Lapsuus ja nuoruusvuodet
Ilmari Kianto syntyi Pulkkilassa Lamujoen rannalla sijaitsevassa pappilassa vuonna 1874seen. Hänen vanhempansa olivat kalajoki Calamniuksen pappissukuun kuuluva Pulkkilan kappalainen August Benjam Calamnius (1834–1915) ja Cecilia Septimia Catharina Lundahl (1842–1924). Perheessä oli kahdeksan lasta joista Ilmari oli kuudes. 1879 August Benjamin Calamnius valittiin Suomussalmen kirkkoherraksi ja perhe muutti Pulkkilasta Suomussalmelle Karhuvaaran pappilaan.
Kianto kävi koulunsa Iissä ja Oulussa ja pääsi ylioppilaaksi Oulun lyseosta v. 1892. Koulussa hän mm. toimitti oppilaskunnan lehteä. Hän aikoi ensin veljensä Volmarin esikuvan mukaisesti upseerin uralle ja palveli vapaaehtoisena Oulussa 4. Suomen Tarkk'ampujapataljoonassa 1892–1893. Keväällä 1893on pataljoona matkusti sotaharjoituksiin Krasnoje Selo Pietarinn lähelle ja Kianto kirjoitti näistä kokemuksistaan leirikirjeitä Suometaron-lehteen. Eräs moskovalainen lehti arvosteli Kiantoa separatistiksi näiden leirikirjeiden vuoksi ja tästä seurannut kohu aiheutti hankaluuksia Kiannolle. Kiannon sotilaselämään kohdistuneet romanttiset kuvitelmat olivat jo haihtuneet ja niinpä hän päätti erota armeijasta ja lähteä takaisin Helsingin yliopisto opiskelemaan. Tämä toteutuikin myöhäissyksyllä 1893.
Kianto julkaisi 22-vuotiaana esikoiskirjansa Väärällä uralla armeijakokemuksistaan. Hän tunsi luonnonlyriikan omimmaksi alakseen ja julkaisi kirjat Soutajan lauluja (1896), Hiljaisina hetkinä (1897) ja Lauluja ja runoelmia (1900). Entinen koulutoveri Eino Leino auttoi häntä runojen valikoimisessa.
Runoilijamaisteri
Kianto opiskeli Helsingin Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa pääaineinaan venäjän ja suomenaa kieli hylättyään aikeensa lukea teologia ja promovoitiin filosofian maisterissaksi v. 1900. Kianto oli mukana perustamassa Suomalaista Kaunokirjailijaliittoa v. 1897. Hän täydensi venäjän kielen opintojaan stipendiaattina Moskova 1901–03, mistä kokemuksistaan hän oli kirjoittanut kirjan Moskovan maisteri. Kianto teki tänä aikana myös pitkän kiertomatkan Etelä-Venäjällä, tätä matkaa hän kuvasi 1903 ilmestyneessä matkakirjassaan Kiannan rannoilta Kaspian poikki v. 1902.
Kianto suomensi mm. Leo Tolstoin Kuolema- ja I. A. Gontsharovin Herra Oblomov -teokset. Hän ryhtyi Tolstoin aatteiden kannattajaksi ja kävi Tolstoin kanssa kirjeenvaihtoa. Kianto kuului Suomen tunnetuimman tolstoilaisen Arvid Järnefeltssain ystäväpiiriin. Tolstoin vaikutuksesta hän erosi kirkosta kun uskonnonvapauslaki tuli voimaan ja solmi Suomen ensimmäisen siviiliavioliiton Ruotsi Helsingborgin kaupungin raatihuoneella 18. heinäkuuta 1904 torniolaisen kultasepän tyttären Hildur Molnbergin kanssa johon Kianto oli tutustunut keväällä 1904 tämän tultua Suomussalmelle postinhoitajan sairauslomasijaiseksi. Kianto ei silti ollut ateisti vaan tolstoilaisuuden mukaisesti vannoutunut 'henkilökohtaiseen uskoonsa', jossa ei ollut sijaa uskonlaitoksille.
