Gustav Mahler

Gustav Mahler [ma:ler] (7. heinäkuuta 1860 – 18. toukokuuta 1911) oli itävaltalainen säveltäjä ja kapellimestari. Elinaikanaan häntä arvostettiin eniten orkesterinjohtamistaidoistaan; vasta myöhemmin, erityisesti 1900-luvun jälkipuoliskolla, hänen sävellyksensä ovat nousseet kuuluisuuteen. Musiikissa hänen teoksensa merkitsivät siirtymävaihetta myöhäisromantiikastainin 1900-luvun modernismi. Kapellimestarina hän uudisti oopperan tuottamisen täydellisyyttä tavoittelevalla otteella, ja säveltäjänä hän kehitti sinfonian äärimittoihinsa.

Elämä

Nuoruus

Mahler syntyi böömiläisessä, nykyisin Tšekin tasavallassa sijaitsevassa Kalištěn kylässä vaatimattomaan juutalaisperheeseen. Hänen isänsä, ammatiltaan yrittäjä, oli ankara ja väkivaltainen; hän löi lapsia ja vaimoaan mielensä mukaan. Pian Gustavin syntymän jälkeen perhe muutti läheiseen Jihlavan kaupunkiin, jossa toimi varsin elinvoimainen musiikkiyhteisö: Mozartin, Haydnin ja Händelin teoksia esitettiin säännöllisesti. Kaupungissa toimi lisäksi musiikillisen elämän henkisen isän Heinrich Fischerin johtama kaupunginorkesteri. Fischer asui lähellä Mahlereita, ja huomattuaan pojan lahjakkuuden hän alkoi pitää tälle harmonian ja kontrapunktiann oppitunteja. Kymmenvuotiaana Mahler piti ensimmäisen julkisen konserttinsa, joka sai myönteisen vastaanoton paikallisessa lehdessä. Isä lähetti Gustavin Praha opiskelemaan, mutta olot siellä olivat niin huonot, että poika palasi jo viiden kuukauden kuluttua takaisin. Gustavin 13-vuotiaana pitämä konsertti, joka sai jo myrskyisät suosionosoitukset, kohensi hänen itsetuntoaan, mutta vuotta myöhemmin hänen veljensä Ernestin menehtyminen sydämen pettämiseen musersi hänet. Hänen äidillään oli perinnöllinen sydänvika, joka oli siirtynyt useaan perheen 14 lapsesta, myös Gustaviin. Hän menetti suurimman osan sisaruksistaan ennen 1900-luvun vaihdetta erinäisten sairauksien ja yhden itsemurhan johdosta, ja vain neljä oli tällöin enää elossa. Kuolemasta tuli erottamaton osa Mahlerin elämää – myös hänen musiikkiaan. Onneton lapsuus ja juureton alkuperä – omien sanojensa mukaan hän 'oli böömiläinen itävaltalaisten keskuudessa, itävaltalainen saksalaisten keskuudessa ja juutalainen koko maailman silmissä'Aleksandar Dimitrijevic: The Polyphonic Nature of Human Psyche: From an Artistic Intuition to a Therapeutic Goal , viitattu 24.8.2007 ('thrice homeless, as a native of Bohemia in Austria...') – aiheuttivat sen, että Mahler kärsi aikuisiällään neurooseista ja epävarmuudesta.

Vuosina 1875–1878in Mahler opiskeli Wien konservatoriossa muun muassa säveltäjä Robert Fuchsin ja pianonopettaja Joseph Epsteinin opastuksessa. Siellä hän tutustui opiskelijatovereihinsa Hugo Wolfiin ja Hans Rottiin, mutta ystävyys jäi väliaikaiseksi Wolfin tasapainottoman luonteen sekä Rottin mielenterveyden romahtamisen ja sitä seuranneen kuoleman takia. Kuten monet toverinsa, Mahlerkin kärsi jatkuvasta rahapulasta, ja hän oli vähällä lopettaa opintonsa, kunnes hänet lähes perheenjäsenekseen ottanut Epstein antoi hänelle taloudellista tukea. Opiskeluaikoinaan Mahler sai vaikutteita Beethovenin intensiivisistä jousikvartetoista ja Wagnerin oopperoista. Vuonna 1876ilta ilmestyivät hänen ensimmäiset sävellyksensä opinnäytteinä; niistä tosin vain pianokvartetin ensimmäinen osa ja rippeet scherzosta ovat säilyneet jälkipolville. Sen vaikutteet ovat suoraan Schumann ja Brahmsilta. Viimeisenä vuonnaan konservatoriossa Mahler sai yhdeksi opettajakseen Anton Brucknerin, joka tuolloin oli vakiinnuttamassa asemaansa säveltäjänä. Myöhemmin he ystävystyivät, ja Brucknerin musiikki vaikutti suuresti nuoreen säveltäjään. Seuraavat kaksi vuotta Mahler vietti Wienin yliopistossa viimeistelemässä opintojaan. Hän myös opetti itse pianonsoittoa opintojensa rahoittamiseksi. Tältä ajalta ovat peräisin hänen omiin teksteihinsä perustuvat, aikanaan kadonneet oopperat Rübezahl ja Die Argonauten, kantaatti Das Klagende Lied sekä muutamat Liedit (laulut).

