Kreikkalainen mytologia

Kreikkalaisella mytologialla tarkoitetaan antiikin Kreikan aikaista tarustoa, joka alun perin syntyi ja levisi suullisesti ja runomuotoisesti. Kreikkalaisessa mytologiassa esiintyy paljon jumalia, sankareita ja taruolentoja. Mytologiasta muodostui uskonnon lisäksi filosofia ja kreikkalaisten historia. Myytit olivat suosittuja aiheita taiteessa, näytelmissä ja kirjallisuudessa. Ylimmät jumalat asuivat Olympos-vuorella. Jumalista ylin oli Zeus, Olympos-vuoren jumalia oli kerrallaan 12 kappaletta. Pääjumalien lisäksi lähes joka toiminnolla oli oma jumalansa. Varsinaisten jumalien lisäksi tunnettiin nimeltä suuri määrä kyklooppeja, harpyijoita, titaaneja, seireenejä, kentaureja, nymfejä, satyyrejä ja muita taruolentoja. Jumalat eivät ole kreikan mytologiassa pelkästään ihailtavia hahmoja, he kykenevät myös vihaan ja kostoon, hyvin inhimillisiä hahmoja siis. Varhaisin ja täydellisin kuvaus jumalten ja titaanien alkuvaiheista löytyy Hesiodoksen teoksesta Jumalten synty 700-luvulta eaa.

Tarinoissa esiintyy myös suuri joukko muitakin jumalia ja kuolevaisia ihmisiä. Keskeiset tarinat ovat taru Iasonista ja argonauteistaaa, jotka ennen Troijan sota lähtevät noutamaan kultaista taljaa Argo-laivalla. Iasonin, jonka isä on Iolkoksen kuningas Aison, taru kietoutuu yhteen Medeian tarinan kanssa. Muita keskeisiä tarinoita olivat Ilias, joka kertoo Troijan sodasta ja Odysseia, tarina Odysseuksen matkoista. Nämä kaksi tarinaa kirjoitti antiikin ajalla elänyt kirjailija Homeros.

Kreikkalaisen mytologian ja todellisuuden suhteen selvittäminen on mahdotonta. Troijaa pidettiin pitkään taruna, kunnes Heinrich Schliemann löysi kaupungin rauniot 1870. Aleksanteri Suuren sanottiin myös olleen Zeuksen poika. Olympos-vuorelle kiivettiin ensimmäisen kerran vasta 1913. Edes kirjailija Homeroksen olemassaolosta ei olla yksimielisiä.

Kreikkalaisen mytologian lähteitä

Kreikkalaista mytologiaa on pystytty selvittämään useiden alkuperäislähteiden avulla:

1. Arkaaisen ja klassisen kauden runous, joka on koottu pääosin kulttimenoista tai ylimystön pidoista. Tärkeimmät:
   • Homeroksen Odysseia, Ilias ja Homeeriset hymnit.
   • Hesiodoksen Jumalten synty (Theogonia)
   • Aiskhyloksen, Sofokleen, Euripideen ja Aristofaneen näytelmiä.
   • Pindaroksen ja Bakkhylideen kuorohymnejä.
2. Herodotoksen ja Diodorus Siculuksen kaltaisten historioitsijoiden ja Pausaniaksen ja Strabonin kaltaisten, eri puolilla kreikkalaista maailmaa kulkeneiden ja tarinoita muistiin merkinneiden maantieteilijöiden, kirjoituksia.
3. Aikalaisten myyttientutkijoiden, jotka koostivat myyteistä proosatekstejä tarkoituksena sovittaa yhteen keskenään ristiriitaisia kertomuksia, töitä.
4. Hellenismin ja Rooman aikaista runoutta. Vaikkakin tämän ajan runous on jo enemmän kirjallista kuin uskonnollista, se sisältää tärkeitä yksityiskohtia, jotka muuten olisivat kadonneet. Tähän sisältyy mm.
   • Hellenistiset runoilijat Apollonios Rhodoslainen ja Kallimakhos.
   • Roomalaiset runoilijat Hyginus, Ovidius, Statius, Valerius Flaccus ja Vergilius
   • Myöhäisantiikin kreikkalaisrunoilijat Nonnos ja Quintus Smyrnaeus.
5. Apuleiuksen, Petroniuksen, Lollianuksen ja Heliodoroksen romaanit.

