Hakkapeliitat

Hakkapeliittojen nimen alkuperä

Hakkapeliitta-tapahtuma Tammelassa elokuun ensimmäisenä viikonloppuna, kuva vuodelta 2006

Nimi tulee suomalaisen myytin mukaan hyökkäyskomennosta 'Hakkaa päälle.' Käsityksen esitti muiden muassa Daniel Juslenius teoksessaan Vanha ja uusi Turku. Hän kirjoitti: 'Suomalaisten loputon into lyödä viholliset synnytti uuden sanan 'hakkapeliitta' ('hakkaa päälle' merkitsee 'lyö, iske, hakkaa kaikin voimin'), jonka kuuluessa Puola aina vapisi ja itävaltalaiset ja pyhän (jos jumalat tämän sanan sallivat) liigan puolustajat useimmiten joutuivat kauhun valtaan ja menettivät henkensä.'

Juslenius johti hakkapeliitan merkityksen 1600-luvulla suosituksi tulleen kielitieteellisen menetelmän avulla, joka kulki Olof Rudbeckin nimissä. Kyseisessä menetelmässä vähäisetkin sanojen yhtäläisyydet riittivät avaamaan huikeita näkymiä. Rudbeck päätyi esittämään menetelmänsä avulla, että Ruotsi oli meren alle vajonnut tarunomainen Atlantiksen manner. Jusleniuksen mukaan sanat eivät ole koskaan syntyneet turhaan eli ilman niitä tarkoittavien asioiden olemassaoloa. Jos suomalaiset kerran huusivat vihollisten hakkaamista, heidän täytyi olla taisteluissa niskan päällä. Kirja www:ssä

Vaihtoehtoinen etymologia nimelle on viron kielen 'hakka peale', joka tarkoittaa yksinkertaisesti johonkin ryhtymistä. Suomalainen sotaväki Ruotsin sotaväessä sai puhua omaa kieltään ja sitä myös johdettiin suomen kielellä, vaikka hallintokieli oli ruotsi. Jutikkala Eino & Kauko Pirinen. Trans Sjöblom, Paul. A History of Finland. New York: Dorset Press, 1988. Sivu 87. Värvättäessä ei ratsumiehiä kutsuttu hakkapeliitoiksi, vaan he olivat tavanomaisemmin pelkkää Ruotsin ratsuväkeä, 'ryttäreitä'. Lempinimi liitettiin mukaan vasta Ruotsin sotamenestyksen myötä.

Hakkapeliittojen taktiikka

Tuon ajan taisteluille tyypillisesti ratsuväki oli suojassa jalkaväen takana, josta se ratsasti taistelun alussa joukkojen eteen ja ampui pistooleilla laukaukset joko jalkaväkeä tai vihollisen ratsuväkeä kohden. Tämän jälkeen yleisesti hyväksi katsotun tavan mukaan ratsuväki ratsasti takaisin lataamaan pistoolinsa ja toisti hyökkäyksen. Tätä perinteistä taktiikkaa kutsutaan karakoloinniksi. Taistelun aikana ratsuväki harrasti häirintää ampumalla vihollisen joukkoja, pyrki koukkaamalla murtamaan linjoja sekä vastasi vihollisen ratsuväen häirintäyrityksiin.

Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf muokkasi sekä jalkaväen että ratsuväen taistelutaktiikkaa. Kuningas sai vaikutteita ratsuväen reformeihinsa Idän sotaretkiltä Puolaa ja Venäjää vastaa. McNeill, William H. The Pursuit of Power. Chicago: The University of Chicago Press, 1982. Sivu 123. Hän myös uudisti merkittävästi tykistöä. Jalkaväen ja tykistön uudistuksissa hän mukaili Hollantia. McNeill. The Pursuit of Power. Ruotsalainen uusi kolmen aselajin yhteistaktiikka muodostui onnistuneeksi yhdistelmäksi, erityisesti ensimmäisessä taistelussa Breitenfeldissä.

