Hyvinkään Tehtaan Oy

Hyvinkään Tehtaan Oy oli tohtori Wilhelm Juslinin vuonna 1888 perustama hiivatehtaana aloittanut tehdas, josta sittemmin kehittyi Suomen huomattavin alkoholitehdas.

Yksityinen tehdasyhtiö

Vesilähde ja rautatie määräävät paikan

Paikaksi valittiin Rajamäki Hanko–Hyvinkää-rautatien varresta, koska sieltä löytyi hiivan raaka-aineeksi välttämätöntä korkealaatuista vettä runsaasti tuottava pohjavesilähde. Samoin rautatie oli välttämätön koska sitä pitkin herkästi pilaantuva hiiva saatiin jakeluun. Tosin neljä vuotta yli tehtaan perustamisen saatiin valtion kanssa kamppailla määrärahoista, ennen kuin Rajamäen asema perustettiin vuonna 1893; siihen asti oli pakko viedä tuotteet Hyvinkäälle asti hevoskyydillä.

Tehtaille vedettiin paljon myöhemmin, valtionyhtiön aikana noin vuonna 1929, omat pistoraiteet. Samana vuonna yhtiölle hankittiin ensimmäinen oma säiliövaunu hiivan raaka-aineena tarvitun melassin kuljetusta varten; myöhemmin tuli kaksi vaunua lisää vuosina 1929 - 41; niiden kunkin vetoisuus oli 16 kuutiometriä ja VR:n antamat numerot 15251 - 15253. Vaunujen rungot valmisti VR Pasilan konepaja ja säiliöt helsinkiläinen Kone ja Silta Oy Olli Kauppila: Alkon säiliövaunut, RESIINA 5/87, s. 16 - 18 .

Tarpeen kasvaessa hankittiin myös spriivaunuja joskin vasta Alkon aikana vaunuhankinta pääsi todella vauhtiin.

Kieltolain ajalta on säilynyt monta tarinaa kekseliäiden tehdaslaisten menetelmistä joilla kallisarvoista spriitä saatiin omaan käyttöön vaikka vaunujen täyttö ja tyhjennys oli sinetöintiä myöten äärimmäisen tarkoin valvottua. Olli Kauppila: Alkon säiliövaunut, RESIINA 5/87, s. 18

Sodan jälkeen noin vuonna 1949 Alko sai oman ranskalaisen Villeme-dieselveturin, mutta sen aika jäi varsin lyhyeksi; jo vuonna 1960 se poistettiin käytöstä ja kymmenisen vuotta seisottuaan se myytiin Kuusakoski Oy:lle, joka käytti sitä noin vuoteen 1982 asti suuren Vehmaisissa olevan romuttamonsa työveturina, kunnes tuli senkin aika mennä happikeihäiden pilkottavaksi RESIINA 4/99, sivu 31

Rajamäen asema hoiti siitä alkaen kaikki vaihtotyöt; tarvittava ratakuorma-autolt tuli yleensä Hyvinkäää, koska Rajamäellä ei koskaan ollut omaa.

1990-luvulta alkaen vaihtotyöt on tehnyt yleensä Dv12 -linjaveturi, joka onkin tavallisin radalla liikennöivä.

Kaupat tehdään

Kaupat tehtiin Juslinin ja maan omistajan Frans Fredrikinpoika Rajamäen välillä, välittäjänä käytettiin tehdaslaitoksen isännöitsijäksi nimitettyä kapteeni Schybergsonia. Maan hinta oli 2000 markkaa (vuoden 1963 rahanarvossa) eli nykyrahassa noin 300 euroa, lisäksi isäntä sai noin 200 litraa (sata kannua) rankkiaa päivässä karjalleen niinä aikoina kun polttimo toimi. Sopimus oli hyvin edullinen.

Ensimmäinen tehdas käynnistyi nopeasti.

Hiivantuotannon sivutuotteena syntyi alkoholia, ja se tislattiin edelleen spriiksi. Tislauslaitteita hankittiin kaksi: valurautainen Ilges ja pienempi kuparinen, jonka tarkemmat tiedot ovat kadonneet. Niiden yhteisteho oli noin 7000 litraa tunnissa. Molemmat olivat kaksikolonnisia. Ilges -tislauslaitteisto oli kallein perushankinta: vuoden 1963 rahanarvon mukaan sen vuoden 1891 tasearvo oli 22500 markkaa eli nykyrahassa noin 3500 euroa. Kuparilaite hankittiin syksyllä 1895. Sen paperit ilmeisesti tuhoutuivat entisen isännöitsijän huvilan pommitustulipalossa talvisodan aikana.

Vuonna 1913 molemmat korvattiin yhdellä suuremmalla eli 12000 litran tuntitehoisella kaksikolonnisella Barbet-laitteistolla. Se ostettiin Saksasta, Magdeburgista Metallwerke J Aders -yhtiöltä, ja maksoi kolminkertaisesti Ilgesin hinnan rahteineen, asennuksineen ja tulleineen.

