Isänmaallinen kansanliike

Historia

Yhteiskuntarauhan vastainen toiminta

Isänmaallisen kansanliikkeen toiminta muiden eduskuntaryhmien kanssa oli ongelmallista. Sen ideologia oli paljolti omaksuttu Italian ja myöhemmin myös Saksan autoritaarisista liikkeistä. Erityisesti IKL:n ensimmäisellä eduskuntakaudella 1936 saakka saattoivat eduskunnan istunnot, jopa budjettikeskustelut, joutua näyttämöksi IKL:n ja sen vastustajien väliselle kiivaalle sananvaihdolle. Sosiaalidemokraattien ja porvarillisten puolueiden muodostama laillisuusrintama äärioikeistoa vastaan syntyi kuitenkin varsinaisesti vasta ulkopoliittisen selkkauksen, johon IKL oli sotkeutunut, jälkeen.

Virossa oli 1930-luvun alussa toiminnassa vahva oikeistolainen, lähes fasistinen Viron vapaussoturien liiton eli vapsien suuntaus. Suomesta osallistui IKL:n kansanedustajan Elias Simojoen johtama nuorisojärjestö Sinimustat vapsien liikehdintään ja laittomuuksiin 1934, mikä herätti kansainvälistä huomiota. Konstantin Päts muutti kuitenkin Viron hallintoa autoritäärisempään suuntaan ja sai näin fasistisuuntauksen kuriin. Seuraavana vuonna 1935 Viron äärioikeisto kuitenkin jatkoi vallankaappauksen suunnittelua, ja tätä Sinimustat tukivat muun muassa asetoimituksilla Suomesta. IKL:n nuorisojärjestön osuuden paljastuttua tässä naapurimaan sisäisiin asioihin puuttumisessa lakkautti Suomen hallitus Sinimustat, joiden tilalle IKL saman tien perusti Mustapaidat.

Kekkosen konstit

IKL säilytti 14 paikkaansa vuoden 1936 vaaleissa. Vuonna 1938 sisäministeri Urho Kekkonen aloitti IKL:n kieltämiseen tähtäävän hallinnollisen prosessin, vaikka hankkeen juridinen pohja vaikutti hyvin kyseenalaiselta ja eräiltä osiltaan jopa suorastaan lainvastaiselta. Prosessi päättyikin Helsingin raastuvanoikeuden hylkäävään päätökseen paria kuukautta ennen vuoden 1939 eduskuntavaaleja. Tämän jälkeen lakkautusyritys jatkui erillisenä oikeusprosessina aina 1939 vaalien yli; lopullisesti Kekkonen luopui hankkeesta vasta talvisodan alettua. Osittain lakkautusyritysten ja väliaikaisten toimintakieltojen ja takavarikkojen vuoksi, mutta pääasiassa demokraattisen punamultayhteistyön vahvistuessa ja äärioikeiston kannatuksen vähetessä IKL:n paikkaluku eduskunnassa supistui 8 paikkaan. Vaalien alla toukokuussa Korkein oikeus vahvisti IKL:n oikeuden toimia. Epäonnistuneet ja lainmukaisuudeltaan kyseenalaiset kieltopyrkimykset saivat kansan suussa nimityksen Kekkosen konstit.

IKL:n lopettamiseen varauduttiin perustamalla 'varaliike' Suomen Valtakunnanliitto.

Puheenjohtajat ja mustat paidat

IKL:n puheenjohtajina toimivat Vihtori Kosola (1932–1936) ja Vilho Annala (1937–1944). Järjestö käytti univormunaan mustaa kauluspaitaa, joissa oli natsihihamerkkien lailla hakaristi ja sinistä solmiota. Toisia tervehdittiin roomalaisella tervehdyksellä, joka tunnetaan paremmin natsitervehdyksenäEepos, Suomen historian käsikirja, Torsten Edgren, Merja Manninen ja Jari Ukkonen, WSOY, ISBN 951-0-27651-0. Sivut 329-330: IKL - lapuanliikkeen jatkajaSuomen Historian Aikakirja, s.123. Italiapuolueenn Fasisti ja brittiläisen Sir Oswald Mosleyn liikkeen esikuvan mukaanhttp://www.vapaamielistenklubi.fi/lapuanliike.htm.