Suomalaiset hakkapeliitat eivät eronneet muusta ruotsalaisratsuväestä taistelutaktiikaltaan, vaan kaikki yksiköt toimivat samalla tavalla. Taktiikkana oli, että ensin linjaan sijoitettu, yleensä palkkasotilaista koottu jalkaväki aloitti tulen. Linjana joukot pystyivät ampumaan huomattavasti suuremmalla tulivoimalla kuin vihollisen neliömäiseen muodostelmaan sijoitettu jalkaväki. Tykistö yhtyi tuleen kevyemmillä eli nopeammin ampuvilla yksiköillään. Tulivoima mursi tehokkaasti vihollisen neliömuodostelmat, joita kutsuttiin espanjalaisten mukaan tercioksi. Neliömuodostelman hajotessa heikkeni yleensä myös joukkojen taistelumoraali ja kyky torjua ratsuväen rynnäkkö. Nordstrom, Byron J. Scandinavia Since 1500. Minneapolis: University of Minnesota Press, 2000. Sivu 62 .

Tällöin Ruotsin ratsuväki mursi heikentyneen vihollisen raivokkaalla rynnäköllä, jossa hevostakin käytettiin aseena. Parker, Geoffrey edit. The Cambridge History of Warfare. New York: The Cambridge University Press, 2005. Sivu 159. Useissa tilanteissa hakkapeliitat pyrkivät heti alussa vihollisen ratsuväen kanssa lähitaistelukontaktiin. Ratsumiehet rynnäköivät tiiviinä kiilamuodostelmana, viereisen miehen polvi painettuna naapurin polvitaipeeseen. Lähietäisyydeltä, alle kymmenen metrin matkalta ammuttu pistoolien yhteislaukaus aiheutti viholliselle jopa jalkaväen muskettitulta pahemmat tappiot, ja oli paljon tehokkaampaa tulenkäyttöä kuin karakolointi. Hakkapeliittojen rynnäkkö oli musertava ja se usein käänsi taistelun kulun.

Hakkapeliitat osoittautuivat myös kykeneviksi taistelemaan raskaammin varustettuja keisarillisia kyrassieereja vastaan. Tämä vaikutti myös hakkapeliittojen maineen kasvuun yliluonnollisena joukkona, kun raskaasti haarniskoitu keisarillinen ratsuväki pakeni pienillä hevosilla taisteluun ratsastavia, haarniskoimattomia hakkapeliittoja. Myös suomalaisten joukkojen poikkeuksellinen tapa taistella lähes hiljaa, ilman jatkuvaa huutamista oli sen aikaisista sotilaista pelottavaa. Antila, Olavi & Tetri, Juha E. Hakkapeliittain jäljillä: suomalaiset Euroopan sotakentillä

Hakkapeliitat olivat ensimmäinen joukkotyyppi, joka käytti suomenhevosta taistelussa. Suomenhevosessa yhdistyvät kylmä- ja lämminverihevosten hyvät ominaisuudet; vaikka suomenhevonen ei ole yhtä nopea ja ketterä kuin lämminverihevoset, se on hyvin sitkeä eikä väsy helposti.

Hakkapeliitat sulautuivat lopulta Ruotsin sotaväen muuhun ratsuväkeen 1600-luvun lopulle tultaessa.

Hakkapeliittojen taistelut

Hakkapeliittoja käytettiin ensimmäisenä Puolan sodan taisteluissa 1600-luvun aikana. Tunnetuimmat hakkapeliittataistelut lienevät Breitenfeld 1631, Lech 1632, Lützen 1632, Nördlingen 1634, Leipzig 1642, Jankau 1645 sekä Lens 1648. Torsten Stålhandske oli Suomessa syntynyt hakkapeliittojen päällikkö ja myöhemmin myös koko ratsuväen kenraali.

