelee kysymystä laajalti teoksessaan Rasputin (suom. Kari Klemelä, Werner-Söderström OY Juva, v. 2000). Hänen teoksensa tuo esille seuraavanlaisen, vasta 1990- luvulla Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen avautuneeseen uuteen todistusaineistoon pohjaavan johtopäätöksen: Rasputin ei ollut peluri puhtaasti siinä mielessä missä erilaiset mustamaalaustaan suuresti liioittelevat juorut ja legendat hänet yleensä ovat esittäneet. Toisin sanoen, hän ei alun alkaen käyttänyt hovissa saavuttamaansa asemaa ja erityisesti tsaarittaren luottamusta hyväkseen voidakseen toimia politiikassa 'ikään kuin tsaarin sijaisena erottaen ja nimittäen ministereitä ja korkeita virkamiehiä silkasta vallanhimosta omien mieltymystensä mukaisesti'. Grigori Rasputin ei ollut – hänen historiallinen roolinsa ei ollut olla – arabialaisten tarinoiden kieroileva, manipulatiivinen suurvisiiri. Se oli paljon omalaatuisempi.

Kaiken lähtökohtana oli itse asiassa keisarinna Aleksandran oma persoonallisuus. Kuusivuotiaana äidistään orvoksi jäänyt ja Ison-Britannian hovissa isoäitinsä kuningatar Victorian kasvatusvallan alla varttunut tsaaritar oli erittäin voimakastahtoinen ja ujon ja pidättyväisen ulkokuorensa alla hyvin kiivas ja kiihkeäluonteinen nainen. Lisäksi hän oli hyvin vallanhimoinen. Aleksandra taisteli paljon miestään kiivaammin levottomana vuonna 1905 esitettyjä tsaarinvallan kaventamisvaatimuksia vastaan eikä koskaan antanut anteeksi silloiselle pääministeri Sergei Wittelle, joka käytännössä pakotti keisari Nikolain allekirjoittamaan mm. kansalaisvapauksiin liittyviä poliittisia uudistuksia koskevan marraskuun manifestin.

Aleksandralle, joka pääasiassa Aleksein vuoksi oli valmis sulkemaan silmänsä kaikilta syytöksiltä, joita Rasputinia vastaan toistuvasti esitettiin, Rasputinia kohtaan osoitettu myötämielisyys merkitsi häntä itseään – Venäjän keisarinnaa – kohtaan osoitettua myötämielisyyttä. Tsaaritar Aleksandra ei koskaan ollut suosittu hovissa tai muuallakaan Venäjällä. Ensinnäkin hän oli syntyperältään saksalainen, eikä tuon ajan Venäjällä suhtauduttu saksalaisiin suopeasti.Toiseksi häntä pidettiin kylmänä, kopeana ja ylimielisenä naisena, mikä johtui paljolti hänen ujoudestaan – erityisesti nuorena Aleksandra todella kärsi huomattavasta ujoudesta, mikä tuntuu yllättävän ristiriitaiselta suhteutettuna hänen muuhun persoonallisuuteensa. Rasputinin tulo hoviin muodostui nopeasti viimeiseksi niitiksi keisarinnan omalle maineelle. Sokeassa uskossaan Rasputiniin keisarinna alkoi hyväksyä lähipiiriinsä vain sellaisia ihmisiä, jotka olivat Rasputinille suosiollisia. Kysymys oli siis eräässä mielessä hänen omasta narsismistaan ja vallanhalustaan. Suunnilleen vuodesta 1912 eteenpäin – Edvard Radzinskin mukaan ('Rasputin', 2000) tsaaritar alkoi oman vaikutusvaltansa nojalla valvoa, että korkeimpiin virkoihin otettiin Rasputiniin myötämielisesti suhtautuvia henkilöitä. Myöhempinä vuosina Rasputin, joka vaistosi oman henkensä olevan vaarassa hovissa (johtuen hänen maineestaan, jonka useimmat hallitseviin piireihin kuuluvat katsoivat vahingoittavan tsaarinhallintoa niin, että hänen pois lähettämisensä tai suorastaan surmaamisensa oli monien toiveena ja tavoitteena) pyrki turvaamaan selustaansa keisarinnan avustuksella, toisin sanoen tuomalla tälle ikään kuin omana ajatuksenaan esiin idean koko virkamieskoneiston puhdistamisesta Rasputininvastaisesta rintamasta. Hän alkoi vaivihkaa esittää tsaarittarelle henkilöitä, jotka sopisivat parhaiten siihen ja siihen virkaan. Aleksandra, joka tietysti itse haaveili myös Rasputinille – toisin sanoen itselleen – kuuliaisesta hallituksesta, alkoi ihastuneena toteuttaa omalaatuisen ystävänsä ehdotuksia. Ensimmäisen maailmansodan aikana Rasputin ja keisarinna todellisuudessa johtivat maan hallintoa sen jälkeen, kun Aleksandra oli saanut savustettua armeijan ylipäällikön tehtävästä miehensä serkun, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin. Syynä erimielisyyksiin oli suuriruhtinaan kielteinen suhtautuminen Rasputiniin – ja sitä kautta keisarinnaan. Kun ylipäällikkö joutui pois tehtävästään, tarvittiin tietenkin uusi tilalle. Sen paikan otti velvollisuudentuntoinen keisari Nikolai itse. Vaihto oli todellisuudessa keisarinna Aleksandran ideoima. Sen kautta hän saisi Rasputinin kanssa vapaat kädet ministerien ja keisarikunnan hallinnon suhteen. Osittain näistä toimista syntyneistä katastrofaalisista sekaannuksista ja Rasputinin (toisin sanoen keisarinnan ja sitä kautta Romanovien dynastian) vastaisista paineista oli seurauksena Venäjän vallankumous.

