Kaste

Kastemalja (Sjögestan kirkko, Linköping, Ruotsi)

Kaste on kristillinen toimitus, jossa kastettu liitetään kirkon eli Kristuksen ruumiin jäseneksi. Kreikkalaisessa Uudessa testamentissa käytetään kastamisesta verbiä baptizō, 'upottaa', 'painaa veden sisään', 'pestä', 'kastaa', ja kasteesta substantiivia baptisma. Kristillisen kasteen perustana on lähetyskäsky Raamatussa:

Kasteen katsotaan olevan Jeesuksen antaman lähetyskäskyn (Matt. 28:18–20) täyttämistä. Monet kirkkokunnat, kuten katolinen, ortodoksinen ja luterilainen kirkko, lukevat kasteen sakramentteihin.

Kaste lapsia kastavissa kirkkokunnissa

Katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa sekä luterilaisessa ja anglikaanisessa kirkossa kaste on armon välittävä salaisuus eli sakramentti. Kasteessa ihmisestä tulee osallinen Jumalan armosta ja hän saa sen omakseen. Ihmisen uskon tehtävänä on ottaa tämä pelastuksen lahja vastaan. Nikaian uskontunnustuksen mukaan kristityt uskovat 'yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi'. Näin ollen kasteen katsotaan välittävän anteeksiannon eli pelastuksen (Apt. 2:38; 22:16; 1 Piet. 3:20–21). Epäuskoista kaste ei kuitenkaan hyödytä, sillä epäuskoinen joutuu kadotukseen (Mark. 16:16). Paavalin ajatusta seuraten kasteen ajatellaan liittävän ihmisen Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen (Room. 6:3–5). Kaste antaa ihmiselle yhteyden Kristuksen ikuiseen elämään, mikä on kristinuskon pelastuskäsityksen ydin. Kasteen katsotaan välittävän uskovaan ihmiseen Pyhän Hengen (Apt. 2:38). Kaste toimitetaan upottamalla kastettava henkilö hetkeksi kokonaan veden alle tai valelemalla vettä hänen päähänsä kolme kertaa. Kaste suoritetaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä. Yleisen käsityksen mukaan kasteen suorittajan tulee olla itse kastettu. Katolisen kirkon käsityksen mukaan tietyissä olosuhteissa kastajan ei itse tarvitse olla kristitty. Lapsikaste suoritetaan nykyään yleensä valelemalla lapsen pää vedellä, mutta aiemmin sylivauvatkin kastettiin — ks. esim. Lutherin Iso katekismus — upottamalla. Tästä syystä vanhojen kirkkorakennusten kastemaljat ovat hyvin suuria. Myös aikuiskaste voidaan suorittaa valelemalla. Hyvin vanhan kristillisen tavan mukaan kristitty otti uuden kasteessa saamansa elämän merkiksi uuden nimen kasteessa, mistä johtuen vauvallekin alettiin antaa nimi lapsikasteen yhteydessä.