Toisaalta musta paita tuli järjestöön sen vahvalta uskonnolliselta jäsenistöltä, sillä körtit olivat käyttäneet mustaa paitaa jo pitkään. 5. huhtikuuta 1934 astui voimaan puserolaki, jolla hallitus pyrki vaikuttamaan hillitsevästi IKL:n julkiseen toimintaan.

Sota-aika ja lakkauttaminen

Talvisota ja erityisesti Moskovan rauhan nähtiin IKL:ssä parlamentaarisen hallituksen epäonnistumisen merkkinä. Talvisodan jälkeen Suomen ulkopolitiikka muuttui dramaattisesti ja saksalaissuuntauksen siivellä IKL otettiin jopa mukaan hallitukseen. Vaaleja ei tosin järjestetty, joten puolueen tosiasiallinen kannatus jäi mittaamatta. IKl sai ministerinsä Välirauha vuoden 1941 alussa mudostettuun Jukka Rangellin hallitukseen Vilho Annalan tullessa ministeriksi. Jatkosodan kestäessä puolueen poliittinen noste väheni, eikä IKL:ää otettu enää Edwin Linkomiehen hallitukseen keväällä 1943.

Jatkosodan päätyttyä IKL kiellettiin neljä päivää sen jälkeen kun aselepo 19.9.1944 oli solmittu, jopa ennen kuin Neuvostoliitto ehti sitä virallisesti vaatia.

Sodan jälkeen

IKL:n lakkauttamisen jälkeen sen kansanedustajat jatkoivat valtiopäivien loppuun. Jatkosodan jälkeen IKL:n merkkihenkilöitä painostettiin jättämään virkansa, mutta harvan kohdalla painostustoimet onnistuivat. Mm. professori Rolf Nevanlinna joutui eroamaan Helsingin yliopiston rehtorin virasta. Moni nimitettiin myöhemmin korkeisiin virkoihin kuten professoreiksi ja piispaksi.

Kekkonen esti heidän asettumisensa uudelleen kansanedustajaehdokkaiksi. Lupa kansanedustajaehdokkuuteen palautui vuoden 1951 vaaleissa. Moni jatkoi poliittista toimintaansa Kokoomuksessa, mutta muutamia henkilöitä siirtyi myös SDP:n riveihin.

Vuonna 1953 perustettiin Suomen 1920–1940-lukujen historian säätiö tutkimaan ja edistämään tuon ajan historian tutkimista. Säätiö kustansi mm. Mikko Uolan kirjan Sinimusta Veljeskunta. Isänmaallinen Kansanliike.

IKL:n poliittista perinnettä alkoi vaalia Neuvostoliiton hajottua vuonna 1993 perustettu Isänmaallinen Kansallis-Liitto (myös IKL), joka ylsi muutamaan kunnanvaltuustopaikkaan.

Tunnettuja IKL:n kannattajia

Katso myös IKL:n kansanedustajat

Yrjö Ruutu, professori, myöhemmin SKDL:n kannattaja
Arne Somersalo, Ilmavoimien komentaja 1920-26, IKL:n kansanedustaja
Paavo Susitaival, everstiluutnantti, IKL:n kansanedustaja
Kurt Martti Wallenius, kenraalimajuri
Pekka Kuusi, myöhemmin SDP:nn kannattaja, Alko johtaja
Rolf Nevanlinna, professori, matemaatikko, Helsingin yliopiston rehtori
Elias Simojoki, kansanedustaja, pappi
Hilja Riipinen, rehtori, kansanedustaja
Kaarlo Kares (K.R.) rovasti, kansanedustaja
Bruno Salmiala rikosoikeuden professori

Lähteet

Aiheesta muualla

Kirjallisuutta

Uola, Mikko: Sinimusta Veljeskunta. Isänmaallinen Kansanliike. Otava, Keuruu, 1982
Paavo Susitaival: Aktivisti ei hellitä. Karisto, Hämeenlinna, 1981.
L.J.Niinistö: Paavo Susitaival 1896-1993. Aktivismi elämänasenteena.SHS, Tampere, 1998
Vihtori Kosola: Viimeistä piirtoa myöten. Muistelmia elämäni varrelta. 1935.
Heikki Eskelinen: Me tahdoimme suureksi Suomenmaan. WSOY, Helsinki, 2004.