Salamurha

Rasputin sai elämänsä aikana lukuisia – varsinkin naispuolisia – seuraajia liittyen muun muassa hänen uskonnolliseen etsintäänsä ja myöhemmin toimintaansa tsaarin hovissa. Vielä enemmän hänellä oli luonnollisesti katkeria vihollisia, jotka joko kateudesta tai hänen maineensa ja kaikkinaisten tekemistensä järkyttäminä olivat valmiita vainoamaan häntä hautaan asti. Hänen elämänsä aikana häntä vastaan suunniteltiin ainakin kolme vakavaa salamurhahanketta, joista viimeinen lopulta onnistui.

Tiettävästi ensimmäisen kerran hänet yritettiin murhata vuonna 1914. Hankkeen takana oli ainakin hänen entinen ystävänsä ja myöhempi kiivas vihollisensa munkki Iliodor (s. Sergei Trufanov), joka myös, ensin salaisesti, myöhemmin täysin julkisesti kuului edellä mainittuun hlystien uskonlahkoon. On mahdollista, tiettyjen todisteiden nojalla jopa todennäköistä, että murhan takana oli myös Iliodorin kanssa tätä varten salaa liittoutunut Venäjän salaisen poliisin päällikkö, kenraali Vladimir Dzunkovski, joka oli erittäin vaikutusvaltainen mies ja jolla oli, paitsi yleiset, myös omat henkilökohtaisemmat syynsä olla katkera Rasputinille. Tämä oli näet tehnyt hänet naurunalaiseksi eräässä tärkeässä tilanteessa ja Dzunkovski vannoi kostoa. Mahdollisesti juuri Dzunkovski antoi Iliodorille apua murhan järjestämisessä.

Iliodor lähetti surmatyötä suorittamaan Hionia Guseva-nimisen tsaritsyniläisen entisen prostituoidun, jonka nimi tapausta myöhemmin tutkittaessa liitettiin usein Rasputiniin nimeen - joskin todennäköisesti täysin aiheettomasti – varsin säädyttömissä yhteyksissä. Nainen itse kertoi kuulusteluissa yrittäneensä surmata Rasputinin niiden huhujen ja kertomusten perusteella, joita tästä liikkui. Yleisö 'romantisoi' tarinan myöhemmin muotoon, jossa Rasputin oli aikoinaan hyväksikäyttänyt Gusevaa ja tämä oli päättänyt kostaa loukkauksen.

Hionia Guseva yritti heinäkuun lopulla 1914 surmata Grigori Rasputinin tämän kotikylässä puukottamalla tätä vatsaan heidän tavatessaan kylätiellä. Guseva joutui välittömästi pidätetyksi – tapauksella oli lukuisia silminnäkijöitä – ja joutui oikeuteen, jossa hänet julistettiin mielisairaaksi ja suljettiin sairaalaan, mistä hän vapautui vasta vallankumouksen aikana. Rasputinille juttu oli todella koitua kohtalokkaaksi, keisarinnan oli lähetettävä Pietarista kirurgi leikkaamaan hänet, minkä jälkeen hän makasi kaksi kuukautta sairaalassa Tjumenissa ja herätti yleistä ällistystä sillä, että ylipäätään toipui. Sanottiin, että 'tuon kirotun musikan sielu näytti olevan ommeltu kiinni ruumiiseen.'