Samoin etikan- ja eetterin tuotanto alkoi nopeasti.

Yleistä omavaraisuutta

Yhtiö omisti alueella myös Nopon tiilitehtaantt josta saatiin edullisesti materiaalit korjauksiin ja laajennuksiin sekä Sorkin ja Matkun maatila, jotka tuottivat osan raaka-aineena käytetystä viljasta; tosin enemmistö jouduttiin ostamaan. Lisäksi maatiloja tarvittiin tuottamaan ruokaa tehtaiden sangen mittavalle työväestölle; tämä tuli ajan päälle edullisemmaksi kuin ruoka-aineiden ostaminen ulkopuoliselta.

Yleensäkin tohtori Juslin piti isällisen hyvää huolta työntekijöistään - ja aikakautena, jolloin työnantajien harjoittama mielivaltainen työväen orjuutuskohtelu oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Yhtiön rakennuttamat ja yhä olemassa olevat ns. Sörkän kasarmit olivat aikakauteen nähden erinomaisia työväenasuntoja.

Tästä alkoikin yhtiön maine hyvänä työpaikkana, joka huolehtii väestään.

Valtion Alkoholiliikkeen aikakausi

Kieltolain ongelmia

Kieltolain tullessa voimaan vuonna 1918 yhtiö joutui vaikeuksiin; kieltolain kannattajat, kärjessä kiivaimmin Maalaisliiton perustaja Santeri Alkio, Kristillisen työväenliiton Matti Helenius-Seppäläen ja sosiaalidemokraatti Väinö Voionmaa vaativat alkoholin tuotannon kerta kaikkista lopettamista.

Sodan johdosta pyridiiniä eli denaturointiainetta ei ollut muilla kuin rajamäkeläisillä, joiden oli onnistunut juuri ennen sotatoimien alkua hankkia sitä Saksasta suuri varasto; tarkoitus oli, että muut tehtaat ostavat sen heiltä. Tämähän ei nyt toiminutkaan vaan piti keksiä uusia denaturointiaineita.

Tärpättiöljyn käyttäminen tarkoitukseen näytti aluksi hyvältä, mutta tärpättihän on vanhan kansan lääke joten se ei estänyt aineen juomista.

Pyridiinipulasta aiheutui eräs Suomen suurimmista yksittäisistä saastumistapauksista; koska denaturointiaineesta oli puutetta, useimmat hiivatehtaat joutuivat toistaiseksi laskemaan hiivavierteen hukkaan. Ja hyvin pian sama oli edessä Rajamäelläkin. Tämä luonnollisesti saastutti paikallisia vesistöjä ikävällä tavalla - asia, jota raittiusintoilijat eivät olleet ajatelleetkaan.

Matti Helenius-Seppälä - 'Suomen kansan suuri raitistaja' ex-kaupunginvaltuutettu Kirsti Wäyrysen (SDP) kommentti - jopa sanoi kieltolaista eduskunnassa lähetekeskustelun aikana: Eduskunnan pöytäkirjat, Suomen Kansallisarkisto - vaikka totuus oli täsmälleen päinvastainen; kieltolaki sai aikaan yksinomaan pahaa. Tätä ei Helenius-Seppälä suostunut koskaan tunnustamaan, vaan intti itsepintaisesti kuolemaansa (1920) asti, että

Eduskunnan pöytäkirjat, Suomen Kansallisarkisto

Pirtukaupasta, varpusista (=katukaupassa suosituin puolen litran taskupirtukanisteri) saati sitten aseellisinkin keinoin toteutetusta suursalakuljetuksesta Helenius-Seppälä ei halunnut kuullakaan.

Samoin hän ei ollut tietääkseenkään siitä, että jo kieltolain alusta alkaen niin lääkärit kuin eläinlääkäritkin kirjoittelivat surutta pirtureseptejä - nimellisesti ihmisten tai eläinten ulkoiseen hoitoon, vaikka tosiasiassa jokseenkin jokainen pisara meni reseptin saajan ja hänen ystäviensä kurkusta alas - ja nimenomaan juopumistarkoituksessa. Samoin ns. 'kova tee' eli pirtulla sekoitettu tee jota tarjoiltiin joka kahvilassa oli hänelle tuntematonta Into Jyläskoski: PIRTUSOTA SUOMEMME RANNIKOILLA .

Hiivavierteen haaskaaminen itse asiassa alkoi nopeasti romahduttaa aluksi suuria spriivarastoja - puhumattakaan sitten metelistä, jonka hukkaan juoksutetun hiivavierteen aiheuttama vesistöjen saastuminen nosti; mm. sittemmin kuivatusta Nurmijärvestä, johon laskevaan Kyläjokeen Rajamäen hukattu hiivavierre joutui, katosivat niin kalat kuin ravutkin ja järvi jos jokikin alkoivat vauhdilla rehevöityä umpeen. Molemmat vesistöt alkoivat nopeasti muistuttaa avointa viemäriä - mikä sai maanomistajat raivon valtaan. Tehtaan johto levitteli käsiään: valtionjohdon käsky!

