Kuolema

Aivokuolema tarkoittaa aivotoiminnan peruuttamatonta lakkaamista, ja sille on ominaista aivosähkötoiminnan loppuminen ja refleksijenen puuttuminen. Aivokuoleman toteaa Suomessa lääkäri lain määräämällä tavalla. Aivokuoleman toteamiseksi potilaalle tehdään neurologinen tutkimus, jonka tavoitteena on osoittaa hengityksen pysyvä loppuminen sekä kipureaktion ja kaikkien aivohermo toiminnan puuttuminen. Tarpeen vaatiessa voidaan tehdä aivosähkökäyrätutkimus (EEG) ja aivoverisuonten varjoainekuvaus, joista jälkimmäisellä voidaan osoittaa aivoverenkierron lakkaaminen.

Aivokuoleman toteamisen jälkeen kaikki hoito lopetetaan ja henkilö julistetaan kuolleeksi. Jos henkilöltä otetaan talteen elimiä elinsiirtoa varten, jatketaan aivokuolleen henkilön hoitoa tilapäisesti irrotushetkeen asti. Suomi oli maailman ensimmäinen maa, jossa lailla vuonna 1970 hyväksyttiin aivokuolema yhdeksi kuoleman määritelmäksi.

Jos henkilö ei ole kuollessaan sairaalahoidossa, kuolemasta on annettava tieto lääkärille tai poliisille. Kun kuolemansyy on selvitetty, lääkäri kirjoittaa kuolintodistuksen, joka tarvitaan hautauslupaa varten. Tarvittaessa kuolinsyyn selvittämiseksi voidaan tehdä ruumiinavaus. Jos kyseessä on onnettomuus tai muuten epäselvä kuolema, harkinnan mukaan voidaan järjestää poliisitutkinta.

Kuolemaa koskevia säännöksiä Suomen lainsäädännössä sisältyy lakiin (459/1973) ja asetukseen (948/1973) kuolemansyyn selvittämisestä sekä lakiin (101/2001) ihmisen elimien ja kudoksien lääketieteellisestä käytöstä.Kuoleman toteaminen. Opas terveydenhuollon henkilökunnalle. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2004: 5. Edita Prima Oy, Helsinki 2004

Kuolinsyyt

• 27.7% Sydäninfarktit
• 21.0% Syöpä
• 12.5% Aivoverisuonitaudit
• 6.1% tapaturmat
• 4.2% muut sydäntaudit
• 4% mielenterveyden häiriöt
• 2.8% itsemurhat
• 1.1% diabetes
• 0.8% infektiotaudit
• 19.8% muut.

Hautaaminen

Tiibetissä ruumiin hävittämistapa on taivashautaus, jossa ruumis jätetään korkealle paikalle (vuorelle) petolintujen syötäväksi. Joskus tämä on uskonnollisista syistä, lintujen nähdään vievään sielun taivaaseen, ja joskus vain heijastaa faktaa, että kun maasto on liian kovaa kaivettavaksi, puita on vähän poltettavaksi ja paikallinen uskonto uskoo ruumiin olevan vain tyhjä kuori kuoleman jälkeen, on kätevämpiä tapoja hävittää ruumis, kuten sen jättäminen eläinten kuluttamaksi.

Uusi vaihtoehto on ekologinen hautaus. Kyseessä on sarja syväjäädytystä, värinällä tomutusta, kylmäkuivausta, metallien poistoa ja jäljelle jääneen tomun hautausta, jota jää noin 30 % ruumiin massasta.

Avaruushautaus käyttää rakettia laukaisemaan tuhkajäänteet kiertoradalle. Avaruushautauksia on tehty ainakin 150.

Monissa paikoissa kuten Aasiassa tuhkauslla on yleisin hautaustapa. Kristinuskoisissa kulttuureissa kuolleiden ihmisten keho on tapana haudata sellaisenaan puisessa tai muusta materiaalista koostuvassa arkussa pari metriä (6 jalkaa, noin 1.8m) maan alle hautaamiselle tarkoitetulla alueella, hautausmaa. Henkilö voi myös toivoa ruumiinsa poltettavan tuhkaksi hänen kuoltuaan. Lähi-idässä islamailainen vainaja kääritään liinoihin ja haudataan pystyasentoon kasvot kohti muslimien pyhää kaupunkia Mekka. Zarathustralaisuudessa ruumiit jätettiin zikkuratien päälle lintujen syötäväksi.

Joissakin paikoista hautaus aiheuttaa maankäyttöongelmia. Tämän vuoksi esimerkiksi Kiinassa ja Japanissa kaikki ihmiset poltetaan kuoleman jälkeen. Vanhojen hautojen väitetään vievän noin 10% viljeltävästä maa-alasta Kiinassa.