Mytologia ja kronologia

Kreikkalaisen mytologian kenttä on erittäin laaja. Se ulottuu varhaisten jumalien ja jättiläisten teoista Troijan sodan ja Seitsemään Thebaa vastaan-näytelmän kautta aina Hermesin lapsuudenkepposiin.

Kreikkalaisen mytologian tarkka asettaminen aikajanalle on ristiriitaisuuksista johtuen mahdotonta, mutta suurpiirteinen kronologia voidaan rakentaa. Se jakautuu karkeasti kolmeen osaan:

1. Jumalten aikaan
2. Aikaan, jolloin jumalat ja ihmiset olivat vapaasti kanssakäymisissä keskenään ja
3. Sankarien aikaan, jossa jumalten rooli oli pienempi

Arkaaisen ja klassisen kauden kreikkalaiset suosivat selvästi sankarien aikaa. Esimerkiksi sankarien aikaa kuvaavat Ilias ja Odysseia löivät suosiossa selvästi jumaliin keskittyneet Jumalten synnyn ja Homeeriset hymnit. Myöhemmät myyttientutkijat sen sijaan ovat usein pitäneet kiinnostavampana osiona jumalten syntyaikoja.

Jumalten aika

Ensimmäiset jumalat

Jumalten ensimmäisen sukupolven tarinoihin kuuluvat mm. syntymyytit ja olympolaisten jumalten ja titaanien sota. Näiden kertomusten tärkeänä lähteenä on Hesiodoksen Jumalten synty.

Kreikkalaisten mukaan ajan alussa oli Kaaos, pohjaton, mieletön kuilu, josta syntyi Gaia, Äiti maa, joka leijuu kuilussa. Syntyy myös Erosin, rakkaus. Kaaos synnyttää myös Nyks, yön, ja Erebosinin, pimeyden. Gaia synnyttää Uranoksen, taivaan ja sen jälkeen Pontoksen, meren. Uranos makaa Gaian päällä ja siittää sitä sateellaan.

Gaia ja Uranos saavat lapsia: kuusi titaania joista vanhin on Okeanos, maata kiertävä vyö ja nuorin Kronos, kolme kyklooppia Brontes, Steropes ja Arges, jotka ovat omistautuneet ukkoselle ja salamalle (he valmistavat myöhemmin Zeuksen käyttämän salaman) ja kolme satakätistä hirviötä, Cottos, Briaree ja Gyes, jotka myöhemmin ratkaisevat jumalten ja titaanien sodan.

Uranos ei päästä lapsiaan Gaian kohdusta eli maan povesta. Gaia on raivoissaan Uranoksen tyranniasta ja houkuttelee poikansa kapinaan isäänsä vastaan. Nuorin, Kronos, suostuu ja Gaia valmistaa hänelle sirpin, jolla Kronos leikkaa irti Uranoksen sukupuolielimet, jotka hän heittää olkansa yli. Uranos irrottautuu Gaiasta ja aikaan saa taivaan ja maan väliin tilan, jossa tulevat olennot voivat asustaa. Uranos kiroaa lapsensa ja nimeää heidät titaaneiksi, jumalten ensimmäiseksi sukupolveksi.

Sukupuolielimistä tihkuu veritippoja, jotka muodostavat erinyit, verisukulaisiin kohdistuvien rikosten valvomisesta vastaavat, kostoa ylläpitävät jumalat. Tästä verestä syntyvät niin ikään gigantit ja saarnipuiden nymfit. Sukupuolielinten siemennesteestä puolestaan syntyy Eroksen vaikutuksesta Afrodite, rakkauden jumalatar.

