Säästääkseen kustannuksia Intel kehitti prosessorista 8-bittisellä ulkoisella väylällä varustetun version, jolle annettiin nimeksi Intel 8088. IBM valitsi 8088-prosessorin IBM PC -tietokoneensa suorittimeksi, jolloin sen menestys oli taattu.
Prosessorin ohjelmointi on melko monimutkaista. Siinä on neljä melkein yleiskäyttöistä 16-bittistä rekisteriä ja neljä indeksirekisteriä, joista yksi varataan pinorekisteriksi. Monet käskyt toimivat jonkun tietyn rekisterin kanssa, mikä vaikeuttaa rekisterien varausta. Yksi konekielikäsky vie 1–6 tavua.
Muistinhallinta on toteutettu 64 kilotavun segmenteillä, joita varten on neljä segmenttirekisteriä. Ohjelma voi osoittaa indeksirekisterillä 64 kilotavua dataa, ohjelmakoodia tai pinoa kerralla. Muistiosoite saatiin shiftaamalla segmenttirekisteriä neljä bittiä, johon lisättiin indeksirekisteri. Tämä mahdollistaa muistin määräksi yhden megatavun + 64 kB - 16 tavua. Yhtä muistiosoitetta voi osoittaa 4096:lla rekisterien yhdistelmällä.
Muistinhallintaa parannettiin myöhemmin 8086:n seuraajassa Intel 80286 -suorittimessa, mutta vasta sen seuraaja Intel 80386 kunnolla korjasi muistinhallinnan puutteet.
Kellotaajuudet olivat välillä 4,77 MHz ja 10 MHz.
8086 ei tukenut liukulukumatematiikkaa, vaan siihen tarvittiin erillinen lisäprosessori. Yleisin oli Intel 8087, mutta myös Weitek tarjosi omaa malliaan eri käskykannalla.
NEC kloonasi 8086:n ja tuotti NEC V20, V25 ja V30 -malleja.
Viitteet