Kapellimestariksi

Vuonna 1880 Mahlerille tarjottiin yllättäen kapellimestarin paikkaa Bad Hallissa Itävallan pohjoisosassa. Epäröityään ensin hän otti kuitenkin paikan vastaan ajatellen, että Das klagende Liedin myötä hänet hyväksyttäisiin säveltäjänäkin. Myös kapellimestarin työ alkoi houkutella häntä, sillä hän huomasi siinäkin pystyvänsä käyttämään luomisvoimaansa. Vuonna 1881 Das klagende Lied ei saanut Beethoven-palkintoa, sillä sitä pidettiin liian poikkeavana ja persoonallisena teoksena. Samoihin aikoihin Mahler sai toisen osa-aikaisen kapellimestarin viran teatterista Laibachissa (nykyään Ljubljana). Vuonna 1882 Mahler palasi Wieniin, jossa hän asui useissa paikoissa ja sävelsi vapaa-aikoinaan. Vuoden kuluttua hän sai jälleen kutsun oopperakapellimestariksi Olmützin (nykyään Olomouc, Tšekki) kaupunginteatteriin Määriissaiin. Mahler kehittyi autoritaariseksi ja äärimmäisen vaativaksi kapellimestariksi, joka pian sai ränsistyneenkin orkesterin tiukkaan järjestykseen. Erimielisyydet auktoriteettien ja soittajien kanssa olivat väistämättömiä, sillä hän ei halunnut lainkaan tinkiä taiteellisesta vapaudestaan. Seuraavina vuosina hän johti orkestereita myös Kassel, Wienissä, Leipzigissä ja Prahassa, jossa hänen johtamansa esitykset saivat suursuosion. Vuonna 1887 hän sai Weberin pojalta Carlilta tehtäväkseen viimeistellä isänsä keskeneräisen oopperan Die drei Pintos. Seuraavan vuoden alussa teoksen ensiesitys oli jälleen uusi menestys 28-vuotiaan kapellimestarin uralla, ja se sai kansainvälistäkin huomiota. Mahlerin rakastuttua toivottomasti Carl Weberin vaimoon Marioniin hänen pyörteilevät tunteensa pääsivät purkautumaan uuden sävellyksen kautta: 1. sinfonian ensimmäinen versio syntyi vapaa-ajalla johtamistyön ohessa. Vuosina 1888–1891 Mahler toimi musiikillisena johtajana Budapestin kuninkaallisessa oopperassa, jossa hänen johtamansa teokset saivat kyllä suurta tunnustusta, mutta hänen itsepintaisuutensa ja vierasmaalainen taustansa sekä hänen johtamiensa teosten saksalaispainotteisuus aiheuttivat tyytymättömyyttä. Erottuaan virasta Mahler oli jo varmistanut itselleen uuden paikan Hampurin kansallisoopperassa, mikä ei ollut vaikeaa kysytylle taiteilijalle. Hampurista Mahler sai ensimmäisen pysyvän kapellimestarin paikan, jossa hän pysyi vuoteen 1897. Alusta asti hänen työtahtinsa oli hurja: kahden ensimmäisen kuukauden aikana esitettiin 35 teosta. Vuoden 1893 kesällä Mahler löysi Steinbach-am-Atterseesta kauniin järvinäköalatontin, jonne hän rakennutti pienen talon tarkoituksenaan säveltää siellä kesäisin, kun oopperassa ei järjestetty esityksiä. Samoihin aikoihin hän sävelsi inspiraation puuskassa 2. sinfoniaansa ja julkaisi tarkistetun version ensimmäisestä sinfoniastaan ja antoi sille lisänimen Titan. Uuden version ensiesitys oli yleisömenestys, mutta kriitikot suhtautuivat siihen edelleen nuivasti. Vuonna 1895 hän sävelsi massiivisen 3. sinfoniansa, ja loppuvuonna ensi kertaa esitetty 2. sinfonia ('Ylösnousemussinfonia') sai niin hyvän vastaanoton sekä yleisöltä että kriitikoilta, että Mahleriin alettiin ensi kerran suhtautua vakavasti myös säveltäjänä. Hampurissa konservatiiviset tahot eivät edelleenkään pitäneet Mahlerin tavasta tuhlata aikaansa heidän silmissään varsin kyseenalaisiin sävellyksiin, ja niinpä hän painostuksen alla päätti erota virastaan.

Wien

Hampurista lähdettyään Mahler oli kääntynyt kristinuskoon ja hänet oli kastettu katoliseen kirkkoon, millä oli suuri vaikutus hänen pääsyynsä Wienin hovioopperan kapellimestariksi, sillä antisemitistiset aatteet olivat nousussa Itävallassa. Mahler teki välittömän vaikutuksen johdettuaan heti tulonsa jälkeen viikon aikana Wagnerin vaativat oopperat Die Walküren (Valkyyriat) ja Siegfried sekä Mozartin Figaron häät ja Taikahuilun. Syyskuussa 1897 hänestä tuli koko oopperan johtaja edeltäjänsä sairastuttua.

Vuoden 1899 kesällä Mahler sävelsi Maierniggiin rakennuttamallaan huvilalla neljännen sinfoniansa. Hans Richterin erottua sekä Wienin filharmonikkojen että oopperan johdosta tarjoutui Mahlerille paikka kummankin orkesterin johdossa, ja hänestä tuli samalla Wienin tärkein kapellimestari. Häntä hajottivat säveltäminen ja orkesterin johtaminen, ja vain ajoittain hän kykeni tekemään kompromisseja näiden kahden välillä johtaessaan omia teoksiaan. Vuonna 1901in filharmonikkojen komitea päätti hankkia uuden kapellimestarin Mahlerin määräaikaisen työsuhteen loputtua, sillä orkesteri ei pitänyt Mahlerin vaativasta, äärimmäiseen tarkkuuteen ja tekniseen suoritukseen pyrkivästä otteesta. Kesällä hän sävelsi useita lauluja, kuten kolme ensimmäistä Kindertotenliediä ja neljä viidestä Rückert-Liedistä. Marraskuussa hän tapasi maalari Anton Schindler tyttären Alman, joka oli myös taitava pianisti ja lupaava säveltäjä, ja rakastui tähän heti. He avioituivat neljä kuukautta myöhemmin ja saivat tyttären. Vuoden 1901 lopussa 4. sinfonia sai ensiesityksensä Münchenssissa, mutta vasta Berliiniä teos sai myönteisen vastaanoton. Myöhemmin siitä tuli kuitenkin yksi Mahlerin suosituimmista teoksista. Sen sijaan 3. sinfonian ensiesitys seuraavana vuonna oli heti menestys.

