Kansakoulu

Kansakoulu oli kuusivuotinen oppilaitos, joita alettiin perustaa vuoden 1866 kansakouluasetuksen myötä ja jotka lakkautettiin peruskoulu-uudistuksen yhteydessä 1970-luvulla. Kansakoulussa kukin sai opiskella omalla äidinkielellään, mikä oli merkittävä parannus erityisesti suomenkieliselle väestölle.

1800-luvun loppupuolella kansakoulujen perustaminen oli kuntien aktiivisuuden varassa, vaikka kouluihin olikin mahdollista saada valtionapua. Kouluja perustettiin melko laiskasti, sillä kansan keskuudessa katsottiin kirkollisen kiertokoulun riittävän tavallisen ihmisen sivistykseksi. Tuolloin nelivuotisen kansakoulun uskottiin opettavan lapset laiskoiksi ja totuttavan heidät kirjoihin ruumiillisen työn sijasta. Kaupungeissa kansakouluja perustettiin aktiivisemmin, sillä teollisuus tarvitsi lasku- ja lukutaitoisia kansalaisia eikä toimettomille lapsille ollut lapsityövoiman käytön vähentyessä parempaakaan käyttöä.

Vuonna 1898 valtiopäivät ja keisari hyväksyivät piirijakoasetuksen, jonka mukaan kaikki pitäjät oli jaettava koulupiireihin niin, että kenenkään koulumatka ei muodostuisi yli viiden kilometrin mittaiseksi. Kaikilla halukkailla oli oikeus päästä kansakouluun, mutta oppivelvollisuutta ei ollut. Tämä vauhditti koulujen perustamista. Tyypillisesti koulut muodostuivat kaksiluokkaisesta ala- ja samoin kaksiluokkaisesta yläkansakoulusta, vaikka syrjäseuduilla esiintyi myös pelkkiä lastenkouluja, joissa oli vain alakansakoulu. Syrjäisimmillä seuduilla, erityisesti Lapissa ja Raja-Karjalassa, kansakouluja ei tarvinnut perustaa täysimittaisina, vaan opetus toteutettiin joko ns. supistettuna kansakouluna tai kiertokouluna.

Oppivelvollisuuslaki säädettiin vasta Suomen itsenäistyttyä vuonna 1921. Nyt lasten kansakoulun oppimäärän omaksuminen muuttui pakolliseksi, ja kunnat velvoitettiin entistä tiukemmin perustamaan ja ylläpitämään kansakouluja. Oppimisen tapa kuitenkin säilyi vapaana, mutta kuntien kansakoulut olivat pääsääntöinen tie oppivelvollisuuden suorittamiseksi. Kansakoulusta muodostui kuusivuotinen. Viimeiset kaksi vuotta kantoivat kansakoulun jatkokurssin nimeä, ja ne oli mahdollista suorittaa vapaampana opiskeluna. Varsinaisen kansakoulun neljännen luokan jälkeen niillä, joilla oli siihen taloudelliset ja kyvylliset edellytykset, oli mahdollisuus pyrkiä oppikouluun. Myöhemmin 1950-luvulla kansakoulua pidennettiin entisestään tekemällä kansakoulu kuusivuotiseksi ja lisäämällä koulun loppuun kaksi vuotta pakollista jatko-opiskelua, jota kutsuttiin kansalaiskouluksi.

Kansakoulunopettajina toimivat seminaarin käyneet kansakoulunopettajat, joiden pohjakoulutus vaihteli kansakoulusta ylioppilastutkintoon. Seminaari itsessään kesti aluksi neljä, myöhemmin viisi vuotta, mutta keskikoulun käyneet saattoivat suorittaa sen nopeammin. Monesti kansakoulunopettajat toimivat alueensa yleisinä puuhamiehinä osallistuen aktiivisesti nuorisoseura-, suojeluskunta- ja kansanvalistustyöhön.

Kansakoululaitos lakkasi siirryttäessä peruskoulujärjestelmään. Tällöin kaikki kansakoulut muuttuivat peruskoulujen ala-asteiksi eli nykyisiksi perusopetuksen vuosiluokiksi 1–6. Jatkoluokat eli kouluvuodet 7–8 sulautettiin yhdessä keskikoulujen kanssa peruskoulujen yläasteiksi. Kansakoulunopettajat siirtyivät luokanopettajiksi ala-asteille.

Katso myös

• Uno Cygnaeus
• Johann Heinrich Pestalozzi
• Friedrich Fröbel

Muualla aiheesta

• Murto, S. Kansakoulunkäynti Raunistulassa vuosina 1899–1909. Opistako onni esikaupungin lapsille? Proseminaarityö. Turun yliopiston historian laitos.
• Syväoja, H. Alkuaikojen kansakoulu politiikan välineenä
• Pohjoispohjalaista kouluhistoriaa