Kansanrunous

Kansanrunous käsittää kansan muistin varassa suullisena perimätietona säilyneet mielikuvituksen tuotteet, joiden tekijää ei yleensä tunneta. Ne jakautuvat neljään päälajiin: kertoma- eli eeppiseen runouteen (kertomarunot, sadut, tarinat), tunnelma- eli lyyrilliseen runouteen (laulurunot (kuten häälaulu), itkuvirret), opetus- ja mieterunouteen (sananlaskut ja arvoitukset), sekä henki- ja taika-maailmaa kuvaavaan (jumalaistarut, loitsut, taiat), sitä paitsi lasten lorut ja leikkiluvut ym. Kansanrunouteen laajemimassa merkityksessä luetaan myös esimerkiksi kansansävelmät, -leikit, -tavat ja -perinteet.

Suomalainen kansanrunous

Suomalaisesta kansanrunoudesta antavat ensimmäisiä tietoja Mikael Agricola Psalttarin käännöksen esipuheessa vuonna 1551 ja Jacobus Finno virsikirjassaan 1580-luvulla. Ensimmäisen näytteen, karhurunon, painatti piispa Petrus Bång vuonna 1675. Yleisempää huomiota suomalaiseen kansanrunouteen kiinnitti Daniel Juslenius väitöskirjassaan Aboa vetus et nova (1700). H. G. Porthan sepitti siitä väitöskirjan Dissertatio de poësi Fennica (1766-78), ja hänen oppilaansa Kristfrid Ganander ja K. E. Lencqvist sitä keräsivät ja tutkivat.

Herderin kirjoitukset innostuttivat A. J. Sjögreninin, K. A. Gottlundin, A. Poppiuksen ja A. I. Arwidssoninin vuodesta 1815 keräämään runoja. Gottlund lausui vuonna 1817 ensimmäisenä ajatuksen runokatkelmien yhteenkutomisesta, ja ensimmäisen yrityksen siihen teki R. von Becker kirjoituksessaan Väinämöisestä Turun Viikkosanomissa vuonna 1820.

Zacharias Topelius julkaisi 1822-31 viisi vihkoa Suomen kansan vanhoja runoja. Topeliuksen ja von Beckerin työn jatkajana Elias Lönnrot julkaisi keräämänsä runot nimellä Kanteletar (1829-31), kutoi keräystuloksistaan yhtenäisen Kalevalan (1835, 1849) sekä toimitti muita julkaisukokoelmia.

Kaikkiaan suomalaisen kansanrunouden tuotteita pääasiassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoamana on yli puoli miljoonaa kappaletta. Merkittävin julkaisutyö on Suomen kansan vanhat runot (vuodesta 1915).