Vuosina 1902–1907in Mahlerin tuomat uudet tekniset standardit olivat jo pysyvästi uudistaneet oopperan tuottamisen koko alkaneen vuosisadan ajaksi. Hän johti useita orkestereita eri puolilla Eurooppaa, kuten Amsterdam kuuluisaa Concertgebouw-orkesteria 1903–1904 ja lyhyen aikaa vuonna 1906, mutta suurimman osan kaudesta hän oli edelleen Wienissä. Vuonna 1904 syntyi Mahlerin toinen tytär, ja säveltäjä sai valmiiksi 6. sinfoniansa Maierniggin huvilallaan. Hän hermoili ja tunsi suurta epävarmuutta teoksen harjoituksissa, ja neuroottisesti hän jopa vaihteli keskimmäisten osien paikkaa. Samana tuottoisana kesänä hän sävelsi kaksi osaa 7. sinfoniastaan. Seuraavana kesänä sinfonian kolmen muun osan ideoiminen tuotti Mahlerille epätoivoisia ongelmia, kunnes erään soutumatkan aikana hän sai inspiraation tulvan kuunnellessaan airojen rytmikästä liikettä, ja hän sai sinfonian nopeasti valmiiksi. Vuoden 1906 kesällä Mahlerin inspiraatio ylsi vielä suurempiin mittoihin: kahdeksan viikon aikana hän sai täysin valmiiksi lähes puolitoista tuntia kestävän 8. sinfoniansa, ja lisäksi hän ennätti vielä johtaa Figaron häitä ja Don Giovannia Salzburgin Mozart-festivaaleilla. Kuudennen sinfonian ensiesitys tammikuussa 1907 herätti suurta kritiikkiä, joka tosin johtui enemmän Mahlerin konservatiivisten vastustajien henkilökohtaisista asenteista säveltäjää vastaan kuin itse teoksesta. Kyllästyneenä Wienin ilmapiiriin Mahler päätti erota vielä samana vuonna.

Viimeiset vuodet

New York

Mahlerille satoi useita tarjouksia uudesta kapellimestarin paikasta, joista New Yorkin Metropolitan-oopperaon oli hänelle mieluisin. Siellä oli useita saksalaisia huippuartisteja ja hieno orkesteri, ja hänelle tarjottu palkka oli huikea. Ennen lähtöään loppuvuonna 1907 häntä kohtasi kuitenkin kaksi tragediaa: esikoistytär Maria kuoli tulirokko, ja Mahlerilla itsellään todettiin hänen äidiltään perimänsä vakava sydänsairaus, ja hänellä oli elinaikaa jäljellä enää vain joitakin vuosia. Amerikassa Mahlerin vastaanotto oli paljon parempi kuin mihin hän oli Wienissä tottunut. Arturo Toscanini kutsuttiin johtamaan italialaiset oopperat, ja Mahlerille kuuluivat saksankieliset teokset. Vaikka hän hellitti jonkin verran otettaan orkesterin täydellisyysvaatimuksista, hän omaksui jälleen tutun työtahtinsa, mikä ei ollut hänen terveydelleen hyväksi. Menestyksekkääseen ensimmäiseen kauteen kuului lisäksi esityksiä Carnegie Hallissa hänen itse valitsemallaan kokoonpanolla. Ongelmia syntyi kuitenkin ajoittain siitä, että suuri osa esittäjistä suhtautui varsin välinpitämättömästi harjoituksiin, ja joskus he eivät ilmaantuneet paikalle lainkaan.

Kesäksi Mahler matkusti Eurooppaan, Toblachin (nykyään Dobbiaco) kaupunkiin Määriin, josta hän oli löytänyt itselleen uuden vetäytymispaikan. Hän kiinnostui ystävänsä lähettämästä, saksaksi käännetystä kiinalaisesta runokokoelmasta Die Chinesische Flöte (Kiinalainen huilu), jonka pohjalta hän alkoi säveltää sinfonista teosta Das Lied von der Erde (Maan laulu). Taikauskoisena ja tietoisena terveydentilastaan hän ei nimennyt sitä sinfoniaksi nro 9, sillä juuri yhdeksäs sinfonia oli jäänyt niin Beethovenin, Schubertin kuin Brucknerinkin viimeiseksi. Vuoden 1909 alussa New Yorkin filharmoninen yhdistys tarvitsi kapellimestaria orkesterilleen, ja he onnistuivat suostuttelemaan Mahlerin tehtävään. Seuraavana kesänä 49-vuotias säveltäjä teki yhdeksännen sinfoniansa; kohtalon ivaa on se, että sinfonia jäi myös hänen viimeisekseen, olihan hän päättänyt jättää Das Lied von der Erden välistä sinfoniasarjassaan.