Kaste luterilaisen opin mukaan

Luterilainen oppi määritellään ev.lut. Tunnustuskirjoissa. Kaste on luterilaisen opin mukaan toimitus, jossa kastettava tulee kristityksi ja liitetään Kristuksen ruumiiseen eli universaaliin kristittyjen yhteisöön. Luterilaisen käsityksen mukaan 'kaste vapauttaa synnistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, antaa pääsyn Kristuksen valtakuntaan ja iankaikkiseen elämään hänen kanssaan' (Iso Katekismus). Kaste pelastaa uskovan ihmisen kasteeseen liittyvän Jumalan sanan tähden, ei veden tähden. Samalla tavalla Vanhan testamentin aikana Siinailla vaskikäärmeeseen katsominen paransi käärmeen puremat ihmiset, ei vaskikäärmeen itsensä takia vaan Jumalan sanan takia, joka lupasi parantumisen vaskikäärmettä katsottaessa (4 Moos. 21:8–9). Kasteen merkitys kristityille on kuvattu Markuksen evankeliumissa Jeesuksen sanoilla: 'Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen. (16:15–16)' Jeesuksen sanat antavat lupauksen pelastumisesta ainoastaan kastetuille ja uskoville. Niinpä luterilaisen opin mukaan kaste on välttämätön pelastukseen, mutta ei kuitenkaan ehdottoman välttämätön, sillä vain epäuskoisen vakuutetaan menevän kadotukseen. Siis myös uskova mutta kastamaton voi pelastua, vaikkei sellaisesta ole lupausta, jos Jumala armossaan suo niin. Niinpä myös kastamattomat lapset voivat pelastua. Kastetta ei ole syytä lykätä eikä halveksia, jotta lupaus pelastumisesta omistettaisiin. Vanhan kristillisen käsityksen mukaan kastamaton ei voi kuulua seurakuntaan. Lähetyskäskyn (Matt. 28:18–20) mukaan ihmiset tehdään Jeesuksen opetuslapsiksi opettamalla ja kastamalla. On pohdiskeltu teologisesti, missä erityistilanteissa kaste ei olisi pelastukselle välttämätön. On katsottu, ettei Jumala lue kastamattomuutta synniksi, ellei kastamattomuus johdu kasteen ja evankeliumin halveksimisesta. Niinpä vanhastaan on sanottu, ettei kastamattomuus kadota vaan kasteen halveksinta. Ihmisen usko on Pyhän Hengen synnyttämää lahjaa, ja usko syntyy aina evankeliumin varmoista armonlupauksista. Koska sekä Raamattu että kaste lupaavat synnit anteeksi, ne myös synnyttävät uskoa. Kasteessa on kolmiyhteinen Jumala läsnä. Näin ollen kaste välittää paitsi armon myös uskon Pyhän Hengen kautta, milloin ja missä Jumala sen vaikuttaa. Aikuiset eivät välttämättä usko oikein, vaikka kuinka heille tulisi Jumalan sana Raamatun kautta tai kasteessa, jolloin he joutuvat kadotukseen (Mark. 16:16), mutta Jumala vakuuttaa Raamatussa lasten ottavan vastaan taivasten valtakunnan eli uskovan (Luuk. 18:17). Näin lapsikaste on uskovien kaste ja kaikkein varmin kaste. Kolmiyhteinen Jumala on tosiasiallinen kastaja, ihminen on vain välikäsi, mitä osoittaa kastaminen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Apostoli Pietari paransi vastaavalla tavalla ramman ihmisen Jeesuksen Kristuksen nimeen (Apt. 3:6), jolloin Jeesus oli tosiasiallinen parantaja, Pietari vain välikäsi.