Seuraavan salaliiton Rasputinin pään menoksi suunnittelivat – tai olivat suunnittelevinaan kaksi ministeriä, jotka vuonna 1915 kilpailivat keskenään keisarikunnan hallituksessa ja joihin molempiin Rasputin oli muodostanut huonot välit pitämällä heitä ovelasti pilkkanaan, kun nämä olivat yrittäneet hyötyä hänestä edetäkseen urallaan; tästä muodostui tsaarinhallinnon viimeisinä vuosina eräänlainen tapa hovin virkamiehille, jotka tunsivat erinomaisesti keisarinnan kehittämän säännön: kaikki jotka vastustivat Rasputinia – toisin sanoen keisarinnaa itseään – joutuivat tuhon omiksi, kun taas ne, jotka arvostivat (tai ainakin olivat arvostavinaan) häntä, olivat täten osoittaneet lojaaliutensa myös Rasputinia palvovalle keisarinnalle ja heitä kohdeltiin tietysti sen mukaan.

Ministerien Aleksei Hvostovin ja Stepan Beletskin 'yhdessä' suunnittelemasta salamurhahankkeesta kehkeytyi todellisuudessa vain naurettava farssi, jollaiseksi sen ajoi molempien miesten toiselta osapuolelta salaama oman edun tavoittelu. Naiivi Hvostov, joka oli uskonut vuorenvarmasti pääsevänsä pääministeriksi edellisen, Ivan Goremykinin, erottamisen jälkeen, järkyttyi ja raivostui silmittömästi saadessaan Beletskiltä tiedon, että Rasputin ja keisarinna suunnittelivat viran haltijaksi aivan toista miestä, Boris Stürmeriä. Stürmerin tultua nimitetyksi Hvostov päätti kostaa Rasputinille, jonka suhteen sekä hän että Beletski olivat jo aiemmin kokeneet ikäviä yllätyksiä yrittäessään mielistellä ja lahjoa tätä saadakseen siten keisarinnan siunauksen omalle uralleen. Hvostov juoni hankkeen jonka perusajatuksena oli saada Rasputin – jälleen kerran – sotkettua johonkin todella tyrmistyttävään skandaaliin, jonka hän, Hvostov, sitten paljastaisi ja tällä kertaa todellakin saisi tsaarin ajamaan Rasputinin pois hovista. Sen jälkeen hän itse saisi mahtavan kansansuosion, vaikka tietysti menettäisikin rytäkässä ministerinsalkkunsa (Hvostov oli tuolloin sisäministerinä.)

Onnettomuudekseen Hvostov päätti turvautua ideansa järjestelyissä aivan vääränlaiseen viestinviejään – hämäräperäiseen, Rasputinille hyvin läheiseen Manasevitsh-Manuilov- nimiseen henkilöön, eräänlaiseen yleisvakoojaan. Manasevitsh järjesteli salassa asiat tietenkin Rasputinin eduksi, mistä oli seurauksena vain, että Hvostov sekä menetti rahat, joilla oli yrittänyt lahjoa Manasevithsin että epäonnistui suunnitelmansa täytäntöönpanossa. Mikä pahinta, hän ei voinut edes kieliä asiasta kenellekään – hänhän olisi muuten paljastanut oman tulenaran osuutensa jutussa.

Tässä vaiheessa Hvostov oli niin raivoissaan Rasputinille, että alkoi vakavasti suunnitella tämän täydellistä eliminoimista. Tässä asiassa hän turvautui mainittuun Stepan Beletskiin - joka onnettomuudeksi oli tuntuvasti rikostoveriaan terävänäköisempi.Kumpikin mies suunnitteli koko ajan omaa osuuttaan ilmaisematta sanallakaan toisilleen, miten olivat suunnitelleet hyötyvänsä liittolaisestaan. Hvostovin tarkoituksena oli saada Rasputin pois päiviltä ja nousta itse yleiseen suosioon. Beletski puolestaan oli aikeissa olla ensin muka avustavinaan Hvostovia tämän suunnitelmissa ja sitten, sopivan hetken tullen, kääntää kelkkansa ja paljastaa koko juttu ylimmälle taholle, toisin sanoen tsaariparille. Näin hän saisi sekä Hvostovin pois jaloistaan että keisarinnan ymmärtämään, kuinka loistava sisäministeri hänestä itsestään tulisi.

Molempien herrojen suunnitelmat menivät kuitenkin pieleen mahdollisimman nololla tavalla. Kun Hvostov tajusi lopulta, mitä Beletskillä oli mielessään (tämä tapahtui sen jälkeen, kun Beletski oli järjestänyt erään asiamiehensä ikään kuin vahingossa ilmiantamaan Hvostovin), Hvostov kanteli itse Beletskistä suoraan tsaarille tilanteessa, jossa Beletski oli luullut ministeriparan aikovan vain esittää tälle jälleen uusia valituksia Rasputinista – ja siten tietysti allekirjoittavan oman poliittisen kuolemantuomionsa. Kostoksi paljastuksesta Beletski puolestaan esitti nyt ilmiantonsa Hvostovista paljastaen tämän yrityksen Rasputinin murhaamiseksi. Kummastakaan oljenkorresta ei ollut enää apua – molemmat miehet menettivät ministerinpaikkansa.