Syksyllä 1904 Kianto asettui vaimonsa kanssa Kajaaniin jossa hän toimi kielten opettajana Kajaanin yhteiskoulussa. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen Kianto heittäytyi innokkaasti mukaan politiikkaan Kajaani-lehden toimittajana sillä seurauksella että hän menetti 1906 opettajantoimensa. Kianto oli mukana perustamassa nuorsuomalaisesta puoluetta vuonna 1905.
Korpikirjailijana
Kianto päätti nyt omistautua kirjailijan uralle ja muuttaa perheineen kotiseudulleen Suomussalmelle. Hän hankki Metsähallitukselta 7 hehtaarin vuokrapalstan Leppikanta-nimisestä niemekkeestä Kiantajärven rannalla ja rakennutti sinne vuosina 1910–1912 Turjanlinna-nimisen kirjailijankotinsa. Turjanlinnan valmistuttua Kianto muutti sinne Suomussalmen pappilasta jossa hän oli asunut perheensä kanssa vuodesta 1909 lähtien. Hän oli virallisesti kruununtorppari ja harjoitti pienessä mittakaavassa maanviljelyä ja karjanhoitoa mutta käytännössä Kianto sai tulonsa kirjallisilla töillään. Turjanlinnan palstan erottamisen yhteydessä Kiannolla oli ollut erimielisyyksiä Metsähallituksen edustajien kanssa ja näistä riidoista Kianto sai aiheen kirjoittaa romaaninsa Metsäherran herjaaja.
1909 Kianto julkaisi ensimmäisen pääteoksistaan,romaanin Punainen Viiva jossa kuvattiin Suomen ensimmäisten vuonna 1907 järjestettyjen eduskuntavaalien vaikutusta syrjäisellä Kainuun korpiseudulla asuvien ihmisten elämään. 1911 hän kirjoitti Kajaanin maanviljelysseuran tilauksesta Nälkämaan laulun, josta Oskar Merikannon säveltämänä tuli Kainuun oma maakuntalaulu.
Vuosina 1907–1912a Kianto julkaisi useita valtiokirkko ja virallista uskontoa arvostelevia teoksia. Romaanissaan Pyhä viha (1908) hän kuvasi avioliittonsa alkuvuosia ja suhdettaan uskontoon. 1909 Kianto kirjoitti novellikokoelman Pikku syntejä jossa hän esitti omia keksimiään parodioita Raamatun Vanhan testamentin kertomuksista. Kianto piti koko Vanhaa Testamenttia kokoelmana 'hebrealaisia satuja'. Vuonna 1912 ilmestyi Kiannolta vielä Vapaauskoisen psalttari -niminen teos. Kianto ei itse joutunut syytteeseen näistä kirjoistaan mutta neljä lehteä jotka olivat julkaiseet Kiannon uskontoaiheisia kirjoituksia tuomittiin Jumalan pyhän sanan pilkasta sakkoihin. 1912 Kiantoa uhkasi kuitenkin syyte Mitä meidän pitää uskoa -nimisestä artikkelistaan mutta Nikolai II:n julistama yleinen armahdus Romanovien hallitsijasuvun 300-vuotisen vallassaolon kunniaksi pelasti hänet.
Kevättalvella 1914 Kianto teki pororetken Vienan Karjalaan. Hän kävi 10 eri kylässä retken aikana, muun muassa Lonkassa, Vuonniskylässä, Aajuonlahdella, Ponkalahdella, Poahkomienvaaralla ja Latvajärvellä. Kianto tapasi retkellään kuuluisia karhunkaatajia, tietäjiä ja runonlausujia. Kianto teki kaikkiaan 8 retkeä Vienan Karjalaan vuosien 1896 ja 1941 välillä. Retkistä merkttävin oli heinäkuussa 1914n jalkaisin tehty matka Suomussalmelta Kuusamo kautta Vienan- eli Valkean meren rantaan. Kiannon oli tarkoitus jatkaa laivalla Solovetskin luostarisaarelle mutta ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen esti tämän aikeen ja Kianto joutui palaamaan takaisin Suomeen. Tätä retkeään Kianto kuvasi Vienan virroilta, Karjalan kankahilta-teoksessa joka ilmestyi 1915. Kianto oli fennomaani, joka myöhemmin halusi liittää Itä-Karjalan Suomeen (mm. runo 'Suomi suureksi, Viena vapaaksi...'); Itä-Karjalassa Kianto näki siveellisen suomalaisuuden alkukodin.