Siis ei ihmekään, että paikkakunnalta lähti pääasiassa suurten maatilojen isännistä koostuva hyvin vihainen lähetystö Maalaisliiton puoluetoimistoon kertomaan mitä heidän aatteensa oli saanut aikaan.

Raittiusmiehet, kärjessä Santeri Alkio, väittivät kirkkain silmin että voihan jäteveden puhdistaa, mutta vastauksena tuli että se olisi täysin mahdotonta senaikaisella tekniikalla: millään rahalla ei pystytty rakentamaan sellaista järjestelmää joka puhdistaisi tuollaisen aineen. Seuraava ehdotus oli odotettu: lopetetaan koko tuotanto - koska alkoholi oli raittiusväen mielestä täysin tarpeetonta. Samoin hiivan suhteen Alkio oli sitä mieltä, että se olisi tarpeetonta: hänen mukaansa vanha taikinanjuuri riittäisi mainiosti ruisleivän tekoon - kaikkea muuta leipomista hän piti turhana ylellisyytenä.

Kuitenkin insinöörit ja talousmiehet ilmoittivat että kumpikin ajatus on mielipuolinen: hiiva oli saavuttanut sellaisen aseman, että sitä ei kerta kaikkiaan enää voitu korvata millään vanhalla menetelmällä eikä teknisiin ja lääkinnällisiin tarkoituksiin tarvittavalle spriille ei kerta kaikkiaan ollut korviketta; muuta yleispätevää ja yleisesti ottaen myrkytöntä liuotin- ja desinfiointiainetta ei ollut olemassa. Käskyä yrittää edes kehittää sellainen aine he pitivät 'pyörän uudelleen keksimisenä' eli ajan ja voimavarojen turhana haaskaamisena.

Pala oli Alkiolle ja kumppaneille todella katkera nieltäväksi, ja lopulta raittiusfanaatikkojen edessä oli pystyseinä: hiivavierteen haaskaaminen täytyisi lopettaa ja aloittaa sen polttaminen spriiksi, koska spriivarastot alkoivat loppua ja tarve oli jo huutava: mm. yhä useammat kauppalaivat jäivät makaamaan satamiin, koska niiden kompasseihin kieltolain johdosta ei saatu ehdottomasti tarvittua, aika ajoin uusittavaa spriitäytettä. Mitään muuta jäätymätöntä täyteainetta ei vielä silloin ollut olemassa - ja kaikissa kauppalaivoissa kompassit olivat avoimissa tiloissa sään armoilla; edes höyrylaivoissa niitä ei sijoitettu sisätiloihin, koska useimmat kapteenit kieltäytyivät purjehtimasta laivoilla, joissa oli katettu komentosilta: he kutsuivat tällaista rakennetta 'tappokaluksi', koska heidän mielestään se tuhosi näkyvyyden. Lopullisesti vanha avoin komentosilta hävisi vasta hyrräkompassin yleistymisen myötä sotien jälkeen.

Koska alkoholia tarvittiin siis laillisestikin, niin kieltolain kannattajat ryhtyivät vaatimaan yksityisten alkoholitehtaiden siirtämistä valtiolle.

Valtio ostaa tehtaat ja yhden maatiloista

Hyvinkään Tehtaan Oy:n hiiva-, alkoholi- ja etikkatehtaat siirtyivät valtion omaisuudeksi 30. joulukuuta 1919 tehdyllä kaupalla 8 500 000 silloisen markan hinnasta. Matkun maatila satapäisine karjoineen kuului kauppaan; sotien jälkeen tilan sai käyttöönsä Työtehoseura, jolla se on edelleen; karjanpito loppui jo sodan jälkeen.

Rajamäen tehtaiden uudeksi omistajaksi tuli Valtion Alkoholiliike. Nimeksi annettiin Valtion Alkoholitehdas Keskus. Laitos valmisti alkoholia yksinomaan lääkinnällisiin ja teknisiin tarkoituksiin.

Raittiusväen mieliharmiksi jouduttiin spriin tuotantoa jopa kasvattamaan; hyvin tärkeä puhtaan spriin lähde oli puunjalostusteollisuuden tuottama sulfiittisprii, joka pystyttiin uudella Guillaume-puhdastislauskojeistolla puhdistamaan täydellisesti metanolista riittävän edullisella tavalla.

Vanhan yhtiön loppu ja perustajan lähtö

Entinen omistaja Hyvinkään Tehtaan Oy jatkoi liiketoimintaa vielä mm. Nopon tiilitehtaan ja Sorkin maatilan avulla; jo lokakuussa 1921 päätettiin ajaa toiminta alas, mutta kiinteistöjä ei saatukaan myytyä kovin nopeasti; odottaessa siis harjoitettiin tiiliteollisuutta ja maanviljelyä.