Kuoleman henkilöitymä

Kuolema on myös suosittu myyttinen hahmo, joka on esiintynyt tarinankertojien kertomuksissa kautta aikain. Länsimaisessa kulttuurissa kuolema on saanut Viikatemiehen hahmon, joka on nykypäivän televisioon ja kirjallisuuteenanan siirtynyt luultavasti keskiajan tai renessanssin taiteesta. Usein Viikatemies on pukeutunut musta hupulliseen kaapuun ja kantaa mukanaan mustaa viikatetta. Joskus kuolema saa myös ihmisen hahmon, erityisesti elokuvissa, joissa kuolema saattaa tappaa koskettamalla. 1800-luvun romantiikkata romantisoi muiden asioiden ohessa myös kuoleman, josta tuli keskeinen aihe monissa aikakauden taideteoksissa. Tällöin käytettiin usein kuoleman henkilöitymiä tai muita kuoleman symboleita, kuten niinipuu. Kuva:Triumph death clusone.jpg|Kuoleman voitto. Fresko 1400-luvulta Clusonen kaupungin kirkossa Italiassa. Kuva:Hans Baldung 025.jpg|Hans Baldung: Kuolema ja nainen, 1518-1520 Kuva:Hans Baldung 007.jpg|Hans Baldung: (Naisen) kolme ikäkautta ja Kuolema, 1510

Kuolemanjälkeinen elämä uskonnoissa

Ihmistä on kautta aikojen askarruttanut millaisena tämä kokee ajan kuolemansa jälkeen. Fysiologisesti tarkastellen kuolema tarkoittaa elintoimintojen päättymistä. Jos katsotaan ajattelun ja kokemusten olevan aivojen elintoiminto, on kysymys kuoleman jälkeisistä kokemuksista triviaali, eikä eroa siitä millaisena koemme ajan ennen syntymää. Kuitenkin kuolemaa voidaan ja on kaikissa yhteisöissä, kaikkina aikoina myös pohdiskeltu mystiikan, metafyysiikan ja spirituaalisuuden näkökulmasta.

Kuolleita on hyvin pitkään käsitelty kunnioittaen. Ihmisiä on haudattu jo 50 000 vuotta sitten. Alkujaan ruumiit on hävitetty ilmeisesti hygienian ylläpitämiseksi, mutta jo neanderthalin ihminen lisäsi vainajan mukaan ruokaitaa ja ase, ilmeisesti kuoleman jälkeistä elämää ajatellen.

Muinaissuomalaisilla vainaja jatkoi elämäänsä kuoleman jälkeen Tuonelassassa tai Manala. Buddhalaisuudessa elämä ymmärretään kärsimykseksi, ja elämän kiertokulusta voi päästä pois vain pääsemällä nirvanaan. Hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa kuoltuaan ihmiset ja eläimet syntyvät uudestaan jonakin toisena elävänä.

Lähi-idässä syntyneissä uskonnoissa, juutalaisuudessassassa, kristinusko ja islamissa, ihminen on ainutkertainen, ja kuolemansa jälkeen hänellä on mahdollisuus pelastua, tai joutua kärsimykseen. Kuoleman jälkeinen elämä ei kuulunut juutalaisuuteen vielä Vanhan testamentin aikaan. Vanhan testamentin uskonnossa Jumala palkitsee hyveelliset ihmiset jo tässä elämässä. Käsitykset kuitenkin muuttuivat ajan myötä, ja Uudessa testamentissa enää saddukeuksiksi kutsuttu oppineiden ryhmä pitää kiinni käsityksestä, jonka mukaan kuolemanjälkeistä elämää ei ole.

Muinaisen Egyptin kuolemankäsityksellä on ollut suuri vaikutus Lähi-idän uskontoihin. Muinaisegyptiläinen uskonto pohdiskeli paljon kuolemanjälkeistä elämää ja kuolema nähtiin usein vain siirtymävaiheena toisenlaiseen todellisuuteen. Jumala Osirisanta on pidetty alkuperäisenä vapahtajajumalana, josta käsitys levisi muihin uskontoihin. Osiris-mysteeriot levisivät Serapis-kultin mukana myös Antiikin Kreikka ja Roomaan. Muinaisegyptiläisessa uskonnossa Anubisin johdatti kuolleen Osiriksen saliin, jossa hän joutui osoittamaan kelvollisuutensa päästäkseen vihannoiville kentille. Vainajan sydän punnittiin Osiriksen salissa, 42 jumalan läsnä ollessa, Osiriksen vaa'alla Maat sulkaa vasten. Kirjuri Thot kirjasi tuloksen muistiin ja vainaja pääsi joko Osiriksen kentille tai hän joutui kuolemaan toisen kerran, jolloin hän lakkasi olemasta. Islamissa taas puhutaan Tekojen kirjasta, jossa ovat kirjattuna kaikki ihmisen hyvät ja pahat teot. Tilinteon vaiheessa kirja punnitaan, ja ne joiden hyvät teot painavat vaa'assa enemmän kuin pahat, pääsevät paratiisiin. Ne, joiden pahat teot painavat enemmän kuin hyvät, lähetetään kiirastuleen, jossa he joutuvat olemaan pahojen tekojensa mukaisen ajan. Uskottomat taas lähtetään suoraan kiirastuleen, jonne he jäävät ikuiseksi ajaksi. Kiirastuli (purgatorium) kuuluu myös katoliseen kristinuskoon. Myös ortodoksisella kirkolla on tätä vastaava oppi puhdistavasta välitilasta.

Antropologit ovat todenneet, että epäusko kuolemanjälkeisen elämän suhteen on tyypillisintä keräilijä-metsästäjien kulttuureille sekä modernille yhteiskunnalle.

Lähteet