Kiannon ensimmäinen avioliitto päättyi käytännössä 1917 kun hän ilmoitti ottavansa toiseksi vaimokseen Sivia Karpin ja julistautui moniavioisuuden kannattajaksi. Kianto joutui tämän takia voimakkaan paheksunnan kohteeksi ja hänelle ja Karpilla oli muun muassa vaikeuksia asunnon saannissa.
Suomen sisällissodan alkuvaiheessa Kianto oleskeli Oulussa ja Hailuodossa ja oli Oulun valtauksen silminäkijä. Kianto asettui valkoisten puolelle ja esitti hyvin jyrkkiä kommentteja muun muassa 'punaisista naarassusista' ja vaati pahan pois leikkaamista saastuneesta kansanruumiista teloitusten avulla esimerkiksi Keskisuomalainen-lehdessä 12. huhtikuuta 1918 ilmestyneessä kirjoituksessaan:
'Eikö olisi oikeata tuomiotaktiikkaa ottaa joku prosentti vihollisen toisestakin sukupuolesta – siten siveellisesti vaikuttaakseen näiden kurjiin ammattisisariin? Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä ennemmin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa punakaartilaiset ovat petoja, monet heidän naisistaan – susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat? Pyövelin kirves on nyt kerta kaikkiaan pantu Suomen kansan käteen. Suomen kansan yhteiskuntaruumiissa on tehtävä 'keisarinleikkaus' – kirurgimme olkoon kansan tuomio.'
Kiannon asennetta saattaa selittää se että häntä itseään oli pidetty jonkinlaisena sosialistina hänen vapaan sukupuolimoraalinsa sekä uskonnon ja kirkonvastaisten kirjoitustensa vuoksi ja nyt hän halusi tehdä selvän pesäeron punaisiin ja etsiä jyrkillä mielipiteillään hyväksyntää valkoisten kannattajilta. Venäjän kieltä opiskellut ja pitkiä aikoja Venäjällä oleskellut Kianto muuttui samalla myös venäläisvastaiseksi Suur-Suomen kannattajaksi. Perinteiset valkoisten kannattajat suhtautuivat kuitenkin epäillen 'valkoiseksi anarkistiksi' julistautuneeseen Kiantoon eikä hänen sisällissodasta kirjoittamansa kirja saanut kustantajaa syksyllä 1918.
Sisällissodan jälkeen kesällä 1918 Kianto otti osaa everstiluutnantti Malmin johtamaan Vienan retkikuntaan. Kiannon tehtävänä oli toimia agitaattorina ja saada alueen asukkaat kannattamaan Suomeen liittymistä. Paikallinen väestö pysyi kuitenkin Kiannon pettymykseksi poliittisesti passiivisena eikä innostunut hänen puheistaan. Kianto kirjoitti epäonnistuneesta retkestä matkakuvauksen Suomi suureksi – Viena vapaaksi (1918) ja kirjasen Vienan puolesta – Kauko-Karjalan ikivanhan moraalin säilyttämiseksi, kenttäpuheita (1919).
1924 ilmestyi Kiannon toinen pääteos, romaani Ryysyrannan Jooseppi.
Kianto oli hyvin paljon liikkeellä 1920-luvulla ja Turjanlinna oli usein pitkiä aikoja tyhjänä. Kianto matkusti 1926 Viroanon, Latvia, Puolaan ja Tšekkoslovakiaan ja 1931 hän kävi uudelleen Virossa. Kiannolla oli näihin aikoihin toinen asunto Terijoen Kellomäellä Karjalan kannaksella mutta hän asui myös tilapäisesti useilla paikkakunnilla ympäri Suomea. Terijoen mökki oli alkuperäiseltä nimeltään Esterilä mutta Kianto alkoi kutsua sitä Antiloopin luolaksi tai Varpusen häkiksi silloisen naisystävänsä Sirkka-Liisan eli Sigrid Engströmin ihastelunimen mukaan. Kianto asui tässä mökissä useina talvina, sillä hän saattoi kirjoittaa siellä teoksiaan rauhassa, mikä ei olisi onnistunut Turjanlinnassa.
