Lainasana

Kielitieteessä lainalla tarkoitetaan toisesta kielestä toiseen siirtynyttä sanaa (tai harvinaisessa tapauksessa myös muuta ilmausta.) Tätä ilmiötä kutsutaan lainautumiseksi ja sitä tutkii kontaktilingvistiikka.

Lainautuminen on kaikille kielille ominainen ilmiö, mutta yleisimmin sitä havaitaan tapahtuvan niin sanotuista maailman valtakielistä pienempien kieliyhteisöjen suuntaan. Johtamisen rinnalla sanojen siirtyminen on yksi yleisimmistä tavoista kartuttaa kielenaa mahdollisesti vaillinaista sanasto. Tilanne on tyypillinen haluttaessa kuvata jotakin uutta ilmiötä tai asiaa, jolle kielessä ei ole vielä nimeä, tai kotoperäinen ilmaus on heikko, kankea, vaikeasti lausuttava, vanhahtava tai siihen liittyviä assosiatiivisia, sivumerkityksiä halutaan täsmentää. Nykyään etenkin suomen kielen kohdalla esimerkiksi anglismista puhuttaessa on havaittava selkeä tyyliin perustuva lainautumiskriteeri, jota esiintyy lähinnä yritysmaailmassa, tekniikan ammattisanastoissa sekä nuorten murteissa. Tällaisia sosiaalisia murteita kutsutaan sosiolekteiksi.

Lainautumisesta puhuttaessa tuskin voi turhaan korostaa ilmiön luonnollisuutta ja sitä, että lainautumista on tapahtunut nykytietojen mukaan aina. Ennen esimerkiksi latinaperäinen ammattisanasto ja muu termistö oli vahvasti leimaa antava piirre monissa eurooppalaisissa kielissä etenkin sivistyneistön piirissä.

Lainojen ryhmittely

Lainat voidaan jakaa kolmeen ryhmään sen mukaan kuinka ne sopeutetaan vieraaseen kieleen.

Sitaattilainaksi kutsutaan sanaa, joka siirtyy kielestä toiseen täysin muuttumattomana. Sitaattilainat eivät yleensä myöskään sopeudu lainaavan kielen taivutusjärjestelmään yhtä luontevasti kuin kotoperäiset sanat. Synnynnäinen kielenpuhuja erottaa tällaiset suorat lainaukset yleensä vaivatta.

Sitaattilainoista tyypillisimpiä ovat erisnimet, paikkojen tai ihmisten nimet, mutta myös uusi termistö saattaa kotiutua kieleen samaisessa muodossaan. Tästä esimerkkinä vaikkapa englannin kielinen sana freelance, joka on ottanut paikkansa suomestakin muuttumattomana. Yleisesti ottaen kielillä on kuitenkin tapana sopeuttaa vaikeasti äännettäviä sanoja tuttuun äänne- sekä taivutusjärjestelmäänsä ja tästä johtuen kielissä vain suhteellisen uudet lainat säilyvät sitaattilainoina.

Erikoislainat puolestaan ovat kieleen ja sen taivutusjärjestelmään osin sopeutuneita ilmauksia. Niillä yleensä on lähes täydellinen taivutusparadigma, mutta niiden äänneasu saattaa silti poiketa lainaavasta kielestä. Ne saattavat esimerkiksi sisältää kielelle vieraita äänteitä. Tämä monissa tapauksissa jo paljastaa kielenpuhujalle, että kyseessä on lainasana.

Tyypillisimmin erikoislainat syntyvät, kun sanoja sopeutetaan kieleen väkisin esimerkiksi liittämällä lainasanan perään jokin omalle järjestelmälle tuttu pääte tai äänne. Tästä esimerkiksi vaikkapa suomen sana 'banaani'.

Yleislainat ovat yleensä kielen vanhimpia lainoja ja niiden joukko on suomen kielessä laajin. Yleislainat ovat niin äännerakenteeltaan kuin taivutukseltaankin sopeutuneet kieleen. Yleensä tämä sopeutuminen tapahtuu pitkän ajan kuluessa ja usein kieliyhteisö itse löytää esimerkiksi sitaattilainalle sopivimman ääntöasun, joka vakiintuu kieleen.

Tästä esimerkkinä ruotsalaisperäinen sana 'sohva' (soffa), joka on äänneasultaan mukautunut suomeen ja saanut täydellisen taivutuksen.

Suurin osa yleislainoista on niin voimakkaasti kotiutuneita, ettei kielenpuhuja yleensä erota niitä ilman kielitieteellistä tietoa. Lisäksi monet sanat ovat niin vanhoja, lainautuneet niin aikaisessa vaiheessa, että voidaan jopa kyseenalaistaa, missä vaiheessa on enää mielekästä puhua lainasta.

Esimerkiksi sanan 'äiti' kohdalla voitaisiin pitää trivialina luokitella sana lainaksi, sillä perusteella, että se on joskus syrjäyttänyt kantakielemme sanan 'emä' merkityksessä ihmisen naaraspuolinen vanhempi.

Katso myös

Vierassanat
Sivistyssanat