Mahlerin oli tarkoitus jäädä eläkkeelle vuonna 1911 ja jatkaa eläkepäivillään vielä säveltämistä Amerikasta saatujen rahojen turvin. Kaudella 1910–1911 hän johti 46 konserttia, ja omien sanojensa mukaan hänen päiväohjelmansa koostui nyt ainoastaan työstä, syömisestä ja nukkumisesta. Kuuluisin näistä konserteista oli kahden merkittävän säveltäjän kohtaaminen, Rahmaninovin kolmannen pianokonserton Yhdysvaltain ensiesitys, jota venäläissäveltäjä matkusti Amerikkaan soittamaan.

Säveltäjän 50-vuotispäivän kunniaksi Münchenissä järjestettiin kahdeksannen sinfonian ensiesitys syyskuussa 1910. Sitä varten tarvittiin ennennäkemätön määrä esittäjiä: 858 laulajan kuoro, 171 hengen orkesteri ja kahdeksan solistia. Konsertin järjestäjä nimesikin Mahlerin tietämättä teoksen 'Tuhannen sinfoniaksi', ja nimitys on yhä käytössä. Konserttia oli seuraamassa suuri määrä ajan tunnettuja henkilöitä ja säveltäjiä. Siitä tuli Mahlerin koko uran suurin menestys. Mahlerin henkilökohtainen elämä oli sen sijaan rappiolla: hän oli kuullut huhuja, joiden mukaan Almalla oli suhde arkkitehti Walter Gropiukseeninin. Kaiken tämän synnyttämän ahdistuksen Mahler purki 10. sinfoniansa ensimmäiseen osaan, joka oli ainoa kokonaan valmistunut osa sinfonian alun perin viidestä suunnitellusta osasta. Lisäksi hän hakeutui psykologi Sigmund Freud vastaanotolle, ja nyt selveni monia Mahleria koko elämänsä vaivanneita seikkoja. Tapaaminen Freudin kanssa jäi tosin kertaluonteiseksi.

21. helmikuuta 1911 Mahler johti elämänsä viimeisen konsertin filharmonikkojen kanssa Carnegie Hallissa. Hän kärsi sen aikana bakteeri-infektion aiheuttamasta kuumeesta, ja yhdessä heikon sydämen kanssa hänen tilansa heikkeni jatkuvasti. Hän ilmaisi toiveensa saada kuolla Wienissä. Niinpä hänet vietiin Wieniin Pariisin kautta, jossa bakteriologi tutki hänet mutta totesi, ettei mitään ollut tehtävissä. Mahler kuoli viisi päivää paluunsa jälkeen. Hänet haudattiin tyttärensä viereen Wienin Grinzingiin, jonne hän sai yksinkertaisen hautakiven.

Kuoleman jälkeen

Säveltäjän kuoltua hänen musiikkinsa jatkoi omaa elämäänsä. Marraskuussa 1911 Bruno Walter johti Das Lied von der Erden ensiesityksen Münchenissa ja seuraavana vuonna 9. sinfonian kantaesityksen Wienissä. Franz Schalk johti keskeneräisen 10. sinfonian ensi kerran Wienissä vuonna 1924, ja englantilainen musiikintutkija Deryck Cooke täydensi sen esitysversioksi vuonna 1964. Sotien aikana Mahlerin musiikki jäi melko vähälle huomiolle. Britanniassa Mahler tulkittiin säveltäjänä hyvin samanlaiseksi kuin Bruckner, ja natsi-Saksassa hänen musiikkinsa esittäminen kiellettiin säveltäjän juutalaistaustan vuoksi. Jascha Horensteinin johdettua legendaarisessa esityksessä Lontoossa vuonna 1959 Mahlerin kahdeksannen sinfonian (johon tarvittiin lähes kaikki Englannin kuorot) alkoi yleinen kiinnostus säveltäjän teoksia kohtaan lisääntyä. 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä Mahlerin suosio lisääntyi valtavasti, ja useat kapellimestarit, kuten Solti, Bernstein, Haitink ja Abbado, ovat levytyksillään tuoneet lisää pontta sinfonioiden menestykselle. Nykyään jotkut rinnastavat Mahlerin merkityksen sinfonikkona jopa Beethoveniin.

Musiikki

Mahlerin teokset jatkavat saksalaisen musiikin perinnettä, jonka juuret ulottuvat Johann Sebastian Bachin ja Wienin koulukunnan säveltäjien (Haydn, Mozart, Beethoven) musiikkiin. Romantiikan ajan säveltäjät, kuten Schumann, Mendelssohn, jatkoivat tätä perinnettä, samoin Wagner, jonka musiikilla oli suuri vaikutus Mahleriin. Mahlerin musiikki puolestaan vaikutti merkittävästi Wienin toisen koulukunnan modernin musiikin säveltäjiin, Schönbergiin, Bergiin, Weberiin) ja Šostakovitšiin.

Mahlerin musiikissa on aineksia romanttisesta suuntauksesta esimerkiksi sinfonioiden ohjelmallisuusinin sekä sävellysten voimakas tunnelataus. Etsiessään uusia ilmaisukeinoja Mahler laajensi sinfonian käsitettä sen äärirajoille asti. Mahler yhdistää teoksissaan toisilleen vastakohtaisia aineksia toisiinsa. Tyypillisiä piirteitä ovat kansanlaulujen, trumpettifanfaarien ja itävaltalaisen ländler käyttö.