Yhtiön viimeinen toimitusjohtaja konsuli Chr. Saxlund onnistui lopulta realisoimaan kiinteän omaisuuden.

Ilmoitus yhtiön purkamisesta annettiin Helsingin maistraatille 10. joulukuuta 1925.

Vain viisi viikkoa myöhemmin laskivat liput puolitankoon: tehtaan perustajan tohtori Wilhelm Juslinin - vaille mitään julkista tunnustusta kuten neuvoksen arvoa jääneen monenkin tason - tieteellisen, teknisen, kaupallisen ja ennen muuta sosiaalisen uranuurtajan - elämä päättyi. Omaiset ja entiset liikekumppanit järjestivät hänelle juhlavat hautajaiset, joiden puheissa erityisesti korostettiin vainajan suuria sosiaalisia ansioita.

Uuden aikakauden vaikea alku

Uutta tuotantoa, mm. kosmetiikkaa, alettiin valmistaa; menestys oli vaihteleva. Vain omaan jalustalliseen purkkiinsa pakattu kiinteä polttoalkoholi Termo saavutti suuren suosion; erityisesti suojeluskuntalaiset ostivat sitä, koska se kelpasi sellaisenaan keittimeksi maastoharjoituksissa.

Etikantuotanto kärsi eniten omistajanvaihdoksesta; tuotteelle alkoi vuosikymmeninen alennuksen aika: itse asiassa hyvin mitättömistä kustannussyistä Hyvinkään Tehtaan tyylikkäät pullomallit ja etiketit hylättiin ja etikkaa alettiin pakata sattumanvaraisesti hankittuihin pulloihin, etiketitkin olivat millaisia satuttiin tekemään.

Etikalla ei vielä silloin ollut sellaista asemaa ruuanvalmistuksessa kuin nykyään; se oli toisarvoisena pidettyä ainetta jota tehtiin vain siksi että sen valmistus oli tuottavaa.

Alkon aika

Kieltolain kumoaminen selvitti asioita

Kun kieltolaki vuonna 1932 kumottiin, uutta tuotantoa hoitamaan perustettiin valtioenemmistöinen Oy Alkoholiliike Ab, ja Rajamäen tehtaista tuli suorastaan käsite. Uudeksi pääjohtajaksi nimitettiin suuria toiveita jo herättänyt vielä nuorehko mies, DI (myöh. vuorineuvos) Hubert Ingman.

Suuria uudistuksia

Teknokemian tuotanto lopetettiin vuonna 1932, koska tilat ja väki tarvittiin uudelle juomatuotannolle; Teknoksi kutsutun osaston vain kymmenvuotias päärakennus muutettiin tilapäisesti pullottamoksi uuden ja tehokkaamman laitoksen rakentamista odotettaessa.

Myös hankala eetterintuotanto lopetettiin Rajamäellä tuolloin, koska koko aineen valmistus päätettiin keskittää Vihtavuoreen Valtion Ruutitehtaalle; eetteriä nimittäin tarvittiin joidenkin räjähteiden valmistuksessa.

Hiivanvalmistuksessa siirryttiin jo 1930-luvulla melassia raaka-aineenaan käyttävään Zulauf-menetelmään, joka miltei kaksinkertaisti hiivamäärän. Samoin vanhat ylhäältä avoimet teräslevystä tehdyt viljelysäiliöt korvattiin hiukan myöhemmin paljon suuremmilla umpinaisilla ruostumattomasta teräksestä tehdyillä.

Koska Zulauf-menetelmä romahdutti syntyvän alkoholin määrän, alettiin alkoholia valmistaa omana prosessinaan. Vuonna 1936 valmistui voimalan luokse uusi perunapolttimo, jonka tuotto oli miljoona litraa puhdasta väkiviinaa vuodessa. Laitos suunniteltiin kaksivuorotyötä varten.

Väkiviinan valmistusta varten Golzern-Grimma -yhtiö toimitti uuden ja hiukan entistä tehokkaamman Barbet -kojeiston.

Vanha samanmerkkinen laitteisto jätettiin entiseen paikkaansa patakoppiin; sitä käytettiin loppu työaikansa vuoteen 1963 jäteviinojen, hiivaveden ja takavarikoidun alkoholin tislaamiseen. Iäkäs laitteisto toimi häiriöittä viimeiseen käyttöpäiväänsä asti.

60-luvulla koko alkoholitehdas rakennettiin alusta loppuun uudelleen ja tehosta tulikin jotain aivan muuta kuin siihen asti.