Sisarensa Rhean kanssa Kronos saa paljon lapsia: Hestiainn, Demeter, Heran, Haadekseninin ja Poseidon. Kronos nielee lapsensa heti syntymän jälkeen, koska hänelle on kerrottu että yksi hänen omista lapsistaan tulee syöksemään hänet vallasta.

Nuorin poika Zeus välttää kuitenkin syödyksi tulemisen, koska Rhea piilottaa hänet ja antaa kiven Kronoksen nieltäväksi. Vartuttuaan aikuiseksi Zeus syöttää isälleen oksettavaa ainetta ja pelastaa näin sisaruksensa tämän vatsasta. Zeuksen ympärille Olympos-vuorelle kokoontui joukko nuoremman sukupolven jumalia, jotka taistelevat titaaneja vastaan kymmenen 'pitkää vuotta', eli käytännössä tuhansia vuosia. Titaanien jälkeläisistä Prometheus vaihtaa Zeun puolelle, mutta pettää tämän myöhemmin. Zeus vapauttaa äitinsä kehotuksesta satakätiset ja kykloopit Tartaroksesta, viimeksi mainitut takovat hänelle tuhoisan salamansa. Lopullisessa taistelussa vuoret sortuvat ja maailma ajautuu taas kaaoksen valtaan.

Voitokkaan sodan jälkeen titaanit viedään maan alle ja johtaja Atlas pakotetaan rangaistukseksi kannattelemaan taivasta ja kolme veljestä päättävät jakaa maailman: Zeus saa hallita maata, Poseidon merta ja Haades manalaina. Gaia kuitenkin synnyttää vielä yhden lapsen, tällä kertaa Tartaroksen kanssa, nimittäin kauhistuttavan Tyfon. Zeun ja Tyfonin taistelu aiheuttaa samankaltaisen katastrofin kuin titaanien ja jumalten taistelu: vuoret sortuvat ja meret ja maat muuttavat muotoaan. Tyfon kuitenkin lopulta häviää ja passitetaan Tartarokseen.

Seuraavaksi Zeun haastavat gigantit, Uranoksen peniksen verestä syntyneet soturihahmot. Taistelu on verinen ja olymposlaiset alakynnessä, kunnes Zeun ja kuolevaisen Alkmenen poika Herakles torjuu gigantit. Gaia pyrkii auttamaan gigantteja valmistamalla heille kuolemattomuuden tuottavan rohdon, mutta Zeus torjuu tämänkin suunnitelman. Giganttien tappion jälkeen Zeun asema on lopullisesti turvattu ja maailma eräänlaisessa järjestyksessä.

Ylhäinen taistelu

Tyfon oli katkeroitunut siitä, että jumalat olivat tappaneet muut titaanit ja hyökkäsi Olympokselle kostaakseen. Ylijumala Zeus kohtasi miltei voittajansa taistelussa häntä vastaan. Zeus keräsi pitkään rohkeutta ennen hyökkäystään, ja lopulta kun hänen tyttärensä Athene syytti isäänsä pelkuriksi, Zeus hyökkäsi Tyfonia vastaan. Alkumenestys oli hyvä ja Tyfon haavoittui salaman iskuista ja pakeni Kassios -vuorelle, jossa he ottivat uudestaan yhteen. Tyfon kietoi käärmelonkeronsa Zeuksen ympärille ja riisui tämä aseista. Aseeton Zeus ei kyennyt puolustautumaan ja Tyfon murskasi hänen jänteensä ja jätti tämän lojumaan raajarikkona. Zeuksen poika Hermes kuuli isänsä valituksen ja paikkasi Zeuksen Pan –jumalan avustuksella Tyfonin sisarelta Delfyneltä ottamillaan jänteillä. Zeus parani ja oli valmis jatkamaan.

Zeus hyökkäsi uudelleen Tyfonin kimppuun, joka puolustautui viskomalla vuoria häntä kohti. Zeus palautti ne takaisin kohti Tyfonia, jota raivottarien taiat olivat heikentäneet. Pahasti haavoittunut Tyfon pakeni kohti Sisiliaan, jossa Zeus kohotti Etnan ilmaan ja pudotti sen Tyfonin päälle. Tyfonin vihan kerrotaan aiheuttavan Etnan purkaukset.

