Folkemusik
Volksmusik
Folkmusik
Musique Folk
Kansanmusiikiksi sanotaan myös samaan tyyliin sävellettyä musiikkia, joka käyttää kansanmusiikin elementtejä, yhdistäen siihen pop-, jazz- tai klassisen musiikin elementtejä. Usein muusikot aloittavat esittämällä kansanmusiikkia, mutta jatkavat säveltämällä omia teoksiaan, esim. Konsta Jylhä, Värttinä. Englanniksi voidaan erottaa ensimmäinen nimelle 'traditional music' ja jälkimmäinen 'folk music', mutta lähes yhtä usein termejä käytetään ristiin.
Suomessa vanhin kansanmusiikki on ollut paimenlauluja, -huutoja ja -soittoja erilaisilla pilleillä ja huilumaisilla soittimilla, sekä itäsuomalaista kantele- ja jouhikkomusiikkia. Seuraavaksi vanhimpia ovat karjalaiset kansantanssit ja piirileikit. Pohjalaiset viulu- ja harmonisävelmät tulivat mukaan 1800-luvun alussa ja kitara ja haitari merimiesten mukana ensimmäisenä ruotsinkielisille rannikkoseuduille. Osittain samaa reittiä tulivat myös ulkomaalaiset tanssit: polkka, jenkka, valssi, masurkka, menuetti. Niitä säestämään syntyi uusia melodioita ja omia mukaelmia kansainvälisistä 'hittisävelmistä'.
Kansanmusiikki tuli ensimmäisen kerran muotiin 1940-luvulla pelimanniyhtyeiden perustamisen myötä. Toinen aalto oli 1960-luvulla eurooppalais-amerikkalaisen etnisyys-folklore-muodin myötä. Oman alueen kansanmusiikilla on ollut erityisen voimakas merkitys uhanalaisiksi itsensä tuntevien ryhmien, kuten suomenruotsalaisten ja karjalaisevakoiden keskuudessa. Kansanmusiikilla on ollut myös poliittisia vivahteita. Kolmas aalto alkoi 1980-luvulla, jolloin mm. Sibelius-Akatemiassa alkoi kansanmusiikin (1983) akateeminen opetus. Tätä aaltoa edustavat mm. JPP, Värttinä, Maria Kalaniemi, Timo Väänänen, Loituma sekä Frigg.
Aidointa suusta suuhun kulkevaa kansanmusiikkia ovat viime vuosiin asti olleet lastenlaulut ja renkutukset: hura hura häitä, lällällälää lieruu, tuu tuu tupakkirulla. Osa näistäkin on kirjattu jo Kantelettareen.