Suuri uudistus oli kun viinaa alettiin niin ikään 30-luvulla pakata kierrekapselilla varustettuihin pulloihin; niihin ilmestyi nopeasti teksti 'Alko - Rajamäki'. Kapselit ostettiin sotaan asti Englannista; sotien jälkeen lisenssin osti ja kapseleita alkoi valmistaa G W Sohlberg Oy; tehdasmuseossa ovat muistomerkkeinä kultainen kapseli, joka on 750. miljoonas ja platinainen, joka on miljardis Alkon käyttöön valmistettu.

Sosiaalinen henki vahvistui

Myös tohtori Juslinin ajan sosiaalinen henki eli ja voi hyvin: uusia työsuhdeasuntoja valmistui paljon sekä vuonna 1938 tehdas rakennutti rautatieaseman viereen arkkitehti Erkki Huttusen piirtämän luterilaisen kirkonnn silloisen Nurmijärven kirkkoherran, pastori (myöh. rovasti) Kusti Kankaisen aloitteesta; kirkko edustaa omaleimaista funktionalismin leimaamaa uusklassista tyyliä ja on sellaisena erittäin kiinnostava näyte kahtakin tyylisuuntaa noudattaneen arkkitehdin töistä. Yhtiö maksoi papin palkan alkuaikoina, mutta kun virka vakinaistettiin, seurakunta maksoi puolet papin palkasta ja kanttori-urkurin palkan; suntio ja muun henkilökunnan palkkasi tehdas.

Kirkon vihki vuonna 1938 Tampereen piispa Aleksi Lehtonen, ja hänen poikansa, Helsingin piispa Samuel Lehtonen puolestaan vihki kirkon uudelleen vuonna 1988 vuoden kestäneen peruskorjauksen jälkeen.

Kuriositeettina voi mainita, että talvisodan aikana kirkon korkea torni naamioitiin peittämällä se ja kirkon katto kauttaaltaan kuusennäreillä, koska pelättiin tornin olevan liian hyvä maamerkki pommittajille; sotilasjohdosta tuli jopa ehdotus tornin kaatamisesta - minkä pääjohtaja Ingman ja paikallispuolustus torjuivat yksiselitteisesti. Tehdasmuseossa ja tehtaiden 100-vuotisjulkaisussa on kuvia kirkosta näin peitettynä Olli Kauppila: Rajamäen tehtaat 1888 - 1988; 100-vuotisjuhlakirja .

Kirkko olikin sitten vuoteen 1985 saakka tehtaan hoidossa, kunnes se lopulta lahjoitettiin Nurmijärven seurakunnalle. Luovutusta ehdotettiin aiemminkin, mutta yritys oli toivoton niin kauan kuin DI Ahti Suomalainen toimi tehtaiden isännöitsijänä: hän sanoi että kirkko luovutetaan vain hänen kuolleen ruumiinsa yli! Ja niin asiassa kävikin, että vasta vanhan isännöitsijän lähdettyä eläkkeelle ja muutettua paikkakunnalta luovutus toteutui - eikä aivan heti sittenkään.

Sota-aika

Liikekannallepano vie väen tehtaasta

YH ja sittemmin talvisota veivät huomattavan osan Rajamäen tehtaiden väestä rintamalle; lähes kaikki sijoitettiin JR 12 -rykmenttiin kuten muutkin nurmijärveläiset.

Väen viennistä johtuen mm. pullotuskoneita jäi useitakin seisomaan. Anniskelun rajoitukset tosin helpottivat kysyntää niin paljon, että toimituksiin pystyttiin sillä ainoalla pullotuskoneistolla, joka pystyttiin pitämään käynnissä. Raittiusväki toivoi täydellistä viinakieltoa, mutta siihen ei sentään suostuttu - koska valtio tarvitsi tuloja erityisesti poikkeustilan ja sittemmin sodan aikana.

Salaperäinen hankinta - ja yllättävä uudistuote

Armeija osti Alkolta talvisodan alussa suuren määrän tyhjiä puolen litran viinapulloja kierrekapseleineen ja kuljetuslaatikoineen; niistä tehtiin polttopulloja armeijan tarpeisiin, mutta käsin täyttäminen olisi hyvin hidasta.

Kun tämä asiantila tuli erään neuvottelun aikana Alkon keskusvaraston päällikön DI Matti Inkisen tietoon, hän ehdotti puolustusministeri Niukkaselle, että polttopulloja voitaisiin täyttää nopeasti tyhjillään seisovilla Rajamäen pullotuskoneilla; näin tehtiinkin; asiassa jouduttiin kiireen takia ohittamaan niin yhtiön pääjohtaja Ingman kuin Alkon johtokuntakin, mutta nämä suhtautuivat asiaan täydellä ymmärryksellä: olihan kyseessä maanpuolustuksen kannalta elintärkeä asia.