Vuonna 1916 joukko vaikutusvaltaisia venäläisiä aatelisia – joihin kuului muiden muassa tsaarin serkku Dmitri Pavlovitš Romanovin – muodosti salaliiton Rasputinin murhaamiseksi. Ruhtinas Feliks Jusupov johtamina salaliittolaiset kutsuivat Rasputinin luokseen ja tappoivat hänet. Murhatapahtumista ei ole tarkkaa tietoa, mutta tarinan mukaan salaliittolaiset olivat laittaneet syanidia leivoksiin. Rasputin ei heidän epäonnekseen pitänyt mistään makeasta, joten suunnitelma epäonnistui. Viinissäkin oli nelinkertaisesti tappava annos syanidia, mutta Rasputin vain jatkoi juomista ja juhlimista. Lopulta eräs salaliittolainen suuttui ja ampui Rasputinia. Tämä ei kuitenkaan vielä kuollut, joten hänet raahattiin Neva-joen rantaan ja pahoinpideltiin ja kuristettiin. Salaliittolaiset pyrkivät hävittämään ruumiin heittämällä sen hyiseen Nevaanan. Vaikka Rasputin oli sidottu ja suljettu säkkiin, hän oli ennen kuolemaansa onnistunut pääsemään osittain irti siteistään, aivan kuin hän olisi vielä halunnut uhmata taivaita.

Rasputinin ruumis löytyi kolme päivää myöhemmin kellumassa joen pinnalla. Hänen viralliseksi kuolinsyykseen ilmoitettiin hukkuminen. Hänen ruumiinsa haudattiin pietarilaiselle hautausmaalle keisarinna Aleksandran käskystä. Vuonna 1917 helmikuun vallankumouksen aikoihin kolme mellakoivaa työläistä kaivoi ruumiin haudastaan ja poltti sen tuhkaksi läheisessä metsikössä.

Rasputin populaarikulttuurissa

Boney M:n hitiksi nousseessa diskoiskelmässä Rasputin kerrotaan perusteitta epäilyksestä Rasputinin ja keisarinnan suhteesta. Suomeksi kappaleen ovat esittäneet muiden muassa Mona Carita ja Frederik.
Suomalainen folk-metalliyhtye Turisas on tehnyt coverin Boney M:n kappaleesta Rasputin, ja kappaletta esitetään yhtyeen livekeikoilla.
Irwin Goodmanin LP:llä Häirikkö on kappale nimeltä Rasputin.
Sekä Hugo Prattin Corto Maltesein -sarjakuvassa että Benoît Sokal Ankardo-sarjakuvassa esiintyy sivuhahmo nimeltä Rasputin.
Rasputin on Hellboy-sarjakuvaan pohjautuvan elokuvan pääroisto. Siinä häntä esitti Karel Roden.
Rasputin on kutakuinkin pääroistona myös Fox-yhtiön piirroselokuvassa Anastasia, jossa noituuksia harjoittava, paholaisen kanssa tekemisissä oleva Rasputin esitetään syypäänä lokakuun vallankumoukseen, joka nähdään täten olevan lähtöisin paholaisesta. Rasputin esitetään elokuvassa Nosferatunn ja zombie eräänlaisena risteytyksenä.
Muita Rasputinia elokuvissa esittäneitä näyttelijöitä ovat myös muiden muassa Alan Rickman, Tom Baker ja Christopher Lee.
Rasputinilla on merkittävä rooli tietokonepelissä Shadow Hearts 2.
Rasputin on Type O Negativen vuonna 2007 ilmestyneessä Dead Again levyn kannessa.

Muuta

Rasputinin väitetään ennustaneen lokakuun vallankumouksen.
Rasputinin säilöttyä siitintä säilytetään pietarilaisessa museossa. }}
Sleepy Sleepers julkaisi the Mopot Show -levyllään Boney M:n Rasputin-kappaletta mukailevan hitin 'Rapsutin'.

Kirjallisuus

Alex de Jonge: Rasputin ja hänen aikansa (WSOY, 1984) ISBN 951-0-12070-7 (sid.)
Edvard Radzinski: Rasputin (WSOY, 2000) ISBN 951-0-24829-0 (sid.)

Lähteet

Aiheesta muualla

The Evil Monk: The Life and Times of Gregory Efimovich Rasputin