Kulttuuri
Mikä tahansa illinoisien yhteys sitten lienee kummunrakentajiin ollut, niin 1600-luvulla heidän elämäntyylinsä oli hyvin samanlainen kuin ympäristön muidenkin kansojen ja heimojen.
Heidän maassaan oli paljon hyviä preerioita, joten biisoninmetsästys oli tärkeä elinkeino. Kun ratsujenja ei vielä ollut, jouduttiin liikkumaan jalan. Illinoisit pyydystivät pohjoisilla tasangoilla biisoneita saartamalla eläimet ansaan sytyttämiensä preeriapalo avulla. Kalastus ei heitä erityisemmin kiinnostanut, vaikka lukuisat joen olivat täynnä kaloja. Kanootit,jotka koverrettiin saksanpähkinäpuusta, olivat enemmänkin matkantekoa varten. Illinois-naiset olivat tarmokkaita maanviljelijöitä. Lisäksi naiset olivat joskus korkeassa asemassa kylien johtotehtävissä ja heitä saattoi olla myös shamaaneina. Naisten kohtalo oli kuitenkin julma, jos he jäivät kiinni avionrikkomisesta. Heidät joko silvottiin tai surmattiin.
Illinois-kylät sijaitsivat pääosin jokien varsilla, koska maaperä oli parempaa maanviljelyä ajatellen. Kyliä ei monien naapurien tapaan suojattu paaluvarustuksin. Wigwamit olivat pitkiä, tynnyriholvin muotoisia ja niissä saattoi asua kymmenenkin perhettä. Molemmat sukupuolet harrastivat tatuointeja. Hiuksensa miehet nyppivät lukuun ottamatta otsatupsua ja joitakin hiuksia korvien edessä ja takana.
Illinoisit tunnettiin sotaisina. He ottivat sotavankeja pitäen näitä orjina.
Historia
Ranskalaiset kohtasivat ensimmäiset illinoisit vuonna 1673. Tutkimusmatkailija Jacques Marquette ja hänen miehistönsä kuvailivat intiaaneja kookkaiksi ja rotevatekoisiksi.
Illinoiseilla oli kuitenkin jatkuvia erimielisyyksiä kaikkien naapurikansojen kanssa. Pitkäkestoiset taistelut raivosivat kiivaina.
Winnebago-intiaaneista he surmasivat suurimman osan, mutta 1600-luvun jälkipuoliskolla heidän omakin lukumääränsä koko harventumista. Vihollisia oli joka suunnalla. Lännessä osaget, etelässä chickasawit ja idässä shawneet. Lisäksi he onnistuivat riitaantumaan ainoiden ystäviensä miamien kanssa. Pohjoisessa taas oli usean kansan vihollisjoukkoja kuten siouxit, foxit, saukit ja potawatomit. Pahin uhka oli kuitenkin jo usean kansakunnan tuhonnut Irokeesiliitto, jonka sotavoimat tekivät hyökkäyksiä vuodesta 1655 asti illinoisien kyliin. Vihollisten ympäröimät illinoisit kaipasivat mitä ilmeisemmin itselleen liittolaisia, sillä he ottivat mailleen tulleet ranskalaiset hyvin ystävällisesti vastaan. Nämä saivat jopa perustaa Illinoisiin linnakkeita.
Saman tien, vuonna 1675, alkoivat jesuiittapapit lähetystyönsä illinoisien parissa. Suurin osa peoria-heimosta ryhtyi kaupankäyntiin ystävällisten valkoisten kanssa. Jos ranskalaisten tuliaiset euroopasta olivat kiinnostavia, niin myös illinoiseilla oli tarjota vierailleen jotain erityistä. He myivät näille orjia. Suurin osa orjatyövoimasta oli naisia ja lapsia, jotka oli siepattu pawneilta. Illinoisien maine olikin melkoinen orjien hankkijana.
Seudun majavakanta oli kuitenkin käynyt niukaksi, eivätkä ranskalaiskauppiaat olleet tyytyväisiä turkiseläinten vähyyteen. Asian korjaamiseksi illinoisit laajensivat metsästysmaitaan Indiananan, Ohioon ja ala-Michiganiin. Irokeesit olivat kuitenkin julistaneet kyseiset alueet omikseen. Tästä piittaamatta illinoisit pyytivät kaikki näkemänsä majavat, myös poikaset. Kun irokeesit saivat tämän selville, he suuttuivat kohdistaen syyttävät sormensa kohti illinoiseja.. Irokeesien liittokunnan heimot olivat kuitenkin käyneet siksi raskaita sotia, että he halusivat hoitaa tulehtuneen tilanteen diplomatia keinoin. Senecain päällikkö Annanhaa lähetettiin neuvottelijaksi. Illinoiseilla oli kuitenkin omat keinonsa hoitaa asia. He surmasivat Annanhaan.
Tämä oli yhtä kuin avoin sodanjulistus irokeeseille. Senecat keräsivät 500 soturia ja vuonna 1680 alkoivat hyökkäykset illinoisien maille. Hollantilaisilta ostetuilla tuliaseilla vahvistetut senecat
hävittivät suuren illinoisien asutusalueen Vermilion-joen suulla. Illinoisit olivat lähettäneet naisensa,lapsensa ja vanhuksensa piiloon kuuden mailin päässä olevalle saarelle, mutta senecat jäljittivät heidät. Kykenemättä vastarintaan pakolaiset jäivät julmien vihollistensa armoille. Illinoisit koettivat hyödyntää tuoretta ystävyyssuhdettaan ranskalaisiin, mutta eivät kyenneet välttymään suurilta tappioilta. Varsinkin peoriat ja kaskaskiat kärsivät pahoja menetyksiä. Lopulta he ranskalaisten suojelun alla siirtyivät muille alueille.