Martti Luther korosti, että lähetyskäsky velvoittaa kastamaan kaikkia ihmisiä ja että kaste on Jumalan lahja eikä ihmisen ansiota, joten lapsetkin tulee kastaa. Luther sanoo kirjoituksessaan Vieraasta uskosta ja sen voimasta pienten lasten ottavan kasteessa vastaan taivasten valtakunnan samalla lailla kuin lapset ottivat taivasten valtakunnan vastaan Jeesuksen siunatessa heitä (Matt. 10:14–16). Luther koki oppinsa kasteesta perustuvan Jumalan sanaan, Raamattuun. Luterilaiset puolustavat lapsikastetta Jeesuksen sanoilla, sillä Jeesus sanoi heidän mielestään lasten ottavan vastaan taivasten valtakunnan sekä kielsi aikuisia estämästä lapsia tulemasta Hänen luoksensa (Luuk. 18:16,17). Luterilaiset katsovat lasten taivasten valtakunnan vastaanottamisen osoittavan sen, että lapset uskovat. Raamattu todistaa Johannes Kastajan olleen täytetty Pyhällä Hengellä jo äitinsä kohdussa (Luuk. 1:15), mikä osoittaa luterilaisten mielestä Jeesuksen suorien sanojen lisäksi, että lapset voivat uskoa ja että Jumala voi toimia lapsissa. Hätäkasteen voi luterilaisessa kirkossa antaa kuka tahansa kristitty, kunhan se tapahtuu puhtaalla vedellä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Lutherin sanoja on irroteltu ajoittain asiayhteyksistään. Lutherin on voitu todeta sanoneen, ettei hän ollut saanut lapsikastetta — kuten vanhurskauttamisopin — Jumalalta vaan paavilta (Galatalaiskirjeen selitys, sivu 100). Tällöin tarkoituksena on ollut osoittaa, ettei Luther olisi katsonut kasteoppinsa perustuvan Raamattuun. Luther kyllä sanoi noin mutta aivan toisessa merkityksessä, kuin on annettu ymmärtää. Luther oli saapunut Galatalaiskirjeen selityksessään kohtaan, jossa Paavali sanoo, ettei hän kysynyt heti alun pitäenkään neuvoa lihalta ja vereltä (Gal. 1:16) eikä mennyt Jerusalemiin tapaamaan apostoleja vaan alkoi heti saarnata evankeliumia Kristuksesta kohdattuaan Jeesuksen ja tultuaan kääntymykseen. Koska paavilaiset opettivat — ja edelleen opettavat — paavin olevan apostoli Pietarin seuraaja, joka on ylitse kaikkien muiden ja jolta kaikkien tulee ottaa oppi, Luther sai tästä kohdasta syyn sanoa, että hän ja hänen puolellaan olevat voivat kerskata Paavalin esikuvaa seuraten, etteivät he ole saaneet oppia paavilta vaan yksin Jumalalta eikä heidän tarvitsekaan saada sitä paavilta. Sitten hän lisäsi saaneensa paavilta kasteen, pyhän Raamatun ja ulkoiset tunnustukset, joista hän ei halveksinut yhtään vaan piti niitä suuressa arvossa. Jos hän olisi halveksinut lapsikastetta, olisi hän samoin halveksinut mm. pyhää Raamattua, jonka senkin hän sanoi saaneensa paavilta. Kirjoituksessaan Uudestikastamisesta Luther sanoo: 'Me nimittäin tunnustamme, että paavikunnassa on oikea pyhä Raamattu, oikea kaste, oikea alttarin sakramentti, oikeat syntien anteeksiantamisen avaimet, oikea saarnavirka, oikea katekismus, johon kuuluvat Isä meidän -rukous, kymmenen käskyä ja uskontunnustus.' Ei hän väheksy kastetta tuossakaan kirjoituksessaan vaan sanoo sen olevan oikea kristillinen aarre siinä missä Raamattu, Isä meidän -rukous ja kymmenen käskyäkin. Luther oli voimakas uudestikastajien vastustaja.

Kaste uudestikastavissa liikkeissä

1500-luvun reformaatiossa syntyi luterilaisten ja anglikaanisten kirkkokuntien lisäksi myös anabaptistit, joiden mukaan kaste oli mahdollinen vasta sen jälkeen, kun ihminen oli tehnyt tietoisen uskonratkaisun. Anabaptistien käsityksen mukaan usko oli ihmisen tietoinen tahdon akti. Tämän vuoksi he pitivät mahdottomana, että lapsi uskoisi. He siis eivät tulkinneet Jeesuksen sanoja 'Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle. (Luuk. 18:17)' luterilaisten lailla, jotka katsoivat tämän todistavan lasten uskosta. Anabaptistit hylkäsivät lapsikasteen ja ryhtyivät kastamaan ihmisiä uudelleen, mistä nimitys uudestikastajat. Nykyisiä uudestikastajia ovat mm. helluntailaiset, vapaakirkko, baptistit, adventistit, Jehovan todistajat ja mormonit. Uudestikastajille kaste tarkoittaa yleensä ainoastaan kastavaan seurakuntayhdistykseen liittymistä, uskon julkista tunnustamista ja kuuliaisuudentekoa. Niinpä he viivyttävät lasten kastamista, kunnes lapset itse haluavat ottaa kasteen. Uudestikastajien mielestä kasteeseen ei liity synnit anteeksi lupaavaa Jumalan sanaa. He eivät kuitenkaan kasta jäseniään joka kerta, kun nämä vaihtavat seurakuntayhteyttä esim. muuton yhteydessä. Uudestikastajat perustavat kasteen uskolle (luterilaiset uskon kasteelle). Osa uudestikastajista onkin mennyt kolmannelle ellei peräti neljännellekin kasteelle, koska he eivät ole mielestään uskoneet oikealla tavalla ensimmäisessä kasteessaan. Niinpä Luther nimitti uudestikastajia perkeleiksi, sillä Jumalan teko ei ollut heille yhtään mitään, ellei ihminen usko. Uudestikastajat eivät harjoittaneet Lutherin mielestä uskoa heille ensimmäisessä kasteessaan tulleeseen Jumalan sanaan vaan korvasivat uskon uudestikastamisella, josta oli tullut heille pelkkä tyhjä muotomeno, rituaali ilman uskoa Jumalan sanoihin, itsevalittu jumalanpalvelus. Lutherin mielestä uudestikastajat puhuivat uskosta mutta oikeasti eivät välittäneet siitä vaan luottivat ainoastaan tekoihin. Hän kannatti uudelleenuskomista, ei uudelleenkastamista, jos joku oli ottanut kasteen epäuskossa vastaan. Uudestikastajien mielestä Jumala ei toimi kasteessa. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimen käyttäminen kasteen yhteydessä onkin heille lähinnä vain tapa. Kaste toimitetaan upottamalla kastettava henkilö hetkeksi kokonaan veden alle joko kastealtaassa tai virtaavassa vedessä. Kaste suoritetaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Eräät helluntaiherätykseen kuuluvat ryhmät kastavat vain Jeesuksen nimeen. Jeesuksen nimeen kastamista pidetään muissa kirkoissa yleensä ongelmallisena. Yleisen käsityksen mukaan kasteen suorittajan tulee olla itse kastettu ja elävässä uskossa.