Vuonna 1932 Kianto sai virallisen eron ensimmäisestä vaimostaan ja hän meni 1933 uusiin naimisiin Elsa-Maria Karppisen (os. Kokko) (1896–1954) kanssa. Hänellä oli kuitenkin samaan aikaan suhde Raakel Nymanin kanssa ja vuodesta 1934 lähtien myös Turjanlinnan palvelustyttönä toimineen Aino Seppäsen ('Aino-Kaino') kanssa. Vuonna 1934 Kianto onnistui myös 8 vuoden ponnistelun jälkeen lunastamaan Turjanlinnan palstan itsenäiseksi tilaksi.
1930-luvulla Ilmari Kiantoa ahdistivat taloudelliset vaikeudet. Hän oli velkaa kustantajalleen Otavalle yli 600 000 markkaa ja jouluaattona 1936 Turjanlinna uhattiin ulosmitata lähes 15 000 markan veloista Suomussalmen kunnalle. Turjanlinna kuitenkin pelastui sillä kertaa kun Kiannon hyväksi järjestettiin kansalaiskeräys. Näiden vaikeuksiensa keskellä Kianto vieraili tammikuussa 1937 Ryysyrannan Joosepin esikuvan talossa ja saattoi hieman katkerana todeta: 'Kauhala, entinen oikea Ryysyranta, on vaurastunut ja tullut niin herraskaiseksi ettei sinne viitsi poiketakaan.'
Turjanlinnan tuho
Talvisodan puhjettua Kianto perheineen joutui jättämään Turjanlinnan 7. joulukuuta 1939 kun venäläiset joukot saapuivat Suomussalmen kirkonkylän lähelle ja Turjanlinnan alue joutui taistelunäyttämöksi. Saman päivän iltana paloi koko Suomussalmen kirkonkylä suomalaisten sytyttämänä. Joulukuussa rintamalinja kulki Turjanlinnan alueen läpi ja suomalaiset joukot polttivat Turjanlinnan 19. joulukuuta 1939. Turjanlinnan rakennuksista säilyi vain sauna ja jäkäläriihi. Näiden Hulkonniemen taisteluiden aikana myös Kiannon poika Jormo Gabriel Kianto haavoittui vaikeasti noin 2 kilometrin päässä Turjanlinnasta.
Kianto tuomittiin talvisodan jälkeen maanpetoksen yrityksestäeseeneseen puoleksi vuodeksi kuritushuone, koska hän oli jättänyt talonsa Turjanlinnan kuistinpöydälle tyhjän sikarilaatikon, jonka kanteen hän kirjoitti venäjänkielisen viestin:
'Venäläiset toverit! Kunnioittakaa sivumenolla köyhän kirjailijan kotia. Tuossa on saari autiona ynnä huvila itään päin muine rakennuksineen. – Olen minäkin ollut Moskovassa v. 1901–03.'
Tämän tekstin jouduttua suomalaisten käsiin se tulkittiin ilmoitukseksi läheisen talon miehittämättömyydestä, mikä katsottiin vakoiluksi. Jutun seurauksena Kianto erotettiin maanpetturina myös useista kulttuuriseuroista muun muassa Suomen Kirjailijaliitosta. Katkeroitunut Kianto kirjoitti tapauksesta 1948 kirjan Omat koirat purivat. Presidentti Kallio armahti Kiannon melko pian mutta vasta 1950-luvulla virhe myönnettiin julkisesti.