Kapellimestarina Mahler tunsi läpikotaisin eri soittimien ominaisuudet, minkä voi selkeästi kuulla hänen teostensa mestarillisessa orkestroinnissa. Mahler käyttää soittimia melko usein solistisesti. Vaikka Bruckner oli Mahlerin tärkeä esikuva, hänen musiikkinsa on lopulta hyvin erilaista. Siinä, missä Brucknerin tyyli on alati majesteettista ja perustuu raskaisiin sointuihin ja yksinkertaisiin, toistettaviin sävelkulkuihin, Mahlerin musiikissa on aina mahtipontisuuden ohella läsnä helppotajuinen melodisuus ja leikkisyys.

Vaikka Mahlerin teokset on sävelletty suurelle orkesterille, niille on ominaista selkeys ja soinnin läpikuultavuus. Toisin kuin useimmat muut säveltäjät, Mahler harvoin antaa saman äänen useiden soitinryhmien soitettavaksi täyteläisemmän ja rikkaamman soinnin toivossa. Sen sijaan eri äänet erottuvat kristallinkirkkaasti mahtavienkin orkesterikudoksen seasta.

Mahlerin neuroottisen pikkutarkalle luonteelle oli ominaista teosten jatkuva tarkistaminen jopa vuosien kuluttua alkuperäisen version julkaisemisesta. Usein hän teki myös huomattavia muutoksia itse sävellykseen vielä orkestroinninkin aikana.

Usein musiikkitieteilijät onnistuvat jakamaan säveltäjien tuotannon kolmeen vaiheeseen, eikä Mahler ole poikkeus. Ensimmäiseen kuuluvat sinfoniat 1–4. Niihin on vaikuttanut saksalainen runokokoelma Des Knaben Wunderhorn, ja niissä on aiheita Mahlerin tähän kokoelmaan säveltämistä lauluista. Toiseen kauteen kuuluvat pelkälle orkesterille sävelletyt sinfoniat 5–7. Tätä kautta leimaa ilmaisun ja orkestroinnin jatkuva kehittyminen. Viimeisen kauden merkittävä piirre on yhä lisääntyvä polyfonian käyttö, ja siihen kuuluvat 8., 9. sekä keskeneräinen 10. sinfonia.

Teokset

Mahlerin tuotanto on varsin suppea, sillä hän oli vain osa-aikainen säveltäjä ja näki runsaasti vaivaa jokaisen teoksen viimeistelyyn ja tarkistukseen. Lisäksi useimmat teokset ovat varsin laajoja. Mahlerin arvostetuimmat ja tunnetuimmat teokset ovat sinfonioiden lisäksi solisteille ja orkesterille sävelletyt teokset Das Lied von der Erde, Kindentotenlieder ja Lieder eines fahrenden Gesellen. Sinfonioista toinen, viides ja yhdeksäs ovat arvostetuimmat, mutta kaikki Mahlerin sinfoniat esiintyvät sinfoniaorkestereiden ohjelmistoissa varsin usein.

Levytykset on valittu arvostettujen esitysten joukosta. Ilmoitettu vuosi on useimmiten nauhoitusvuosi.

Sinfoniat

Sinfonioista instrumentaaliteoksia ovat numerot 1, 5, 6, 7, 9 ja 10. Kuoroa ja solisteja käytetään sinfonioissa 2, 3 ja 8. Neljännessä sinfoniassa on solisti muttei kuoroa.

Sinfonia nro 1 D-duuri

• Noin 1884–1888, tarkistettu 1893–1896.

Säveltäjä kutsui sinfoniaa alun perin 'sinfoniseksi teokseksi' ja käytti siitä lempinimeä Titan, mutta luopui tästäkin nimityksestä myöhemmin. Useat teoksen melodioista on poimittu Mahlerin omasta neljän laulun sarjasta, Lieder eines fahrenden Gesellen. Teoksen orkestraatio on jo pitkälle kehittynyttä, vaikka kyseessä on säveltäjän ensimmäinen sinfonia. Teosta on tässä mielessä verrattu Richard Straussin Also sprach Zarathustraan, joka sävellettiin samoihin aikoihin ja joka tunnetaan myös mieleenpainuvasta orkestraatiostaan.

Sinfonian ensimmäinen osa on noin 15 minuutin pituinen ja melodialtaan kepeä. Tässä osassa on paljon hiljaisia hetkiä, joissa luodaan orkestraation keinoin tunnelmaa eri soittimia monipuolisesti hyödyntäen. Toinen osa on noin seitsenminuuttinen ländler, joka on niin ikään tunnelmaltaan kepeähkö. Kolmannen osan ensimmäinen melodia on 'Jaakko-kulta'-kansanlaulu molliin siirrettynä. Tässä osassa tulee mukaan myös kansanmusiikille ominaisia melodioita ja lyömäsoittimia. Loppuosa on yli seitsemäntoista minuuttia pitkä, ja siinä kuullaan paljon 'myrskyisiä' kohtia, joita Mahler sijoitti paljon myöhempiinkin sinfonioihinsa. Sinfonian lopussa palataan takaisin ensimmäisen osan melodioihin.

Teokseen kuului aluksi myös viides osa, mutta Mahler jätti sen myöhemmin teoksesta pois, eivätkä useimmat kapellimestaritkaan nykyään esitä tätä osaa. Mahlerin ensimmäinen sinfonia on kuulijalle varsin helppotajuinen, ja sen orkestraatio on mielenkiintoinen. Teosta esitetäänkin maailman konserttisaleissa varsin usein, vaikka se ilmestyessään sai varsin vaisun vastaanoton.

Levytyksiä:

• Rafael Kubelik, Bavarian Radio Symphony Orchestra (DG, 1968)
• Claudio Abbado, Chicago Symphony Orchestra (DG, 1982)
• Leonard Bernstein, Vienna Symphony Orchestra (DG, 1989?)