Kaksi kastekäytäntöä

Kristinuskossa on nykyisin vallalla kaksi erilaista kastekäytäntöä: vanhojen kirkkokuntien käytännössä lapset kastetaan kysymättä heiltä lupaa ja odottamatta heidän kasvamistaan ja omaa valintaansa, uudestikastajien käytännössä lapsia ja ylipäänsä ihmisiä ei kasteta ennen kuin he itse haluavat ottaa kasteen. Kaikki eri suunnat ovat yhtä mieltä, että kaste ja usko kuuluvat yhteen. Erimielisyyttä on kuitenkin siitä, mitä usko on, mikä on vakava ja perustavaa laatua oleva kysymys kristinuskossa. Vanhurskauttamisen näkökulmasta luterilaiset käsittävät uskon Jumalan mielisuosioksi syntistä kohtaan yksin Kristuksen tähden. Ihmisen kokemasta uskosta puhuttaessa luterilaiset käsittävät uskon ihmisen vastaukseksi ja reagoinniksi Jumalan hänelle tarjoamaan armoon. Tämä vastaus ei ole luterilaisille vain rationaalista tahdon ilmausta. Usko ei ole heille ihmisen omista kyvyistä nouseva ansiollinen teko. Luterilaisten mukaan jokainen vastaa Jumalan armoon eri lailla, joten voidaan puhua esim. vauvan uskosta ja aikuisen uskosta. Vauva ei kykene tuomaan esille Jumalan armoa häntä kohtaan samalla lailla kuin aikuinen. Fyysisestä kehittymättömyydestä huolimatta lapsella on luterilaisen opin mukaan usko ja armo Jumalan sanan perusteella, ainakin mikäli hänet on kastettu (Luuk. 1:15; 18:17). Luterilaiset katsovat siten ihmisen voivan omistaa uskon esimerkiksi lapsena, nukkuessa ja koomassa, siis riippumatta ihmisen henkisestä ja älyllisestä kapasiteetista. Uudestikastajilla ei ole jäsennettyä teologista selvitystä heidän uskostaan ja opistaan, mutta heidän lienee pakko tarkoittaa uskolla sellaisia tekoja ja sellaista älyllistä toimintaa, joihin vain aikuinen kykenee, sillä yleensä he kieltävät sylivauvojen uskon. Usko on heille rationaalinen tahdon ilmaus.

Katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa sekä monissa protestanttisissa kirkoissa, kuten luterilaisuudessa, kaste suoritetaan yleensä lapsikasteena, jolloin yleensä samassa yhteydessä lapselle annetaan nimi. Suomessa vuonna 2006 84,1 prosenttia syntyneistä lapsista kastettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi, tosin määrä on viime vuosina vähentynyt.Kirkon väestötilastot

Monien — ainakin metodistit ja anglikaanit ovat poikkeuksia — reformoitujen, kuten helluntailaisuuden, baptismin ja vapaakirkon, opissa ja elämässä ihminen ottaa kasteen uskoontulonsa yhteydessä tai sen jälkeen. Tällöin puhutaan aikuiskasteesta tai uskovien kasteesta. Uskovien kaste on siinä mielessä harhaanjohtava käsite, että myös lapsikasteen hyväksyvät kirkot katsovat kasteen olevan yhteydessä uskoon. Aikuiskaste saatetaan ottaa jo lapsena tai nuorena. Usein tällainen aikuiskaste tai uskovien kaste on uudestikaste, millä tarkoitetaan niiden ihmisten kastamista uudelleen, jotka on jo kertaalleen kastettu jossain vanhassa kirkossa. Helluntailaisia, baptisteja, vapaakirkollisia, adventisteja on kutsuttu vanhastaan uudestikastajiksi, mikä on kaikkein kuvaavin nimitys heille, sillä vanhatkin kirkot kastavat sekä aikuisia että uskovia ihmisiä mutta nämä em. reformoidut liikkeet kastavat uudestaan ja uudestikastamisen aikomus sisältyy aina heidän uskoonsa ja oppiinsa riippumatta siitä, kuinka monta prosenttia heidän joukossaan kastetuista kastetaan ensimmäistä kertaa tai uudestaan. Uudestikastajat eivät itse tunnusta kastavansa uudestaan, sillä he sanovat, ettei lapsikaste ole kristillinen kaste. He usein vertaavat lasten kastamista laivojen, kissojen ja koirien kastamiseen, jollaista Raamattu ei käske tehdä.

Uudestikastajien mukaan Raamatussa ei esiinny lapsikastetta, koska sellaisen suoritusta ei kuvata heidän mielestään yksiselitteisen varmasti Raamatussa. Lapsikastetta puoltavien kirkkokuntien mukaan Raamattu käskee kastamaan ja opettamaan kaikkia ihmisiä eikä anna lupaa sulkea mitään ihmisryhmää lähetyskäskyn ulkopuolelle. Raamatussa kerrotaan kastetun kokonaisia perhekuntia, joiden lapsikasteen puolustajat yleensä katsovat sisältävän myös perheiden lapset. Uudestikastajat eivät näe asiaa samoin, koska he eivät pidä mahdollisena, että olisi kastettu lapsia, jotka eivät voi uskoa heidän mielestään. Lapsikastetta puoltavat kirkkokunnat tulkitsevat kirkkoisä Tertullianuksen noin vuodelta 200 jKr. olevasta kirjoituksesta De baptismo, että lapsikaste on vanha apostolinen tapa. Uudestikastajat pitävät kiinni usko–kaste-järjestyksestä. Siis ensin usko, sitten kaste. Koska he eivät katso vauvojen uskovan, he eivät kasta näitä. Myös lapsikasteen puolustajat pitävät kiinni usko–kaste-järjestyksestä, mutta arvioivat lasten uskon aivan eri lailla kuin uudestikastajat tekevät. Uudestikastajat katsovat, että vauva on sellaisenaan kelvollinen taivaaseen eikä ole 'tuhlaajapojan' asemassa. Lapsikasteen puolustajat puolestaan eivät anna järjelle mitään ansiota uskon syntymisessä vedoten Raamattuun: 'Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti. (1 Kor. 2:14)' Lisäksi he katsovat, että Jumala vakuuttaa Raamatussa lasten ottavan vastaan taivasten valtakunnan eli uskovan (Luuk. 18:17). Näin lapsikaste on lapsikasteen puolustajien mielestä uskovien kaste ja kaikkein varmin kaste. Lisäksi lapsikasteen puolustajat toteavat Vanhasta testamentista, että aikuisia opetettiin ennen ympärileikkausta ja ympärileikkauksen jälkeen, lapset ympärileikattiin ensin ja sitten opetettiin. Lapsikasteen puolustajat katsovat, että jos Jumala ei katsonut pahaksi tuollaista Vanhassa testamentissa vaan jopa käski ympärileikata lapset kysymättä heidän lupaansa ja odottamatta heidän omaa valintaansa, ei ole olemassa mitään syytä, mikä oikeuttaisi toimimaan toisin kristillisen kasteen kanssa.