Sodanjälkeiset vuodet
Talvisodassa palaneen Turjanlinnan tilalle valmistui kustannusliike Otavan taloudellisella avustuksella uusi kaksikerroksinen talo 1949, mutta tämä rakennus paloi pian valmistumisensa jälkeen rakennusvirheen takia. Uutta Turjanlinnaa ei ollut vakuutettu joten Kianto ei saanut mitään korvausta menetyksistään.
Sodan jälkeen Kianto tuli tunnetuksi 'sihteeriseikkaluistaan', hän nimittäin haki säännöllisesti lehti-ilmoituksillaan itselleen naispuolisia sihteereitä. Useimmilla näistä sihteereistä ei ollut edes konekirjoitustaitoa, mutta Kiannolle riitti että he pystyivät soutamaan venettä ja pitämään hänelle päivä- ja yöseuraa. Kiannon toisen vaimon Elsa Karppisen kuoltua 1954 hän meni viimeisen kerran naimisiin 1956 Ella Mirjam ('Mirkku') Lähteisen (1914–1961) kanssa, tämä avioliitto jatkui 5 vuotta Lähteisen kuolemaan saakka.
Vanhuusvuodet
[[Kuva:IlmariKiannonHaudalla1970.jpg|150px|thumb|bottom|
Paikkakuntalaisia Ilmari Kiannon hautajaispäivän iltana Niettussaaressa]]
Kianto vietti vuodesta
1953 lähtien talvet Helsingissä
Otavan omistamassa
Mariankatu 24:ssa sijainneessa kirjailija-asunnossa ja kesäisin hän asui Turjanlinnan vanhan jäkäläriihen kylkeen tehdyssä
Kohtalon korsu nimisessä asumuksessa. Vuonna
1957 Kianto vihittiin Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi ja samana vuonna ilmestyi myös hänen viimeinen kirjansa
Mies on luotu liikkuvaksi.
Kianto kuoli keuhkokuumeeseen vähän ennen 96-vuotispäiväänsä 1970 Helsingin Auroran sairaalassa. Kianto on haudattu Turjanlinnan edustalla sijaitsevaan Niettussaareen. Kianto oli varannut tämän hautapaikan itselleen jo 1927 ja hautamuistomerkin teksti on myös hänen käsialaansa:
'Tähän minut haudataan. Katson Wanhaan pappilaan, sieltä aallot armaat pauhaa lapsuuteni hellää rauhaa. Turjanlinna tuossa on sodan jälkeen onneton. Minä kuljen onnen mailla – en oo enää mitään vailla'
Kiannon lapset
Kianto oli kolme kertaa naimisissa (Hildur Molnberg, 1904–1932, erosi; Elsa-Maria Karppinen, 1933–1954, kuoli; Mirjam Lähteinen, 1956–61, kuoli), ja hän jakoi kaksitoista lastaan näiden äitien mukaan A- (kahdeksan, Hildur), B- (kolme, Siviä Karppi) ja C-sarjaan (yksi, Rakel Nyman).
A-sarja: Hildur Molnbergin (1882–1942) kanssa
- Kalevi 1906 k. 1909
- Salmi Talvikki Cecilia 1908 (Jokela)
- Orvokki Helmi Simpukka 1909 (Suomela)
- Otso Tähtivalo 1911
- Veijo Virmo Imatro 1912
- Viena Karma Sirkka Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkka 1913 (Ristivuo)
- Jormo Gabriel Sotavalta 1914
- 'Kaarina' (adoptoitu pois) 1920
B-sarja Siviä Karpin (1895–1955) kanssa
- Sorjo Uolevi Sotaprinssi 1917
- Raida Tsikko Tellervo 1920 (Heikkilä)
- Marjatta Iltatähti 1921
C-sarja Rakel Nymanin (1908–1973) kanssa
- Raija-Liisa Rakeli 1934 (Kansi)
Bibliografia
- Väärällä uralla (Ilmari Calamnius, 1896,WSOY)
- Soutajan lauluja. Kokoelma pieniä runoja (Ilmari Calamnius, 1897, WSOY)
- Hiljaisina hetkinä. Toinen kokoelma laulurunoja (Ilmari Calamnius, 1898, WSOY)
- Lauluja ja runoelmia (Ilmari Calamnius, 1900, WSOY)
- Margareeta; sydammen säveliä (Ilmari Calamnius, 1900, Otava)
- Isäntä ja koirat. (Ilmari Calamnius, 1902 Kansan Kuvalehden Kustannusyhtiö, Hancock, Michigan).