Sinfonia nro 2 c-molli, 'Ylösnousemussinfonia'

• 1884–1894, tarkistettu 1903.

Sopraanolle, altolle, sekakuorolle, orkesterille ja uruille sävelletty toinen sinfonia jatkaa siitä, mihin ensimmäinen päättyy. Teoksen viidestä osasta altto-laulajaa käytetään ensin neljännessä osassa ja finaalin lopussa käytetään sen lisäksi myös sopraanoa ja kuoroa. Heti toisessa sinfoniassaan Mahler lähti viemään sinfoniaa äärimmäisiin mittoihin. Teoksen kokonaiskesto on runsaat 80 minuuttia, ja sen alkuosa kestää noin kaksikymmentä minuuttia. Tässä alkuosassa hallitsevana elementtinä on marssimainen mollissa kulkeva teema. Mahlerin tapaan mennään ajoittain rauhallisiin, kauniisiin jaksoihin ja ajoittain suuriin purkauksenomaisiin voimakkaisiin vaiheisiin. Alkuosaa on luonnehdittu rakenteeltaan 'laajennetuksi sonaattimuodoksi'. Sinfonian kaksi seuraavaa osaa ovat molemmat kestoltaan noin 10 minuuttisia ja luonteeltaan kepeän tanssimaisia.

Toinen osa on valssimainen ländler, kolmas osa taas on Mahlerille tyypillinen, humoristisia sävyjä sisältävä scherzo. Neljäs osa on lyhyt, orkesterin ja alttolaulajan osa, jonka Mahler sävelsi alun perin Des Knaben Wunderhorn -kokoelmaansa, mutta poisti sen sieltä käyttääkseen laulua tässä teoksessa. Viimeinen osa on runsaan puolen tunnin mittainen. Sen ensimmäiset kymmenen minuuttia on katkelmallista ja tunnelmoivaa musiikkia. Melodiat eivät lähde käyntiin ennen kuin noin kymmenen minuutin kohdalla seuraavan marssimaisen teeman myötä, joka on välillä jäntevä ja hilpeä, mutta muuttuu myöhemmin raskassävyisemmäksi. Ennen kuoron mukaan tuloa seuraa vielä runsaan viiden minuutin mittainen tunnelmoiva jakso, jossa kuullaan esimerkiksi konserttilavan ulkopuolelle siirrettyjen torvien ja huilujen rytmiltään hyvin vapaamuotoinen osa. Lopulta tulevat mukaan kuoro ja solistit. Finaalin päätös alkaa kuoron 'mystisellä' (mysterioso) osuudella mutta yltyy mahtipontiseksi.

Levytyksiä:

• Sir Simon Rattle, City of Birmingham Symphony Orchestra (EMI, 1986, kahden CD:n boksi)
• Otto Klemperer, Filharmoninen orkesteri (EMI, 1962, mahtuu yhdelle CD:lle)

Sinfonia nro 3 d-molli

• Altolle, naiskuorolle, poikakuorolle ja orkesterille.

• 1893–1896, tarkistettu 1906.

Levytyksiä:

• Jascha Horenstein, London Symphony Orchestra (Unicorn, 1970)
• Claudio Abbado, Berliner Philharmoniker (DG, 2002?)

Sinfonia nro 4 G-duuri

• sopraanolle ja orkesterille
• 1892 sekä 1899–1900, tarkistettu 1901–1910

Levytyksiä:

• Leonard Bernstein, Concertgebouworkest Amsterdam (DG, 1988)
• Sir Simon Rattle, City of Birmingham Symphony Orchestra (EMI, 1998)

Sinfonia nro 5 cis-molli

• 1901–1902, tarkistettu useaan otteeseen

Viides sinfonia aloittaa Mahlerin instrumentaalisinfonioiden trilogian. Se on hänen helpoimmin lähestyttäviä sinfonioitaan ja siten myös yksi suosituimmista neljännen ja kahdeksannen ohella. Noin 65-minuuttinen teos sisältää viisi osaa. Kaksi ensimmäistä ja kaksi viimeistä muodostavat niin ikään omat kokonaisuutensa, joten teos voidaan hahmottaa myös kolmiosaisena. Ensimmäisenä on surullisen torvifanfaarin aloittama hautajaismarssi ja toisena myrskyinen, brutaali osa. Nämä kaksi osaa muodostavat kokonaisuuden, ja niissä käytetään osin samoja teemoja. Molemmissa osissa voimakkaat kohdat katkaisevat toistuvast rauhalliset ja kauniit vaiheet.

Kolmantena osana on lähes kaksikymmentä minuuttia pitkä leikkisä scherzo, jossa melodiaa soitetaan monessa kohdassa kellopelillä. Eloisien kohtien lisäksi mukana on pizzicaton ja vaimeiden torvien leimaamia suvantovaiheita. Scherzon puolivälistä eteenpäin nopeammat kohdat yltyvät usein voimakkaaksi. Neljäntenä osana on kuuluisa Adagietto, jonka kesto on noin kymmenen minuuttia. Se on tunnettu elokuvasta Kuolema Venetsiassa, ja lisäksi se soitettiin John F. Kennedyn hautajaisissa. Adagietton äänimaisemaa leimaavat korkeat jouset ja harput. Puhaltimia ei juuri käytetä. Viimeisenä osana on suoraviivainen ja iloinen rondo, joka lainaa melodiassaan adagietton huipentumaa.

Levytyksiä:

• John Barbirolli, New Philharmonia Orchestra (EMI, 1969)
• Leonard Bernstein, Wiener Philharmoniker (DG, 1987)
• Simon Rattle, Berliner Phiharmoniker (EMI, 2002)

Sinfonia nro 6 a-molli

• 1903–1904, tarkistettu muun muassa 1906.

