Kaunokirjallisuus

Termin historia ja merkitys

Suomen kielen sana 'kaunokirjallisuus' on peräisin D. E. D. Europaeuksen ja A. Vareliuksen sanakirjasta Svenskt-finskt handlexikon (1852-53). Siinä se esitetään vastineena ruotsin sanalle vitterhet. Ruotsin kielessä sanaa skönlitteratur tuli käyttöön vasta 1850-luvulla. Esimerkiksi englannin kielessä suoraa vastinetta ei ole, vaan 'literature' merkitsee sekä kauno- että tietokirjallisuutta ja 'fiction' kertomakirjallisuutta.

Suomeen ranskasta johdettu termi belletristiikka () tarkoitti alkuaan kaunokirjallisuutta, mutta nykyisin sillä viitataan lähinnä esseistiikkaannn. 'Esim. Aldous Huxley esseekokoelmat ovat tyypillistä belletristiikkaa: nokkelia, elegantteja ja oppineita.' (Hosiaisluoma)

Kauno- ja tietokirjallisuuden suhde

Kirjallisuuden jako faktaan ja fiktioon jako ei ole lainkaan yksiselitteinen asia, vaikka usein näin ajatellaankin. Varhainen tietokirjallisuus (Platon, Herodotos) oli hyvin mielikuvituksellista ja maalailevaa, eivätkä asiatekstit eriytyneet kaunokirjallisuudesta täysin vielä myöhemminkään. Esimerkiksi monet utopiaromaanit olivat varsin kevyesti verhottua essee- tai mielipidekirjallisuutta. Kerronnan ja vaikuttamisen keinot ovat historiassa siirtyneet asiatekstin ja kaunokirjallisen ilmaisun välillä molempiin suuntiin.

Lisäksi on huomioitava, että myös kulttuuri vaikuttaa tekstien tulkintaan. Nykyajan länsimaiset ihmiset voivat kokea kaunokirjallisuudeksi tekstin, joka kirjoitusajankohtana tai jossain toisessa kulttuurissa on esimerkiksi selvästi uskonnollinen teksti.

Kaunokirjallisuuden lajit

Muiden taiteiden tavoin kaunokirjallisuus muuttaa jatkuvasti muotoaan ja pyrkii kaatamaan teoreetikkojen luomia raja-aitoja, joten minkäänlaiset määrittelyt eivät ole täysin aukottomia. Varsinkin kertomakirjallisuuden ja runouden välisellä raja-alueella sijaitsevia lyyristä proosaa ja proosarunoa on usein hankalaa erottaa toisistaan.

Kertomakirjallisuus (epiikka, proosa)

Kertomakirjallisuutta on kertova teksti, jonka aiheena ovat fiktiiviset tapahtumat, joskin yhtymäkohtia todellisiin tapahtumiin saattaa olla. Aiheena olevia tapahtumia kutsutaan juoneksi. Myös suullista tarinaperinnettä (ns. suullisia tekstejä) voidaan pitää kertomakirjallisuutena, mutta vanhinta kirjoitettua kertomakirjallisuutta ovat eepokset, laajat kertomukset myyttisistä sankareista. Eepokset olivat useimmiten runomittaisia, mutta kuitenkin selvästi kertovia. Tärkeitä esikuvia ja edeltäjiä nykyiselle proosamuotoiselle kertomakirjallisuudelle olivat myös filosofinen kirjallisuus (esimerkiksi Platonin dialogit) ja muinainen historiankirjoitus, joka oli itsessään sangen fiktiivistä. Nykykertomakirjallisuus jaetaan pituuden mukaan novelleihin ja romaaneihin. Novellit ja romaanit ovat proosaa.

Runous (lyriikka)

Runous on alun perin liittynyt musiikkiin ja tanssianin. Runoja (kuten eeppisiä runoelmiakin) laulettiin, ja sana lyriikka viittaakin musiikkiesityksissä käytettyyn soittimeen, lyyra. Vanhinta säilynyttä lyriikkaa on antiikin Kreikan runous, jolla oli tärkeä asema uskonnonharjoituksessa. Vähitellen runous maallistui ja uskonnollisen runouden rinnalle syntyi tunteita ilmaisevia rakkaus-, suru- ja kehtolauluja.

Runouden perusmuotona pidetään minä-muotoista subjektiivisia tuntemuksia ilmaisevaa runoa, jota kutsutaan keskeis- tai keskuslyriikaksi. Runon puhujaa sanotaan lyyriseksi minäksi. Muita runon muotoja ovat balladi ja romanssi, jotka voivat rakentua juonen varaan ja käsittää laajoja kertomuksia. Runous oli pitkään länsimaisessa kirjallisuudessa proosaa arvostetumpi ja luetumpi kirjallisuudenlaji, mutta se menetti asemansa muutamien viime vuosisatojen aikana. Myös laululyriikka kuuluu runouden piiriin.

Draama (näytelmät, kuunnelmat, elokuva- ja tv-käsikirjoitukset)

Draamakirjallisuus on kirjoitettu esitettäväksi, ei ainoastaan luettavaksi. Perinteinen esitysmuoto on ollut teatteri, mutta nykyteknologia on tuonut lisää mahdollisia kanavia, joihin jokaiseen kuuluvat hyvin erilaiset dramaturgiset painotukset. Draaman päälajit ovat antiikin Kreikassa syntyneet tragedia ja komedia, jotka kuitenkin ovat myöhemmässä teatteri-ilmaisussa sekoittuneet. Modernimpia suuntauksia ovat muun muassa absurdi teatteri, jossa leikitellään katsojan odotuksilla.

Lähdeteokset

Hosiaisluoma, Yrjö: Kirjallisuuden sanakirja, WSOY 2003