Ruotsalaisen ratsuväen väenotosta

Perinteisen ruotsalaisen tavan mukaisesti talollinen saattoi rekisteröidä miehen kruunun ratsupalvelukseen. Hänen täytyi toimittaa miehen lisäksi hevonen, sotilaan suojavarustus, sekä aseiksi miekka ja kaksi pistoolia. Ratsumiestä oli varustettava tarpeen mukaan jatkossakin, ja mikäli mies tai hevonen menehtyi oli tilalle hankittava uusi. Mies saattoi olla tilan väkeä tai palkattu, joskus jopa tarkoitusta varten tilalle otettu kasvatti.

Vastavuoroisesti tila sai verovapauden, ajankohdasta riippuen joko vain ratsupalveluksen ajaksi, tai myöhemmin perinnöllisesti. Jutikkala. A History of Finland. Sivu 86. Veroedun vuoksi ratsutilaa ei voinut läänittää aatelisen haltuun, ja tämä olikin tärkein motiivi ratsumiesten varustamiseen aina 1680-luvulle asti. Ratsutila sai myös vapautuksen muusta väenotosta, joskin käytännön tulkinta vaihteli eri aikoina.

Ratsumiehen varustaminen oli tapa päästä Ruotsissa alimpaan aatelisluokkaan eli rälssiin. Talollisesta tuli rälssimies, joka kääntyy tarkoittamaan 'vapaata miestä'. Tuon ajan suomalainen ratsuväki muodostettiin tällaisilla vapaaehtoisilla väenotoilla toisin kuin jalkaväki, joka otettiin pakko-otoilla niin kutsutuista ruoduista. Ratsupalvelukseen miehen lähettänyttä taloa kutsuttiin rustholliksi tai ratsutilaksi, ja järjestelmää ratsutilalaitokseksi.

Suomalaisten määrä Ruotsin armeijassa

Ruotsin armeija kolmikymmenvuotisessa sodassa nojasi määrällisesti ennen muuta ulkomaiseen palkkasotilasjalkaväkeen. Ajalle tyypillisesti myös antautuneet yritettiin värvätä omaan palvelukseen, usein onnistuen. Ruotsin hyökätessä Saksaan 1630 jalkaväki oli monikansallista, mukana oli muun muassa englantilaisia, skotteja, suomalaisia ja ruotsalaisia.Singleton, Fred. A Short History of Finland. The Great Britain, Cambridge: Cambridge University Press, 1989. Sivu 42. Ratsuväki ja tykistö olivat sen sijaan koottu ainoastaan ruotsalaisista ja suomalaisista joukoista. Wedgwood, C.V. The Thirty Years War. The Great Brittain, New Haven: Yale University Press, 1939. Sivu 275. .

Suomalaisten joukkojen kokonaisosuus Ruotsin sotaväestä 1600-luvulla oli runsaat 30 prosenttia. Vahtola Jouko. Suomen Historia: Jääkaudesta Euroopan Unioniin Ratsuväessä suomalaisten joukkojen osuus oli kuitenkin oleellisesti suurempi: Puolan sodan lopussa suomalaisia ratsukkoja oli yli 3 000, ruotsalaisia vain 2 300.

Hakkapeliittojen legenda

Suomessa aiemmin esitetyn romantisoidun näkemyksen mukaan hakkapeliitat olivat tunnettuja sotasankareita. Toisaalta hakkapeliitat on esitetty keskieurooppalaisten kansantarinoiden mukaan pelättyinä ja julmina.

Todellisuudessa suomalaisia ei aikalaistodistuksissa pahemmin eroteltu muusta Ruotsin armeijasta. Korkeintaan Ruotsin armeijan joukoista eroteltiin ulkomaiset palkkasotilaat, suomalaiset ja ruotsalaiset olivat samaa armeijan kantajoukkoa. Tutkija Detlev Pleiss pitää ruotsalais/suomalaisarmeijaa kurinalaisena ja väestöä kohtaan jokseenkin hyväkäytöksisenä, erotuksena palkkasotilasjoukoista. Ero korostui etenkin vallattuja kaupunkeja miehitettäessä.