- Nuoria lauluja vanhasta säästöstä (Ilmari Calamnius, 1902 Kansan Kuvalehden Kustannusyhtiö, Hancock, Michigan).
- Kiannan rannoilta Kaspian poikki v.1902 (1903) kust. Eero Erkko
- Nuoren miehen kädestä. Kokoelma mielialoja (1904) Otava
- Sieluja kevätyössä (1905)
- Isänmaallisia runoelmia (Ilmari Calamnius-Kianto, 1906, Otava)
- Auskultantin päiväkirja. Pöytälaatikon salaisuuksia luettavaksi sallinut Antero Avomieli. (Antero Avomieli, 1907, Karisto)
- Nirvana. Lemmentarina (Ilmari Calamnius-Kianto, (1907, Otava)
- Sieluja kevät-yössä: vilahdus Moskovasta (Ilmari Calamnius-Kianto, 1907, Vihtori Kosonen)
- Pyhä viha, romaani (1908, Vihtori Kosonen )
- Vapaauskoisen psalttari (1908)
- Kärsimys: sukupuolinen sielukuvaus nuorten elämästä (Salanimi, 1908, Kuopion uusi kirjapaino)
- Pikku Syntejä (1909, Vihtori Kosonen)
- Punainen viiva (1909, Otava)
- Pyhä viha: romaani (1909, Vihtori Kosonen)
- Kapinoitsija, runoja (1910, Kuopion uusi kirjapaino)
- Pyhä rakkaus tai pienen lapsen elämä ja kuolema (1910, Otava)
- Orjantappuroita (1911, Suomalainen Kustannus Oy Kansa)
- Nälkämaan laulu (1911, Kainuun maanviljelysseura, Kajaani)
- Metsäherran herjaaja (1912, Otava)
- Vapaauskoisen psalttari (1912, Matti Vuolukka & Kumpp;, Tampere)
- Poro-kirja (1913, Otava)
- Talviretkiä Pohjolassa (1915 Karisto)
- Turjanlinnan satukirja: Omille ja muille Suomen lapsille tehnyt opiksi ja huviksi. (1915 Otava)
- Vienan virroilta, Karjalan kankahilta: matkakuvauksia (1915 Otava)
- Kiertävä kirjailija: pikakuvia turneematkalta (1916, Kustannus Oy Kirja)
- Kotoisten rantojen ikuinen kohina (1916, WSOY)
- Avioliitto: tarina tuhansien joukosta (1917 Kustannus Oy Kirja)
- Vienan kansan kohtalo: heimoromaani (1917 WSOY)
- Hakkaa päälle! Sotarunoja valkoiselle armeijalle (1918 Tekijä)
- Suomi suureksi, Viena vapaaksi: sotakesän näkemyksiä (1918 Karisto)
- Vielä niitä honkia humisee. Kokoelma muistelmia, mietelmiä, kokkajuttuja korvesta. (1918 Pohjolan kustannus, Oulu)
- Vienan puolesta – kauko-karjalaisten ikivanhan moraalin pelastamiseksi. – Kenttäpuheita. (1919 Kirjapaino Sanan Valta, Kuopio)
- Kolme hyvää juttua (1920 Otava)
- Vienan neitsyt: korkeaveisu Karjalalle, sotasatu Suomelle (1920 Kustannus Oy Ahjo)
- Vanha pappila (1922 Otava)
- Valitut teokset I-IV (1923 Otava)
- Iloista kyytiä Rajakomendantin autossa. Kesäinen tarina. (1924 Otto Andersinin Kustannusliike, Pori)
- Ryysyrannan Jooseppi. Köyhälistötarina Suomesta. (1924 Otava)
- K.H.P.V. Kohtuullisen hutikan pyhä veljeskunta (1925 Otava)
- Suloisessa Suomessamme: pientä seikkailua Sirkka-Liisan kanssa rajaseudulla (1925 Otto Andersinin Kustannusliike)
- Caxi Maallista Arckiwirttä quin teki I. Kianto 3 p. Huhtikuuta v. 1926 ja pränttiin annettiin Ioannes Wskelensixelda. (1926 V.J.Kallio)
- Hallan jääkärit: korpisatunäytelmä. Korpisatunäytelmä ajalta ennen ja jälkeen vapaussodan. (1927 Otava)
- Kuhmon kulmilta: matkavälineinä postiauto-takatuuppari ja suutarin hevoset. Turistin tunnelmia raukoilta rajaseuduilta (1927 Gummerus).