Levytyksiä:

• Herbert von Karajan, Berliner Philharmoniker (DG, 1977)
• Leif Segerstam, Danish Radio Symphony Orchestra (Chandos, 2000)

Sinfonia nro 7 h-molli

• 1904–1905, tarkistettu useaan otteeseen.

Levytyksiä:

• Claudio Abbado, Berliner Philharmoniker (DG, 2002)

Sinfonia nro 8 Es-duuri

• Kolmelle sopraanolle, kahdelle altolle, tenorille, baritonille, bassolle, kaksinkertaiselle sekakuorolle, poikakuorolle, laajennetulle orkesterille ja uruille.
• 1906

Hurjan inspiraation siivittämänä kahdeksassa viikossa kirjoitettu kahdeksas sinfonia oli Mahlerin säveltäjänuran suurin riemuvoitto. Se on poikkeuksellinen monessa mielessä: se vaatii suuremmat resurssit kuin mikään muu taidemusiikin teos, vähintään noin 300 esittäjää, tavoitellun vaikutelman aikaansaamiseksi. Siinä on vain kaksi osaa, joista ensimmäinen kestää noin 25 minuuttia ja jälkimmäinen lähes tunnin. Siinä on käytetty kahta tyystin erilaista ja erikielistä tekstiä, ensimmäisessä osassa keskiaikaista latinankielistä hymniä 'Veni, creator spiritus' ('Tule, luomishenki') ja toisessa osassa Goethen Faustin toisen osan loppukohtausta. Vaikka aiheet ovat näin vastakkaiset, osat sopivat musiikillisesti yhteen.

Sävellaji on Mahlerille epätyypillisesti suurelta osin duurissa. Ensimmäinen osa on jatkuvaa orkesterin pauhun ja valtavien kuorojen huimien osuuksien vuoristorataa; toisen osan aloittaa pitkä hiljainen adagio ja päättää upea torvifanfaarien säestämä finaali.

Levytyksiä:

• Jascha Horenstein, London Symphony Orchestra (BBC, 1959)
• Sir Georg Solti, Chicago Symphony Orchestra (Decca, 1971)
• Claudio Abbado, Berliner Philharmoniker (DG, 1995)

Sinfonia nro 9 D-duuri

• 1908–1909

Yhdeksäs sinfonia jäi Mahlerin viimeiseksi valmiiksi sinfoniaksi. Lähestyvästä kuolemastaan tietoinen säveltäjä teki siitä jäähyväisensä musiikille (Leonard Bernsteinin mukaan teos oli Mahlerin 'testamentti ja viimeinen tahto'). Kuoleman läsnäolo on jatkuvasti havaittavissa – hetkittäiset toivonpilkahdukset vaihtuvat pian jälleen epätoivoon.

Noin 80–85-minuuttinen teos koostuu neljästä osasta: Andante on taistelua toivon ja tuskan välillä; toinen osa on tanssinomainen mutta raskas Ländler; kolmannen osan groteskissa Scherzossa (jota kutsutaan myös nimellä Rondo Burlesque) on mukana häivähdyksenomainen kaunis teema, joka ennakoi kymmenettä sinfoniaa; finaali on riipaiseva Adagio, jossa jouset saavat aikaan sanoin kuvaamattoman kiihkeän tunnelman, kunnes ne lopussa hiipuvat hiljalleen pois ilman Mahlerille tyypillistä huikeaa loppuhuipennusta.

Levytyksiä:

• Herbert von Karajan, Berliner Philharmoniker (DG, 1981)

Sinfonia nro 10 Fis-duuri

• 1910 (1. osa), luonnoksia finaaliin (5. osa) asti.

Levytyksiä:

• Deryck Cooken esitysversio (osat 1–5), Sir Simon Rattle, Berliner Philharmoniker (EMI, 2000)

Laulut

Lauluja tenorille ja pianolle

• Kolme laulua säveltäjän omiin teksteihin; alun perin viisiosaiseksi suunniteltu sarja.
• 1880

Lieder und Gesänge

• Kolme sarjaa lauluja lauluäänelle ja pianolle; osassa 1 viisi, osassa 2 neljä ja osassa 3 viisi laulua.
• 1880–1890

Lieder eines fahrenden Gesellen

• Laulusarja matalalle lauluäänelle ja pianolle/orkesterille.
• Noin 1883–1885, tarkistettu 1891–1896.
• Perustuu Mahlerin omaan tekstiin. Esimerkiksi ensimmäinen laulu alkaa sanoin Wenn mein Schatz fröhliche Hochzeit macht, Hab' ich meinen traurigen Tag! ('Kun rakkaani menee iloisesti naimisiin, on minulla murheellinen päivä').

Des Knaben Wunderhorn

• Lauluja lauluäänelle ja pianolle tai orkesterille.
• 1892–1898
• Teksti on saksalaista kansanrunoutta.

Sen lisäksi, että Mahlerin sinfoniat 2–4 sisälsivät tekstiä Des Knaben Wunderhorn -runokokoelmasta, hän laati lisäksi erikseen teoksen runojen pohjalta 50 minuuttia pitkän laulusarjan. Mainittujen sinfonioiden laulut kuuluivat itse asiassa aluksi tähän teokseen, josta ne ennen teoksen julkaisua poistettiin sinfonioiden käyttöön. Menetystä korvaamaan Mahler sävelsi tähän kokoelmaan lisäsi kaksi uutta laulua. Laulun 'Des Antonius von Padua Fischpredigt' melodia on sama kuin toisen sinfonian kolmannen osan. Teosta esitetään joko mies- tai naislaulajan tulkitsemana tai myös molempien. Kun laulajia on kaksi, on osa kappaleista duettoja.