Historioitsijat Eino Jutikkala ja Kauko Pirinen esittävät syyn hakkapeliittojen esitetylle julmuudelle kirjassaan A History of Finland. Suomalaiset sotilaat, myös ratsuväki, palvelivat aiemmin pääosin idässä (mm. Jakob De la Gardien mukana ja tämän isän alaisuudessa). Itäisellä rintamalla ei ollut Länsi-Euroopalle tyypillistä palkkasotilaskulttuuria, ja siellä sota kaikkiaan vaati enemmän uhreja ollen lähempänä totaalista sotaa. Palkkasotilaskulttuurissa eilisen vihollinen saattoi vangiksi jäätyään hyvinkin olla huomisen uskollinen aseveli. Ruotsin armeija sen sijaan oli tottunut siihen, että vihollinen kuului tappaa. Näin ollen saapuessaan Saksaan Ruotsin armeija, mukaan lukien suomalainen ratsuväki, kävi aggressiivisempaa sotaa kuin katoliset viholliset. Samaa tapahtui jo Puolan sodan aikana, josta Jutikkala ja Pirinen kertovat esimerkin: puolalainen upseeri oli vankienvaihdon yhteydessä pyytänyt ruotsalaisupseeria olemaan tappamatta kaikki vankeja, 'koska me puolalaisetkin olemme kristittyjä'. Jutikkala. A History of Finland. Sivut 90-91.

Tutkija Jussi T. Lappalaisen mukaan suomalaisjoukkojen pelko on suomalaisten pitkälti korostuneeseen kansallistunteeseen ja käännösvirheisiin pohjautuvaa legendaa, joka pohjautuu Zacharias Topeliuksen Maamme-kirjaan (1875), A. O. Hainarin artikkeliin Oma maa-lukemistossa (1908) ja Gabriel Reinin suomalaisia ulkomaisessa kirjallisuudessa koskevaan tutkimukseen (1909).

Vihollisten joukossa hakkapeliittoja kyllä kunnioitettiin ja pelättiinkin, pidettiin jopa taikakeinoja omaavina. Tähän on todennäköisimmin syynä poikkeuksellisen hyvä sotamenestys. Lappalainen esittää menestyksen yhdeksi syyksi hakkapeliittojen sopeutumisen sodan kovaan arkipäivään: vieraalla maalla kaukana kotoa ei kielitaidottomilla suomalaisilla ollut muuta turvaa kuin itsensä ja oma joukkonsa, oli sopeuduttava ja hoidettava annettu tehtävä.

Hakkapeliitta-historiaa ei ole aina pidetty suomalaisille edullisena. Kun maalle alettiin etsiä ensimmäistä kertaa kansallisia suurmiehiä 1800-luvulla, korostettiin sivistyshistorian edustajia sotasankareiden sijaan. Suomalaisten erikoislaatuisuudeksi ei haluttu nähdä sotaisuutta.

Suomalaisen ratsuväen marssi 30-vuotisessa sodassa

'On Pohjolan hangissa meill' isänmaa

sen rannalla loimuta lietemme saa

käs' säilöjä käyttäiss' on varttunut siell'

on kunniall', uskolle hehkunut miel'

Kun ratsujamme Nevan vuossa uitettihin

kuin häihin se ui yli Veikselinkin;

Ja kalpamme kostavan Reinille toi

ja Tonavasta keisarin maljan se joi !'

Kun raunion, tuhkan yli lennetähän,

''niin kaviotpa loimun luo säihkyävän'

Joka iskumme hehkuu kuin aamun koi

ja vapauden puolesta säilämme soi!'

- melodia 30-vuotisen sodan ajoilta, nykyiset sanat Zacharias Topelius, 1874