Ekhidna, Tyfonin piilotteleva puoliso, pakeni tuholta. Hän suojautui luolaan, suojellen Tyfonin jälkeläisiä ja Zeus antoi jälkeläisten elää jotta he voisivat olla haasteita tulevaisuuden sankareille. Ekhidnan ja Tyfonin jälkeläisiä olivat Kerberos, Orthos, Khimaira, Hydra, Sfinksi, harpyijat ja joidenkin tarujen mukaan myös Nemean leijona

Myöhemmät jumalat

Jumalten toiseen sukupolveen kuuluvat Olympoksella asuneet Apollon, Hermes, Athene yms. Näiden tarinoiden vanhin lähde on Homeeriset hymnit.

Olympoksella asuvat vakituisesti jumalat Zeus, Hera, Poseidon, Ares, Hermes, Hefaistos, Afrodite, Pallas Athene, Apollon, Artemis ja Asklepios. Demeter, Hestia, Dionysos ja Haades ovat vaihtuvia. Hestia jättää Olympoksen elääkseen ihmisten parissa, ja Demeter saa lähteä Olympokselta puoleksi vuodeksi tyttärensä Persefonen luo Haadekseen, mistä aiheutuu talvi. Olympoksella asui myös alunperin kuolevaisia kuten Ganymedes, jumalten juomanlaskija, ja Herakles, sankareista suurin, jotka Zeus kutsui jumalten joukkoon.

Ylijumala Zeus on myös taivaan, tuulen, pilvien, sateen ja ukkosen jumala. Zeuksella on velipuoli, kentauri Kheiron, jonka äiti oli Okeanoksen tytär Filyra. Zeuksella oli lukuisia lapsia eri puolisojen, nymfien ja kuolevaisten naisten kanssa, jotka hän usein vietteli eläimen hahmossa.

Hera, äitiyden suojelija, synnyttää Eileithyian, synnyttäjien auttajan. Viisauden jumalattaren Metisnin kanssa Zeus saa Athene, sodan ja viisauden jumalattaren ja Leto synnyttää hänelle kaksoset; auringon ja musiikin jumalan Apollon ja metsästyksen jumalattaen Artemiksen. Kauneuden jumalatar Afrodite syntyi meren vaahdosta, muut jumalan ovat Zeuksen eri puolisoiden jälkeläisiä, paitsi taonnan jumala Hefaistos, joka syntyi mahdollisesti pelkästään Herasta kostoksi Athenan syntymästä.

Ihmisten ja jumalten aika

Ihmisten ja jumalten aika muodostaa sillan jumal- ja sankaritaruston välillä. Tyypillisin kertomus on miesjumalan (useimmiten Zeus) raiskaama ihmisnainen, joka synnyttää sankarillisen jälkeläisen. Jossain tapauksissa jumalatar parittelee ihmismiehen kanssa, kuten Afroditen homeerisessa hymnissä, jossa Afrodite makaa Ankhisesin synnyttäen Aineiaan.

Toinen tyyppitapaus on jokin tärkeä esine, kuten Prometheusin jumalilta varastama tuli, tai Tantaloksen Zeuksen pöydästä viemä ambra ja nektari.

Sankariaika

Varhaisimpiin ja tunnetumpiin sankareihin lukeutui 12 urotyötä suorittanut Herakles. Muut sankarien vanhimman sukupolven edustajat, kuten Perseus ja Bellerofon, jakoivat monia ominaisuuksia Herakleen kanssa. Heidän seikkailunsa olivat yksinäisiä, voimakkaasti mielikuvituksellisia ja sadunomaisia, sisältäen Medusann ja Khimaira kaltaisia surrealistisia hirviöitä. Sankareiden varhainen sukupolvi ei ollut runoilijoiden keskuudessa yhtä suosittu kuin myöhemmät ja se tunnetaan lähinnä myyttienkirjaajien töistä ja proosakirjoittajien sivuhuomautuksista. He olivat kuitenkin suosittuja kuvataiteissa.