Mahler laati alkuperäisen pianoversion, mutta useimmat pianoversiot on muokattu Mahlerin monimutkaisempia orkesteriversioita paremmin vastaavaksi. Joskus sinfonioihin otettuja kappaleita sisällytetään Wunderhorn-kokoelman esityksiin. Kappaleen laulut vaihtelevat sävyltään ja orkestraatioltaan huomattavasti. Mukaan mahtuu synkkyyttä ja huumoria. Muutama laulu on rumpuineen luonteeltaan sotilashenkinen.

Levytyksiä

• Georg Szell, Elizabeth Schwarzkopf, Dietrich Fischer-Dieskau, Staatskapelle Dresden (EMI, 1968)

Das himmlische Leben

• Laulu lauluäänelle ja pianolle.
• 10. helmikuuta 1892
• Mahler käytti laulua myöhemmin sinfonian nro 4 neljännessä osassa.

O Mensch! Gib acht!

• laulu lauluäänelle ja pianolle
• 1896
• Yksinlauluversio sinfonian nro 3 neljännen osan laulusta (yölaulu).

Sieben Lieder aus letzter Zeit

• Lauluja lauluäänelle ja pianolle tai orkesterille,
• laulut 1–2 Des Knaben Wunderhornista,
• laulut 3–7 ns. Rückert-laulut.
• 1899

Kindertotenlieder

• Laulusarja lauluäänelle ja pianolle.
• 1901–1904

Das Lied von der Erde

• Sinfoninen lauluteos altolle, tenorille ja orkesterille.
• 1908–1909

Laulujen tekstit ovat ranskan kautta saksaksi käännettyjä kiinalaisia runoja. Teoksessa on sekä altolle että tenorille kolme laulua. Mahler kirjoitti, että baritoni voi korvata alton, jos välttämätöntä – ja sellaisiakin levytyksiä on tehty. Teoksen aloittava ensimmäinen tenorin kappale on elämän turhuutta kuvaava ironisella tavalla mahtipontinen 'juomalaulu'. Sen jälkeen tulee alton yksinäistä syksyä käsittelevä apaattinen laulu. Kolmas kappale (tenorille) käsittelee nuorisoa, ja se on sävyltään hilpeä, ja sen melodia ja orkestraatio kuulostavat osin kiinalaiselta musiikilta. Neljäs laulu on alton kauneutta käsittelevä kappale, jossa kuvataan nuoria neitoja ja ratsastajia. Kappaleen siro melodia keskeytyy ratsastajien saapuessa orkesterin voimakkaaseen osioon. Ennen finaalia kuullaan vielä lyhyt tenorin osa, jossa lintu kertoo juopolle kevään tulosta.

Altolle sävelletty finaali on teoksen ylivoimaisesti pisin osa, ja sen puolen tunnin kesto on suunnilleen yhtä pitkä kuin aikaisemmat osat yhdessä. Finaali on tunnelmaltaan osin lähellä apaattista toista osaa, joka oli myös alton esittämä. Finaaliin sisältyy kaksi runoa, jotka molemmat käsittelevät jäähyväisten jättämistä. Välillä finaalissa seuraa pidempiä instrumentaalisia jaksoja, mutta kovin voimakkaita kohtia ei kuitenkaan kuulla, vaan kamarimusiikin tavoin orkestraatio suosii yksittäisten soittimien soolo-osuuksia. Teoksen kokonaiskesto on runsas tunti.

Levytyksiä:

• Otto Klemperer, Christa Ludwig, Fritz Wunderlich, Philharmonia Orchestra (EMI, 1967)
• Bernard Haitink, Concertgebouworkest Amsterdam (Philips)

Muut teokset

Kvartetto pianolle ja jousille a-molli

• Yksi valmistunut osa ja 24 tahtia scherzosta säilynyt.
• 1878

Rübezahl

• Ooppera, musiikki kadonnut.
• 1883

Das klagende Lied

• Kantaatti sopraanolle, altolle, tenorille, sekakuorolle ja orkesterille.
• Noin 1878–1880, tarkistettu 1892–1893 ja 1898–1899.

Der Trompeter von Säkkingen

• Näyttämömusiikkia orkesterille.
• 1884

Kadonnut, mutta osaa Ein Ständchen am Rhein Mahler käytti sinfonian nro 1 alkuperäisversiossa Andante-osana (katso Blumine).

Blumine

• Sinfonian nro 1 alkuperäisen version viides osa (Andante).
• 1884–1888
• Mahler jätti osan pois sinfonian lopullisesta versiosta; sitä esitetään joskus itsenäisenä orkesteriteoksena.

Sonaatti viululle D-duuri

• Vuosien 1888 ja 1891 välillä.

Die drei pintos

• Ooppera, täydennys Carl Maria von Weberin oopperaan
• kantaesitys 1888.

Totenfeier (Todtenfeier)

• Sinfoninen runo orkesterille.
• 1888

Alkuperäinen, itsenäinen versio myöhemmin sinfonian nro 2 ensimmäiseksi osaksi päätyneestä teoksesta; eroja versioiden välillä on paljon, mutta ne ovat melko vähäisiä.

Kvintetto pianolle ja jousille a-molli

• noin 1899.

Viitteet

Lähteet

Julian Haylock: Gustav Mahler: An essential guide to his life and works (London: Pavilion, 1996)

Aiheesta muualla