Rajamäki herättää vihollisen huomion

Kiireessä ensimmäisiin Rajamäellä täytettyihin polttopulloihin tuli yhtiön kapseli; tästä sai Moskovan Tiltu aiheen uhota radiossa: - ja kun juoruavista kapseleista ensimmäisen pommituksen jälkeen luovuttiin, radiosta kuului rehentely:

Tosiasiassa pullojen täyttö jatkui koko talvisodan ajan - eikä pommitusten syy ollut niinkään polttopullojen valmistus: Suomen ainoa puhdastislaamo ja suurin hiivatehdas olivat jo muutenkin sotilaallisesti merkittävä pommituskohde.

Pommitusten pinnalliset tulokset

Kuitenkaan pommitukset eivät vaikuttaneet tehtaan yleiseen tuotantoon saati sitten polttopullojen valmistukseen varsinaisesti mitenkään : Rajamäen tehtaat eivät juuri kärsineet pommituksista.

Vain entinen isännöitsijän asunto eli silloinen virkailijoiden ruokala - jonka mukana tuhoutui osa rakennuksen vintillä säilytetyistä alkuperäisen yhtiön aikaisista arkistoista - ja purkamista odottanut vanha etikkatehdas paloivat pommituksessa 12. tammikuuta 1940, mutta tulipalot onnistuttiin rajoittamaan eikä tuli levinnyt rakennusten ulkopuolelle; itse asiassa vanhan tehtaan annettiin palaa valvotusti maan tasalle, koska tämän jälkeen raunioiden raivaus oli helpompaa. tehtaiden entisen konttoristin Pentti Ristikankaan muistelma pommituksesta ja sen jälkiraivauksesta

Tehtaiden alueelle putosi talvisodassa kaikkiaan 268 pommia, suurin osa ohi; ikkunoita särkyi paljon, mutta henkilötappioita ei tullut.

Kolme Rajamäkeen tarkoitettua miinapommia putosi noin viiden kilometrin päähän Kiljavan parantolan alueelle; yksi osui pääportaikon katolle aiheuttaen ikäviä vaurioita ja kaksi nurmikenttään aivan leikkausosaston viereen pihalle; niiden aiheuttamat vauriot jäivät pintapuolisiksi, pääasiassa särkyneiksi ikkunoiksi. Portaikon vauriot saatiin korjattua kesän tullen eikä niitä erota enää nykyisin.

Pommikuopat maisemoitiin sodan jälkeen muistomerkkeinä; niiden reunoille istutettiin ympäriinsä maksaruohoa.

Rajamäen tehdasmuseossa on muistomerkkinä alueelle pudonneen mutta räjähtämättä jääneen palopomminn kuoret. Jatkosodan ajan Rajamäki sai olla pommittajilta rauhassa; edes vuonna 1944, kun Helsinki sai kokea kolmekin kovaa suurpommitusta, venäläisillä ei ollut mielenkiintoa tehtaiden pommittamiseen.

Muistona sodasta seisoo viereisellä mäellä edelleen kaksi mahtavaa ilmatorjuntatykeille rakennettua tykkitornia. Toinen on betonipintainen, toinen maalattiin sota-aikana naamioväreillä, jotka vielä vuonna 1970 olivat kohtalaisen kirkkaat.

Tehtaiden ilmatorjuntaa johti koko sotien ajan tehtaiden konttoripäällikkö, reservin luutnantti, kauppatieteen maisteri Toivo Marttinen.

Kallis vero isänmaalle

Talvisodassa venäläinen propaganda ehti uhota jo koko JR 12:n kaatuneen; näin ei toki ollut asian laita, mutta liiankin moni, kaikkiaan 31 henkeä Rajamäen tehtaalaisista kaatui Summassa ja Viipurinlahdella; heidän muistokseen yhtiö hankki kirkon pihaan arkkitehti Huttusen piirtämän ja kuvanveistäjä Yrjö Liipolann mustasta graniitista luoman sankaripatsaan; samasta kivestä luotiin myös paikalle haudattujen muistolaatat. Muistomerkki paljastettiin kaatuneiden muistopäivää toukokuussa 1951 ja paljastuspuheen piti silloinen Alkon pääjohtaja, jääkärieversti Toivo Veistaro.

Loput JR 12:n kaatuneet lepäävät Nurmijärven kirkon vieressä sankarihaudoissa, joiden yhteisen muistokiven on luonut kuvanveistäjä V Savikurki Nurmijärveläiset isänmaan asialla; Nurmijärven sotaveteraanimatrikkeli .

Uuteen nousuun sodan jälkeen

Ei sotakorvauksia

Sotavuosien loputtua, kun alkoi sotakorvauksien maksaminen, Alko jäikin yhtenä harvoista miltei kokonaan niiden ulkopuolelle; edes venäläisten Valvontakomission jäsenten kuluttamaa käsittämätöntä alkoholimäärää ei jouduttu luovuttamaan, koska heikäläiset halusivat omaa votkaansa eivätkä kelpuuttaneet suomalaisia alkoholijuomia. Se, että juomien kuljetus Venäjältä maksatettiin suomalaisilla on eri asia.