Uusi-Ranska oli vuosien aikana muuttunut vahvemmaksi ja irokeesit joutuivat havaitsemaan tämän, kun ranskalaiset polttivat useita senecain kyliä vuonna 1686. Vaikka sotatilaa jatkuikin pitkään niin yliote säilyi ranskalaisilla.
1690-luvun aikana muualle siirtyneet illinoisien monet heimot kärsivät naapurikansojen rajuista tuhoiskuista. Siouxit ja osaget karkottivat omalla tahollaan moingwena-illinoisien joukot etelään Mississipin varrelle. Shawneet ja chickasawit ajoivat mailleen ilmestyneet michigameat pohjoisemmaksi ja kaskaskiat joutuivat sotimaan foxeja ja winnebagoja vastaan. Chepoussat ja michigameat liittyivät kaskaskioihin sulautuen yhdeksi heimoksi.
1700-luvusta nykypäivään
Ranskalaiset pääsivät rauhansopimukseen irokeesien kanssa, mutta illinoisit olivat edelleen alttiina ympärillä olevien muiden kansojen hyökkäyksille. Alkuperäisistä heimoista viisi oli jäljellä ja heidän lukumääränsä oli huvennut kuuteentuhanteen.Ranskalaisia he auttoivat joissakin sodissa, mutta kaiken kaikkiaan illinoisien liittokunta oli enää varjo entisestään. Suurin uho oli kadonnut sodissa naapurikansoja vastaan. Ranskalaisilta ostettu viina ja kulkutaudit vähensivät entisestään heidän lukumääräänsä. Sota chickasaw-intiaaneja vastaan ranskalaisten kanssa oli tuhoisa molemmille, illinoisille ja ranskalaisille.
Ottawien päällikkö Pontiac valmisteli suuren kapinan Uuden-Englannin linnakkeita vastaan vuonna 1763. Illinoisit eivät osallistuneet kapinaan, vaan pysyivät sivussa lähes kaikkien muiden alueen heimojen käydessä valtaamaan brittilinnakkeita. Kun kapina tukahdutettiin kahta vuotta myöhemmin olivat englantilaiset menettäneet paljon miehiään ja lisäksi vielä yhdeksän linnakettaan. Pontiac oli sankari, mutta ilman ranskalaisten apua hän joutui kuitenkin lopettamaan suuren kapinansa ilman täydellistä voittoa. Pontiacin suostuttua rauhaan vuonna 1765 tuli hänestä brittien liittolainen. Suuren ottawapäällikön vieraillessa neljä vuotta myöhemmin illinoisien kylässä, eräs illinoissoturi murhasi hänet.
Pontiacin kohtalo sai kapinaan osallistuneet heimot kuohuksiin. He eivät olleet hyväksyneet illinoiseja koskaan ja nyt heille avautui todellinen syy tuhota illinoisien jo melko selkärangaton liittokunta lopullisesti. Ottawat, ojibwayt, foxit, kickapoot, saukit, potawatomit ja winnebagot kokosivat pikaisesti saatavilla olevat sotilasyksikkönsä ja hyökkäsivät illinoisien maille.
Sota ei kestänyt pitkään. Illinoisit hajaantuivat huomatessaan vihollisen vahvuuden. Peoriat hakeutuivat Fort St. Louisiin ranskalaisten turviin. Muut illinoisit pakenivat Kaskaskian ranskalaissiirtolaisten luo. Onkin ilmeinen tosiasia, että suojelullaan ranskalaiset pelastivat jäljelle jääneet illinoisit, joista pääosa oli naisia ja lapsia.
Väkiluku oli pudonnut alkuperäisestä yli 15 000 hengestä alle tuhannen. Vähät jäljellä olevat taistelivat 1700-luvun lopulla amerikkalaisten puolella muita intiaaneja vastaan.
1800-luvulla heitä oli enää muutama sata jäljellä. Maat myytiin hallitukselle vuonna 1832 ja illinoisit siirtyivät Kansasiin. Heihin liittyi täällä joukko miami-intiaaneja, alkuperäisiä sukulaisia. Vaikka he olivat sukupolvien ajan olleet vihamiehiä, oli vanhat vihollisuudet nyt haudattu lopullisesti. Yhdysvaltain hallitus siirsi heidät Oklahomaan vuoden 1867 aikana. Kahden suuren kansakunnan rippeet olivat näin päätyneet yhteen.
Nykyään illinoisien kieli on kuollut. Myös nimi on haudattu. Heitä kutsutaan peoria-intiaaneiksi ja heitä oli 1950-luvulla vajaa 800 henkeä, joista illinoiseja noin puolet. Mutta osavaltiona heidän nimensä elää. Peoriain heimoon lukeutuvat nykyään myös piankashawit, weat sekä kaskaskiat. Heidän yhteinen lukumääränsä lähentelee 3000 intiaania. Peorian oma kulttuurikomitea tekee tosissaan työtä elvyttääkseen oman kielensä. Heidän suurin vuosittainen juhlatapahtumansa on Pow-wow
Lähteet
Pentti Virrankoski: YHDYSVALTAIN JA KANADAN INTIAANIT sivut 131-133 ISBN 951-717-788-7
Katso myös
Illinois (Volk)
Illinois (tribu)
