Karjalan historia

Karjalaksi kutsutaan laajaa Koillis-Euroopassa sijaitsevaa aluetta, joka nykyisin on jaettu Suomennn ja Venäjä valtioiden kesken. Karjala muuttui kiistellyksi raja-alueeksi 1200-luvun lopulla, jolloin Ruotsi ja Novgorod taistelivat Karjalankannaksen ja Laatokan Karjalan herruudesta. Tämä jälkeen Karjala joutui toistuvasti sotanäyttämöksi aina 1900-luvulle saakka. Valtakuntien rajat Karjalassa ovat siirtyneet moneen kertaan, ja monet Karjalan asukkaat ovat joutuneet jättämään kotiseutunsa.

Karjalan asutus on vanhastaan ollut suomensukuista. Suomalaisen, karjalaisen ja vepsäläisen väestön juuret juontuvat esihistoriaan saakka. Venäjälle kuuluvan Karjalan valtaväestö on nykyisin venäläistä.

Esihistoria

Karjalassa on ollut ihmisasutusta jo 10 000 vuoden ajan. Rautakaudella arkeologisten löytöjen määrä kääntyy nousuun 700-luvulta jaa. lähtien. Viikinki- ja ristiretkiajalla Laatokan ja Äänisen rannoilla on jo voimakkaita asutuksen jälkiä. Korela eli Käkisalmi vakiintui keskukseksi.

Asutuksen uskotaan muodostuneen Laatokan alueen alkuperäisväestöstä, jonka keskuuteen oli 700-luvulta lähtien ehkä siirtynyt länsisuomalaista uudisasutusta. Kielitieteilijöiden mukaan Laatokan alueella puhuttiin näihin aikoihin (rautakaudella) 'itäkantasuomea' eli 'muinaiskarjalaa', josta sekä karjalan kielen että suomen kielen kaakkois- ja itämurteiden katsotaan kehittyneen.Jussi Leskinen: Karjalaisten kielimuotojen alkuperän arvoitus. Matti Saarnisto (toim.): Karjalan synty. Viipurin läänin historia I. Karjalan Kirjapaino Oy: Jyväskylä 2003. S. 448 - 449

Idän ja lännen välissä

Suomi ja Karjala joutuivat 1000-luvulta alkaen Ruotsin ja katolisen kirkon sekä Novgorodin ja ortodoksisen kirkon väliin. Karjalaiset näyttävät jo 1100-luvulta pääosin liittyneen ortodoksiseen valtapiiriin. Venäläiset kronikat mainitsevat karjalaisten sotaretkiä 'jäämien' eli oletettavasti suomalaisten tai hämäläisten kimppuun. 1200-luvulla ruotsalaiset ja novgorodilaiset kilpailivat Suomen hallinnasta. Ruotsin tuella katolinen usko ja suomalainen asutus etenivät pohjoiseen ja itään päin. Karjalankannaksen länsiosa omaksui katolisen uskon ja siellä puhuttu kieli sai vaikutteita suomen länsimurteista. Vuonna 1293 Ruotsi perusti Viipurin linnassan. Novgorodin valta ja ortodoksinen usko levisivät suunnilleen samaan tahtiin pohjoisempana, Käkisalmen ympäristössä ja Laatokan Karjala. Karjalan jako vahvistettiin Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323.

1100- ja 1200llelle-luvuilla lähtien karjalainen asutus oli levinnyt Laatokan rannoilta Pohjois-Pohjanmaa saakka. Keskiajan kuluessa länsisuomalainen uudisasutus kuitenkin syrjäytti karjalaiset monin paikoin. Karjalaisasutuksen painopiste keskittyi enemmän Vienanmeren rantojen suunnalle. Vuonna 1473n Ruotsi rakennutti Olavinlinna itärajalla uhkaavan sodan (vanha viha) vuoksi. Rajariidat kärjistyivät uudestaan vuonna 1555an Kustaa Vaasan sota.

Ruotsin suurvallan aika

1600-luvulla Venäjän sisäiset valtataistelut veivät maan sekasortoon, johon Ruotsikin sekaantui. Palkkioksi eräälle vallantavoittelijalle annetusta tuesta Ruotsille oli luvattu Laatokan Karjalassa, jonka se valtasi ja sai itselleen Stolbovan rauha 1617. Ruotsi ryhtyi käännyttämään ortodoksista väestöä luterilaiseksi ja verottamaan sitä ankarasti. Suurin osa ihmisistä pakeni Venäjän puolelle, Tverin alueelle. Tästä syntyi Tverin Karjala, jossa on yhä karjalaista asutusta ja mm. oma karjalan kirjakieli. Ruotsin puolelle jäänyt väestö kääntyi luterilaisiksi. Pakolaisten tilalle siirrettiin uutta luterilaista väestöä Savosta ja Länsi-Karjalasta.

Suuressa Pohjan sodassa Ruotsi menetti Laatokan Karjalan ja Viipurin. Se yritti vallata alueita takaisin, mutta Turun rauhassa 1743 raja siirtyi vielä lisää länteen päin ja Savonlinnakin jäi venäläisille. Venäjään liitetystä alueesta muodostui Vanhan Suomen kuvernementti, joka säilytti entiset lakinsa ja uskontonsa.