- Elämän ja kuoleman kentältä: sotarunoilija Aarni Suursalon vaikutelmia vapaussodasta (1928 Otava)
- Papin poika: kirja elämästä (1928 Otava)
- Kertomuksia ja kuvauksia. Kouluja varten julkaissut V. Tarkiainen. (1930 Otava)
- Nuori runoilijamaisteri: papin poika muistelee menneitä (1931 Otava)
- 'Ajan sana'. (1932 Eino Mikkola, Helsinki)
- Patruunan tytär: romaani Ämmän ja Kurimon rautaruukien ajoilta (1933 Otava)
- Vanha postineiti: korpiromaani (1935 Karisto)
- Vienan Karjala – Kalevalan kehto: erämaankävijän elämyksiä (1935 Otava)
- Korpikirjailijan kirot: elämyksiä (1938 Karisto)
- Moskovan maisteri: nuoren kielenopiskelijan elämyksiä tsaarivallan aikuisessa Moskovassa vv. 1901–1903 (1946 Suomen kirja)
- Poika maailman kylillä: muistelmia matkalta Puolaan ja Tšekkoslovakiaan (1946 Suomen kirja)
- Omat koirat purivat: pidätetyn päiväkirja vuodelta 1940 (1948 Fennia)
- Valitut teokset. (1954 Otava)
- Iki-Kianto muistelee. (1954 Otava)
- Mies on luotu liikkuvaksi: Iki-Kianto muistelee matkojaan (1957 Otava)
- Ilmari Kiannon kauneimmat runot. Valikoima, toimittanut Uolevi Kianto. (1964 Otava)
- Valitut teokset. (1970 Otava)
- Salainen päiväkirjani. (1980 Otava)
- Maan sielu. Kertomuksia, toimittanut Raija-Liisa Kianto. (1999 Otava)
- Ma poika pohjolan. Runoja 1891–94, toimittanut Jalo Heikkinen. (2000 Suomussalmen kulttuurilautakunta)
Kiannon teoksiin perustuvia elokuvia
Kianto-aiheista kirjallisuutta
- Ernst Lampén: Ilmari Kianto ja hänen teoksensa. 1924
- Vihtori Laurila: Ilmari Kianto. 1944
- Uolevi Kianto: Saat kertoa kaiken, sanoi Iki-Kianto. 1967
- Hannes Sihvo: Ilmari Kianto ja Vienan Karjala. 1969
- Juhani Niemi: Kansanrakastaja vai kansanvihollinen? 1977
- Uolevi Kianto: Tervetuloa kotiin, Iki. 1978
- Maria-Liisa Nevala: Ilmari Kianto: Anarkisti ja ihmisyyden puolustaja. 1986
- Jalo Heikkinen: Turjanlinna, kadonnutta etsimässä. 1986
- Ilmari Kiannon Vienan Karjala, toimittanut Raija-Liisa Kansi.
- Nälkämaan keisari, kuvia Ilmari Kiannon Suomesta 1874–1970, toimittanut Raija-Liisa Kansi. 1989
- Ilmari Kianto Maan sielu, toimittanut Raija-Liisa Kianto. 1999
- Idliko Kovacs: Kiannon punaisen viivan taustatekijöitä Kainuussa. 2000
Aiheesta muualla
Lähteet