Vain tehtaaseen 30-luvulla olennaisesti liittyneet Suojeluskunnan ja Lotta Svärd -järjestön paikallisosastot lakkautettiin.

Mäskin ja alkoholin raaka-aineista eli viljasta, perunoista ja melassista väännettiin jonkin verran kättä ruokapulan johdosta - mutta koska perunapolttimoon kelpasi myös ihmisravinnoksi kelpaamaton paleltunutkin peruna, asia ei lopultakaan ollut kovin hankala.

Etikantuotannon alennustila - ja uusi nousu

Oy Alkoholiliike Ab:n alkuaikoina etikan alennustila jatkui: pulloiksi otettiin sileäsuiset litran pullot joita viinatehdas ei enää käyttänyt. Vasta 1950-luvulla sotakorvauskauden jälkeen etikka sai oman kierrekapselilla varustetun puolen litran pullonsa asiallisine etiketteineen ja 70-luvun taitteessa muovi syrjäytti lasin pullon materiaalina; eräät näistä pullomalleista jopa palkittiin kansainvälisesti.

Historiallinen lähde poistuu käytöstä

1960-luvulla, laitoksen 75-vuotisjuhlia valmisteltaessa, alkuperäinen lähde, jonka vedenlaatu oli pudonnut liikaa, poistettiin käytöstä ja siirryttiin käyttämään porakaivoja; tarkoitusta varten ostettiin Solttilan tilat, joilla pohjavesien varjelemista silmällä pitäen siirryttiin karjattomaan maatalouteen; suuremman tilan päärakennus muutettiin 1960-luvulla kokous- ja virkistystilaksi, jota luovutettiin auliisti mm. koulujen, partiolaisten ja yleensäkin nuorisotoiminnan käyttöön.

Myös muutama muu tila ostettiin ja lakkautettiin pohjavesien suojaamiseksi; alueella ollut huoltoasema lakkautettiin viranomaispäätöksellä jo 1970-luvun alussa, kun huomattiin sen vaarantavan elintärkeitä pohjavesiä. Huoltoaseman kiinteistön osti sittemmin lipputankoja valmistava yritys joka toimii paikalla edelleen (2007).

Tämä nimenomainen huoltoaseman lakkautustapaus herätti laajalti huomiota; mm. taiteilija Olavi Hurmerinta, nimimerkki Eino-Olli, piirsi tapauksesta humoristisen sarjakuvasivun APU-lehteen: hän hammasteli sitä, etteivät suomalaiset miehet välitä vesien saastumisesta koska Alkosta saisi puhdasta juotavaa - mutta kun taiteilijan omakuvahahmo luki sanomalehdestä että huoltoasema uhkaa viinavesiä Rajamäellä, niin johan ukot hermostuivat: vesien vaarannus olikin kansallinen katastrofi! Eino-Olli: Strip-tiisiä, 1971

Rajamäen keskustassa olleet huoltoasemat saivat jatkaa, koska ne eivät olleet varsinaisella pohjavesialueella.

Alkuperäinen lähde aseman lähellä maisemoitiin; se oli tehnyt tehtävänsä.

Samalla entinen vanha tislaamo, 'Patakoppi', muutettiin tehdasmuseoksi; museo avattiin juhlien yhteydessä; nykyisin se on auki mm. Rajamäki-päivänä elokuussa.

Tehtaan merkitys

Ennen hiivatehtaan perustamista Rajamäki oli keskiverto maalaistalo ja ympäröivä yhteisö hajanainen - ei maailman paras maineeltaan.

Hiivatehdas kasvatti ympärilleen suuremman yhteisön, ja tehdasyhteisö puolestaan koko Rajamäen.

Alkon sanottiin hallinneen koko Rajamäkeä - mutta kenelläkään ei ollut valittamista, koska yhtiö oli hyvä valtias; eritoten 1960-luvulla rajamäkeläiset oppivat siunaamaan Alkon silloisen pääjohtaja Karl August Fagerholmin nimeä - niin paljon hyvää hänen aikanaan paikkakunnalle tapahtui. Yhtiön tuki paikalliselle kulttuurielämälle mm. Suomen tuolloiseen huippuluokkaan kuuluneen urheiluhalli Rajakaaren muodossa oli äärimmäisen merkittävää; halliin kuuluu myös suureen pääsaliin liittyvä näyttämö, jonka varustus oli jo alun alkaen ammattiteatterien tasoa.

Samoin voimistelu- ja voimailuvälineet olivat jo alun alkaen keskimääräistä korkeampaa tasoa.