Seuraavan sukupolven sankareihin kuuluivat etupäässä kultaista taljaa tavoitelleet argonautit. Tähän sukupolveen kuuluu myös Theseus, joka löi Minotauroksen Kreetalla ja sankaritar Atalante.

Argonauttien ja Troijan sodan välissä oli raskaita, usein lähisukulaisiin kohdistuneita rikoksia tehnyt sankarisukupolvi, joka sisältää mm. Atreukseninin, Thyestes ja Oidipuksen. Tämä sukupolvi oli erityisen suosittu tragedioissa.

Troijan sota oli kreikkalaisten mielestä kulminaatiopiste myyttien ja todellisen historian välissä. Se jakautuu:

• Sotaan johtaneisiin tapahtumiin: (Pariksen tuomio, Helenannn sieppaus, Ifigeneia uhraaminen.)
• Iliaan tapahtumiin, kuten Akhilleuksen ja Agamemnonin riitaan ja Patrokloksen ja Hektorin kuolemiin.
• Troijan hevosen rakentamiseen ja Troijan tuhoon. (ks. Troijan sota)
• Sankareiden kotiinpaluuseen, sisältäen Odysseuksen harharetket ja Agamemnonin murhan
• Troijan sukupolven jälkeläisten, kuten Orestesin ja Telemakhoksen, vaiheisiin.

Alkuperäteorioita

Antiikissa mm. Herodotos arveli kreikkalaisten lainanneen jumaltarustonsa egyptiläisiltä. Myöhemmät kristilliset kirjoittajat selittivät hellenistisen pakanallisuuden Raamatun kertomusten degeneraatioksi. 1800-1900-luvuilta lähtien arkeologit ja kielitieteilijät ovat pyrkineet selvittämään kreikkalaisen mytologian juuria tieteellisesti.

Kielitieteilijät ovat osoittaneet että tietyt jumalat ovat periytyneet indoeurooppalaiselta alkuyhteisöltä, kuten kreikan kielinkin. Esimerkiksi Zeus on sanana sukua mm. latina Jupiterilleille, sanskritillein Dyaeusille ja germaanien Tyr (näiden pohjalta on kehitetty konstruktio kantaindoeurooppalaisten ylijumalasta, Dyeus). Toisissa tapauksissa jumalhahmon aseman ja funktion samankaltaisuudet viittaavat yhteiseen alkuperään, vaikka kielellistä sukulaisuutta ei ole lähdeaineiston niukkuudesta johtuen osoitettu. Näin on mm. kreikkalaisen mytologian Moirien ja skandinaavisen mytologian Nornien tapauksessa (molemmat ovat mythoksessa kohtalottaria).

Arkeologia on puolestaan osoittanut tiivistä kulttuurilainaa Lähi-idän ja Vähän-Aasian kulttuureilta. Kybele on selvä esimerkki anatolialaisestann lainasta, kun taas Afrodite ikonografia on saanut paljon vaikutteita seemiläiskulttuurien Ishtarltailta ja Astarte.

Indoeurooppalais- ja Lähi-itä-teorioiden vastapainoksi jotkut tutkijat ovat spekuloineet mytologian yhteyksistä Kreikan heikosti tunnettuihin esihelleenisiin yhteisöihin, kuten minolaisiin ja pelasgialaisiin. Joidenkin mielestä Hesiodoksen Jumalten synnyssä esiintyvät jumalten kolme pääsukua (Uranus, Gaia yms, Titaanit ja Olympia-vuoren jumalat) peilaavat kolmen ryhmän, minolaisten, mykeneläisten ja helleenien, kaukaista taistelua.

Eräät jungilaiset teoreetikot ovat kannattaneet ajatusta, jonka mukaan myyttien alkuperä on ihmismielen universaaleissa arkkityypeissä.