Viipurin lääni ja Itä-Karjala Venäjän vallan aikana

Vuonna 1809 koko Suomi liitettiin Venäjään, ja siihen liitettiin Vanhasta Suomesta Viipurin läänin, joka yhdessä Pohjois-Karjala kanssa muodosti Suomen Karjalan vuosina 1812–1940. Venäjän Karjalaan sisältyivät Viena ja Aunus ja sen keskukseksi vakiintui 1703 perustettu Äänisen rannoilla sijaitseva Petroskoi. Elias Lönnrot keräsi suurimman osan Kalevalanan runoista Pohjois- ja Vienan Karjalasta. Suomessa vallitsi Karjala-innostus, joka synnytti karelianismi tunnetun taidesuuntauksen.

Suur-Suomi-haaveita puolin ja toisin

Tarton rauhassa vuonna 1920 määriteltiin itsenäisen Suomen rajat. Venäjän sisällissodan vuoksi myös Vienan ja Aunuksen karjalaisilla oli pyrkimyksiä itsenäistyä tai liittyä Suomeen (katso: Itäkarjalaisten kansannousu). Suomessakin virisi Suur-Suomi-ajatus, jossa Venäjän karjalaiset alueet liitettäisiin osaksi Suomea. Joitakin vapaaehtoisia retkikuntia lukuun ottamatta suunnitelma jäi vielä tuolloin ajatuksen tasolle. Venäjän puoleisista alueista muodostettiin vuonna 1923 Karjalan Autonominen Sosialistinen Neuvostotasavalta. Muuttoliikkeen ja väestönsiirtojen seurauksena alue venäläistyi huomattavissa määrin.

Siirtokarjalaiset

Talvisodassa Suomi menetti Karjalankannaksen ja Laatokan Karjalan, joiden asukkaat joutuivat evakkoon. Karjalaiset kunnat ja seurakunnat perustivat Karjalan Liiton, karjalaisten etujärjestön. Jatkosodassa suomalaiset valtasivat menetetyt alueet takaisin ja evakot palasivat kotiseuduilleen. Suomalaiset myös pyrkivät Mannerheiminin johdolla heimoaatteen nimissä vapauttamaan Neuvostoliiton karjalaiset ja liittämään luovutetut alueet Suomeen, mikä tehtiinkin. Jatkosodan rauhanehdoissa raja palautettiin taas vuoden 1940 linjalle ja noin 407 000 Suomen karjalaista menetti kotinsa uudelleen.

Vuosina 1946–1948 evakot asutettiin muualle Suomeen. Siirtokarjalaisten traaginen kohtalo ja koti-ikävä sai heidät pitämään karjalaista kulttuuriaan ja heimoidentiteettiään yllä. Vuonna 1960 perustettu Pohjois-Karjalan lääni kohensi maakunnan kehitysnäkymiä. Pohjois-Karjalassa korostettiin karjalaista kalevalaista ja ortodoksista perintöä. Viipurin läänin rippeistä muodostettiin Kymen lääni, johon kuuluivat Etelä-Karjala ja Kymenlaakso. Etelä-Karjalassa pidettiin yllä Viipurin ja Kannaksen kulttuuriperintöä.

Suljetuista rajoista lähialueyhteistyöhön

Sodan jälkeen karjalaisia evakkoja ei juuri päästetty käymään luovutetuille alueille ja vielä nykyäänkin Suomenlahden ulkosaarille pääsyä rajoitetaan. Neuvostoliiton hajottua rajat avautuivat ja se avasi matkailun alueille.

Nykyaikana pakkoluovutettu Karjala, Suomen karjalaisen heimon kotiseutu, on Neuvostoliiton jäljiltä surkeassa tilassa, infrastruktuuri täysin rappeutunutta ja ympäristöasiat hoidettu leväperäisesti. Neuvostoliiton hajoaminen ja rajojen avautuminen on synnyttänyt Suomen ja Venäjän Karjaloiden kesken lähialueyhteistyötä ja mm. suomalainen Juminkeko-säätiö pyrkii ylläpitämään itäkarjalaista kulttuuria runonlaulajineen ja kylineen. Myös palautuskeskustelu lisääntyi hajoamisen jälkeen.

Katso myös

• Itä-Karjalan historia
• Karjalaisten historia
• Karjalan tasavallan historia
• Luovutetun Karjalan historia vuoden 1940 jälkeen

Lähteet

Lisätietoa aiheesta

• Hämynen, Tapio (toim.): Kahden Karjalan välillä, kahden riikin riitamaalla. Studia carelica humanistica 5. Joensuun yliopisto 1994.
• Kirkinen, Heikki et al.: Karjalan kansan historia. WSOY: Porvoo-Helsinki-Juva 1995.
• Korpela, Jukka: Viipurin linnaläänin synty. Viipurin läänin historia 2. Karjalan Kirjapaino Oy: Jyväskylä 2004.
• Saarnisto, Matti (toim.): Karjalan synty. Viipurin läänin historia 1. Karjalan Kirjapaino Oy: Jyväskylä 2003.