Varhaisin historiallinen maininta lapsikasteen hylkäämisestä on kirkkoisä Tertullianukselta (n. 150–225 jKr.), joka eli ainoastaan noin 100 vuotta apostoli Johanneksen kuoleman jälkeen. Tertullianus kirjoitti kastehetken siirtämisestä myöhemmäksi teoksessaan De baptismo: 'Sen tähden kunkin henkilön aseman ja taipumusten kuin myös iän mukaan on hyödyllisempää viivyttää kastetta varsinkin pienien lasten suhteen. Sillä miksi tarvitsee kastaa pieniä, ellei välttämättä tahdota saattaa kummeja vaaraan… Varmasti sanoo Herra: 'Älkää estäkö heitä tulemasta minun tyköni'… Mikä kiire on rintalapsilla, noilla viattomilla, syntien anteeksisaamiseen?… Yhtä suuresta syystä tulee myös naimattomien henkilöiden kaste jättää tuonnemmaksi, sillä he ovat kiusauksille alttiita, neitseet kypsyysikänsä ja lesket yksinäisyytensä tähden, kunnes he ovat joko naidut tai tulleet niin voimakkaiksi, että voivat hillitä itsensä.' Monet ovat arvelleet Tertullianuksen kirjoituksesta rintalasten kasteen olleen noin 100 vuotta apostoli Johanneksen kuoleman jälkeen yleinen tapa. Tertullianus ei ehdottaessaan lapsikasteen siirtämistä myöhempään ikään vedonnut siihen, etteivät apostolit olisi tunteneet lapsikastetta. Jos sitä ei olisi pidetty apostolisena tapana, hänen olisi ollut helppoa vedota apostoleihin. Kummijärjestelmäkin oli selvästi käytössä jo hänen aikanaan. Jeesuksen sanojen 'älkää estäkö heitä' ymmärrettiin selvästi tarkoittavan lasten tulemista kasteessa Jeesuksen luokse. Tertullianus myös opetti, että kasteessa saadaan synnit anteeksi. Hän ei sano lapsikasteen olevan väärä vaan kehottaa siirtämään kastehetken myöhempään ikään, jotteivät kastetut tekisi syntiä tai luopuisi Herrasta kastetuksi tulemisen jälkeen. Teoksessaan De anima Tertullianus kirjoittaa, että hengenvaarassa oleva lapsi on kastettava välittömästi. Hän myös sanoo, että lapset tulevat todella pyhiksi vasta kasteessa sen mukaan, mitä Jeesus sanoo vedestä ja Hengestä syntymisestä (Joh. 3:5).

Luopuminen paholaisesta

Vanhaan katoliseen ja luterilaiseen kastejärjestykseen kuului niin sanottu luopuminen paholaisesta eli abrenuntiatio diaboli. Kastettavalta kysyttiin: 'Luovutko Perkeleestä? Luovutko kaikista hänen teoistaan? Luovutko kaikista hänen petoksistaan?' Lapsikasteen ollessa kyseessä yleensä näihin kysymyksiin vastasivat lapsen kummit. Tarkoituksena oli ilmeisesti opettaa läsnäolijoita kasteen tarkoituksesta, jottei kastetta pidettäisi ainoastaan nimenantoseremoniana, sillä ainakin luterilaisessa opissa lasten sanotaan uskovan itse. Kaste siirtää vanhojen kirkkojen opetuksen mukaan uskovan ihmisen saatanan valtakunnasta Jumalan valtakuntaan ja edellyttää myös uutta uskonkuuliaisuutta, eli se ei ole vain nimenantoseremonia. Vielä 1800-luvulla Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kasteen yhteydessä toimitettiin abrenuntiatio. Tästä käytännöstä luovuttiin vuonna 1886. Ortodoksisessa kirkossa abrenuntiatio kuuluu edelleen kasteeseen. Abrenuntiatio on eri asia kuin paholaisen häätäminen eli eksorkismi.