Kriminologia

Kriminologisia lähestymistapoja

Positivismi

1900-luvun alun positivistinen kriminologia näki rikollisuuden useimmiten yksilön ominaisuuksiin sidottuna. Tätä suuntausta edustivat muun muassa Cesare Lombroso ja Hans Eysenck. Koska rikollisuuden syyt nähtiin yksilötasolla, myös ratkaisuja haettiin yksilötasolta. Lombroso painotti rikollisen biologisia ja geneettisiä ominaisuuksia, ja myöhemmät kriminologit ovat suhtautuneet kriittisesti hänen tutkimusmetodeihinsa. Positivistinen kriminologia otti myös rikollisuuden käsitteen määritelmän itsestään selvyytenä, ja keskittyi tutkimaan rikollisuutta ja rikostilastoja käyttäen yleisesti käytössä olleita rikosten määritelmiä.

Chicagon koulukunta

1920-luvulla merkittävä Chicagon koulukunta muutti kriminologian suuntautumista keskittymällä kaupunkirakenteisiin. Chicagon koulukunnan sosiologit kehittivätkin kuuluisan kehämallin, jossa köyhyys, rikollisuus ja muut ongelmat keskittyvät kaupungin keskustoihin, ja muu väestö asuu eri vyöhykkeillä näiden alueiden ympärillä. Chicagon koulukunta oli uudistusmielinen myös tutkimusmetodien suhteen, ja sosiologit kuten Robert Park painottivat etnografista tutkimusta ja ympäristössä havainnoimista pelkkien kirjojen ja tilastojen tutkimisen sijaan.

Radikaali ja kriittinen kriminologia

1960-luvulla alettiin puolestaan kehittää (usein marxilaista) radikaalia kriminologiaa, jossa rikollisuus kytkettiin yhteiskuntarakenteeseen ja yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon. Samoihin aikoihin luotiin myös alakulttuuriteorioita kuten Richard Clowardin ja Lloyd Ohlinin ajatus nuorista, jotka pyrkivät mahdollisimman hyviin asemiin huonoista lähtökohdistaan. Rikos on Clowardin ja Ohlinin mukaan näiden nuorien kohdalla kannattavampaa kuin työskentely minimipalkalla. Toiset kriminologit keskittyivät ennen kaikkea nuorisojengien suosion selittämiseen, mutta teoriat olivat usein samankaltaisia ja pohjasivat yhteiskunnan rakenteelliseen epätasa-arvoisuuteen. Toinen suuntaus oli kriittinen kriminologia, joka suhtautui refleksiivisesti rikoksen käsitteeseen. Kriittiset kriminologit olivat sitä mieltä, että yhteiskunnan valtaa pitävillä on valta määrittää myös rikoksen käsite ja rikoskategoriat. Rikosta ei nähty enää vain yhteiskunnassa olemassa olevana faktana vaan myös sosiaalisena konstruktiona.

Kontrolliteoriat

Samana aikakautena kriminologiset ajattelijat kuten Travis Hirschi kehittivät kontrolliteorioita, joiden mukaan huomio tulee kiinnittää siihen, miksi suurin osa ihmisistä ei riko lakia. Hirchin mukaan pääsyitä lain noudattamiseen ovat muun muassa ihmisen kytkös muihin ja usko sääntöjen moraaliseen pätevyyteen. Hirschi kehitti myös matalan itsekontrollin teorian, joka erottelee yksilöt matalan tai korkean itsekontrollin perusteella. Matalan itsekontrollin omaavat ihmiset rikkovat teorian mukaan todennäköisemmin lakia. Kriminologinen teoria yhdistettiin kontrolliteorioissa jälleen yksilön ominaisuuksiin.

Uudet suuntaukset

Nykykriminologiassa keskeisenä kehityksenä on ollut lisääntynyt uhrien huomioon ottaminen sekä oikeusjärjestelmässä että teoreettisesti. Uhrien näkökulmaan keskittyvää kriminologiaa kutsutaan joskus viktimologiaksi.

Lähteet

Downes, David; Rock, P. Understanding Deviance. 4th edition. Oxford University Press, 2003.