Kynä

Kynä on väline, jolla voi piirtää tai kirjoittaa erilaisille pinnoille.

Etymologiaa

Sana kynä tarkoittaa alun perin linnunsulkaa, mistä se on käyttöyhteyden vuoksi siirtynyt uuteen merkitykseen. Vanhaan merkitykseen viittaa verbi kyniä. Sukulaissanoja ovat ehkä myös kynsi ja kyntää.

Lyijykynä

Muinaisessa Egyptissä sekä antiikin Kreikassa ja Roomassa käytettiin pieniä lyijykiekkoja piirtämiseen ja kirjoittamiseen. Eurooppalaiset taiteilijat alkoivat 1300-luvulla käyttää lyijystä, sinkistästasta tai hopea valmistettuja puikkoja himmeän harmaiden piirrosten tekemiseen.

Lyijykynä ei nykyään nimestään huolimatta sisällä enää lyijyä. Lyijykynissä on jo pitkään käytetty grafiittia. Grafiitti on eräs hiilen allotrooppinen muoto, ja kun sitä painetaan paperia vasten irtoaa ohuita hiutaleita, jotka jättävät paperiin mustan jäljen. Paras lyijykynägrafiitti on saatu Englannin Cumbriasta vuonna 1564 löydetystä esiintymästä. Esiintymän löytyminen johti myös nykyaikaisen lyijykynän syntyyn, kun hauras grafiitti keksittiin suojata puulla.

Hyvälaatuinen, puhtaana käyttökelpoinen grafiitti on kuitenkin harvinaista, ja lähes kaikissa lyijykynissä käytetään nykyään keinotekoista lyijyä. 1600-luvulla yritettiin valmistaa lyijyjä grafiitista, rikistä ja antimonista, mutta tulokset olivat kehnoja. Ensimmäiset savipohjaiset keinotekoiset lyijyt valmisti saksalainen Kasper Faber 1700-luvun loppupuolella. Kehittyneempiä menetelmiä keksivät 1790-luvulla Ranskainssa taiteilija-upseeri Nicolas-Jaqcues Conté, kun Napoleon Ranskaan oli vaikeuksia saada grafiittia Englannista, sekä Itävallassa keraamikko Joseph Hardtmuth. Contén keinotekoinen lyijy osoittautui hyväksi käytössä ja sen kovuutta voitiin säädellä. Contén menetelmä on pääpiirteissään nykyäänkin käytössä. Suuri osa lyijykynäteollisuudesta on edelleen vanhojen sukuyritysten kuten Contén, Faberin, Staedtlerin ja Hardtmuthin hallussa.

Keinotekoinen lyijykynän lyijy tehdään hienontamalla grafiittia, johon lisätään posliinisavea ja vettä. Jauheesta muotoillaan sauvoja, jotka poltetaan uunissa 1200°C:ssa ja käsitellään lopuksi kirjoitusjälkeä tasoittavalla vahalla sekä aineella, joka estää lyijyn liukumisen pois puisen kynän sisältä. Posliinisaven ja grafiitin suhdetta muuttamalla säädellään lyijyn kovuutta.

Puiset lyijykynät valmistetaan levyittäin: kahteen puulevyyn työstetään yhdensuuntaisia kouruja grafiittisydäntä varten, sydämet asetetaan paikalleen ja levyt liimataan yhteen. Kynät leikataan irti toisistaan, viimeistellään muotoonsa ja yleensä maalataan. Lyijykynien valmistuksessa yleisimmin käytetty puu on Kalifornian tuoksusetri.

Puuvärikynien lyijyssä ei ole grafiittia vaan ne tehdään savesta ja vahasta ja värjätään väriaineilla.

Kosmoskynä eli kopiokynä on puuvärikynä, jossa väriaineena on aniliiniväri. Kosmoskynän kärkeä on kostutettava, jotta se jättää jäljen, ja sillä kirjoitetusta tekstistä voidaan tehdä jäljennös. Kosmoskynän jälki paperilla on myös lähtemätön, mistä syystä sitä on käytetty sellaisten merkintöjen tekemiseen, joita ei voi huomaamatta muuttaa.

Ensimmäisen lyijytäytekynän patentoivat englantilaiset Sampson Mordan ja John Isaac Hawkins vuonna 1822. Lyijytäytekynästä teki menestystuotteen kuitenkin vasta 1900-luvulla japanilainen Tokuji Hayakawa, joka markkinoi kynää nimellä Ever-Sharp ('aina terävä'). Hayakawan yritys otti myöhemmin nimekseen Sharp. Lyijytäytekynässä käytetään ohuita, yleensä 0,5 tai 0,7 mm:n paksuisia pyöreitä kirjoituslyijytankoja. Kynän kärjen kuluessa käyttäjä nappia painamalla, kynää kiertämällä tai muulla vastaavalla tavalla työntää esiin lisää lyijyä.

Kuulakärkikynä

Ensimmäinen patentti kuulakärkikynälle myönnettiin 30. lokakuuta 1888lainen, saaja oli John J Loud (GB Patent No. 15630). Kuulakärkikynän keksijä on unkari lehtimies Laszlo Biro (Bíró László József 1899–1985), joka sai idean kuulakärkikynästä 1930-luvulla. Bíró haki englantilaista patenttia 15. kesäkuuta 1938. Laszlo Biro ja hänen veljensä Georg viimeistelivät kynää Natsi-Saksaa maanpaossa Argentiinassa. He hakivat uutta patenttia ja perustivat yrityksen Bíró Pens of Argentina. Vuonna 1943 olivat ensimmäiset kynät myynnissä [1] . Vuonna 1944 Biro myi osuutensa rahoittajalleen, jolta Yhdysvaltain ilmavoimat alkoi hankkia kyniä, koska ilmanpaine ei vaikuta niiden toimintaan.

Kuulakärkikynän toiminta perustuu äärimmäisen tarkasti hiottuun, teräksestä valmistettuun kuulaan, joka kuljettaa nopeasti kuivuvaa öljypohjaista mustetta paperille. Kuula pannaan kynän päässä sijaitsevaan hylsyyn, jossa se voi pyöriä vapaasti mutta josta se ei pääse putoamaan pois. Kynän muste syötetään säiliöstä, jonka on oltava avonainen, jotta säiliöön ei muodostuisi alipainetta. Yhdellä kynällä voi piirtää n. 2–4 kilometriä viivaa.

Mustekynät

Sulkakynä on sulka johon otetaan purkista mustetta. Sitä käytettiin ennen kuin ei ollut keksitty muunlaisia kyniä. Sulan jälkeen otettiin kehittelyyn metallinen mustekynä, jolla kirjoitettiin kaikki viralliset tekstit. Mustekynän teksti on varsin säilyvää rautayhdistettä. Huopakynillä, jotka sisältävät tussia, on ollut suuri taloudellinen ja viihdearvo. Samantapaisia ovat kalvokynät, joilla voi piirtää esimerkiksi piirtoheittimen muovikalvolle. Kalvokynien muste irtoaa helpommin, kuin tavallisten huopakynien muste.

Kirjallisuutta