Hallin aulassa on suuri seinään upotettu lasivitriini, johon on koottu Alkon eri yksikköjen voittamia urheilun kiertopalkintoja, keskipisteessä etikkatehtaan omistama Solttilan hiihdon komea hopeahelainen sonninsarvi jalustalla. Sarven kerrottiin kuuluneen aikoinaan Solttilan tilan huomattavimmalle sonnille, jonka sarvet ja nahka taltioitiin kun eläimen palvelusaika päättyi Karjakunnan laitoksiin.Pullottamon vahtimestari Viston muistelma

Myös kirkon yleistaso koheni tänä aikakautena runsaasti; Fagerholmin ansiolistalle voidaan asettaa lopulta saatu alttarifresko, kastemalja ja madonnankuva. Myös kirkkotekstiilien määrä lisääntyi ja koheni huomattavasti.

Tohtori Juslinin perintö

Samoin tuki paikalliselle yhteiskoululle oli sen toiminnan kannalta hyväksi; yhtiön edustaja istuikin koulun omistaneen kannatusyhdistyksen johtokunnassa koko yksityisen toiminnan ajan. Tehtävää hoiti koko ajan tehtaiden konttoripäällikkö: koulun alusta kevättalveen 1970 maisteri Toivo Marttinen ja hänen eläkkeelle jäätyään peruskouluaikaan asti hänen seuraajansa ekonomi Juhani Laru. Koulun peruskiven muurasi itse pääjohtaja Fagerholm.

Samoin johtokunnan ja vanhempainneuvoston jäseninä oli runsaasti tehtaiden työntekijöitä ja virkailijoita - ja kun oppilaista huomattava osuus oli juuri alkolaisten jälkikasvua, niin sekä yhtiö että hallintoelimet kohtelivat heitä kuin omiaan; tämä näkyi eniten opetusvälineistön ensiluokkaisena tasona; esimerkkinä voinee mainita koulun keskimääräistä paremmat täytettyjen eläinten kokoelmat: yhtiön metsästys- ja kalastuskerhot lahjoittivat niitä runsaasti ja yhtiö maksoi ammattitaitoisen konservoinnin. Kuuluisaksi tuli eräs Sääksjärvessä kalaverkkoon tarttunut kuikka, jonka eräs yksityishenkilö lahjoitti ja jonka konservoinnin Alko maksoi. rehtori Aaltosen virallinen kiitos lahjoituksesta kevätjuhlapuheessa ja vuosikertomuksessa 1969

Samoin niin ammatinvalinnan ohjauksen kuin eräiden koulussa toimineiden harrastuskerhojenkin tutustumisretket tehdaslaitoksille tulivat suorastaan käsitteeksi.

Kannatusyhdistyksen johtokunnan sihteerin, perustamisesta asti aina kannatusyhdistyskauden loppuun asti tehtävässä toimineen yhteiskoulun rehtorin - peruskoulukauden alusta eläkkeelle asti lukion rehtorin - filosofian maisteri A A A Aaltosen, tiukka kurinpito kuitenkin takasi, ettei hemmottelua esiintynyt; oppilaitoksen kunnia-asia oli että sieltä valmistui kunnon kansalaisen peruskappaleita - joista erittäin moni jatkoi jo perheperinteenä Alkon palveluksessa.

Eli voidaan sanoa, että alkuperäisen tehtaan perustajan tohtori Juslinin isällinen tapa huolehtia työntekijöistään on huomattavin seikka, joka on säilynyt sen yli sadan vuoden aikana, joka on kulunut perustamisesta.

Lähteet

• Olli Vehviläinen – Heikki Suomalainen – Olli Kauppila – Toivo Kuronen: Rajamäen tehtaat 1888–1963
• Olli Kauppila: Rajamäen tehtaat 1888-1988; 100-vuotiskirja ; kansi ja piirrokset: Kalervo Koski
• Rajamäen tehdasmuseo
• Resiina-lehdet 5/87 ja 4/99
• Eduskunnan pöytäkirjat, Suomen Kansallisarkisto
• Into Jyläskoski: Pirtusota Suomemme rannikoilla
• Nurmijärveläiset isänmaan asialla, Nurmijärven sotaveteraanimatrikkeli
• rovasti Artturi Marttisen kertomukset ja esitelmät kirkon historiasta
• tehtaan entisen konttoristin Pentti Ristikankaan muistelut
• pullottamon vahtimestarin, kirkon suntiona toimineen herra Viston kertomat asiat
• Rajamäen yhteiskoulun kuvaamataidon opettajan, taiteilija Laura Järvisen kertomukset paikallishistoriasta
• Rajamäen yhteiskoulun biologian opettajan, FM Tauno Toivosen kertomukset kokoelmaeläimistä
• Espoon ex-kaupunginvaltuutettu Kirsti Wäyrysen haastattelu
• Rajamäen yhteiskoulun Kemian Kerhon arkistot
• Rajamäen yhteiskoulun vuosikertomukset 1964 - 1970
• Eino-Olli (Olavi Hurmerinta): Strip-tiisiä, kokoelma poliittisia pilapiirroksia, 1971

Viitteet