Lättähatut olivat ensimmäinen selkeästi katukuvasta erottautunut suomalainen nuorisokulttuuri. Lättähatut olivat yleensä työväenluokkaisia tai alemman keskiluokan nuoria, jotka kuuntelivat rock and roll -musiikkia ja ulkomaista pop-musiikkia. Pukeutumistyylinä heillä oli tiukahko ruumiinmyötäinen puku (usein sen kanssa käytettiin olkatoppauksia, jotka korostivat hartioita), leveä solmio, ja koko kulttuurille nimensä antanut, litteäksi lyöty tai litistetty hattu, yleensä Borsalino tai Roston. Aitoa lättähattua ei saanut valmiina kaupasta, vaan se piti tehdä tavallisesta huopahatusta höyryttämällä ja litistämällä.
Lättähattukulttuuri syntyi Helsingissä 1950-luvun puolessavälissä, ja levisi kaikkialle Etelä-Suomeen. Muualla Suomessa lättähattujen vaikutus oli vähäisempi. Lättähattujen silmiinpistävin piirre oli hiustyyli. He kasvattivat tukkansa pitemmäksi kuin nuorilla oli tuolloin tapana, ja he kampasivat sen hiusrasvalla (Suave tai Brylcreem) taaksepäin. Myöhemmin pukeutumistyylille antoi tunnusmerkin nahkatakki sekä 1950-luvun lopusta lähtien farkutn. Kenkinä käytettiin teräväkärkisiä nahkasaappaita, (brittiläisen hävittäjäkoneen Spitfire mukaan nimettyjä ”spittareita” tai ”rotantappokenkiä”), tai pyöreäkärkisemmät, häränverenpunaiset tai mustat ”pläägät”, ”Messerschmittit”. Kengän korko oli usein raudoitettu.
Lättähattukulttuurin tunnusmerkki oli rock and roll -musiikin ohella moottoripyörä. Suosituimmat merkit olivat brittiläiset Triumph ja Ariel, amerikkalaiset Harley-Davidson ja Indian, sekä tšekkiläinen Jawa.
Lättähattukulttuuri väistyi 1960-luvun puoliväliin tultaessa ensin rautalangan ja myöhemmin Beatlesien myötä. Teddy-kulttuuria voi pitää lättähattujen jatkumona.
Juice Leskinen kuvaa kappaleessaan ”Marilyn” lättähattukulttuuria.
