Sopusotaa 15. syyskuuta asti
Aluksi kyseessä oli enemmänkin valesota, yhteenottojen ollessa varsin vähäisiä. Saksalaiset halusivat saada joukkonsa maasta sitomatta niitä sotaan, ja suomalaset eivät halunneet riskeerata Pohjois-Suomen asutuskeskuksia.
Saksalaisten joukkojen uudelleenryhmitys
Saksalaiset pelkäsivät venäläisten työntyvän Ouluun asti ja ryhmittivät nopeasti joukkonsa uudelleen. Oulujärven itäpuolelle muodostettiin
taisteluosasto Ost, ja länsipuolelle Ouluun asti toimivana
taisteluosasto West. Vahvasti aseistettuun Westiin kuului 6. moottoroitu SS-jalkaväkipataljoona, 6. moottoroitu SS-pataljoona, 776. tiedustelupataljoona, 520. moottoroitu kenttätykistöpataljoona, kaksi panssaritorjuntakomppaniaa, moottoroitu pioneerikomppania ja ilmatorjuntapatteristo. Räjäytystehtäviä varten West sai 4 400 ja Ost 2 000 miinaa pioneerikomppanioilleen.
Evakuointisopimus
Suomen armeijan päämajan edustajana everstiluutnantti Haahti neuvotteli
Rovaniemellä 20. Vuoristoarmeijan kenraalieversti Lothar Rendulicin kanssa sopimuksen vetäytymisestä.
Sopimuksen mukaan suomalaiset antaisivat saksalaisten käyttöön 26 veturia ja 700 junavaunua evakuointia varten. Oulujoen sillat ja eteläpuoli jäisivät suoraan suomalaisille, ja taisteluosasto Westin tuli siirtyä joen pohjoispuolelle viimeistään 12. syyskuuta. Myös Toppilan satama jäisi suomalaisille, mikä oli saksalaisille hankala myönnytys, sillä satama oli tärkeä evakuoinnissa. Saksalaiset lupasivat myös jättää Oulu-Kajaani -radan ehjäksi, mutta räjäyttivät myöhemmin Kiehimän sillan.
Evakuointi aloitettiin nopeasti; Toppilan satamasta rahdattiin nelinkertainen määrä lastia päivässä sataman tavanomaiseen lastauskykyyn verrattuna. Omien joukkojensa avuksi saksalaiset palkkasivat paikallista väestöä lastaajiksi, lisäksi sotavankeja määrättiin pakkotyöhön satamaan. Hävikki oli melkoinen paikallisväestön salaa upottaessa salmeen lastia, jota sitten yöaikaan naarattiin.
Oulun paikallinen komendantti lupasi sopimuksen mukaisesti, ettei kaupunkia tuhottaisi.
Suursaaren valtausyritys
15. syyskuuta saksalaiset laukaisivat operaatio Tanne Ostin, maihinnousuyrityksen Suursaaren valtaamiseksi. Hyökkäyksen ensimmäiseen aaltoon osallistui noin 1400 Wehrmachtnin ja Kriegsmarine sotilasta, mutta saaren suomalaisjoukkojen ja Neuvostoliiton ilma- ja merivoimien vastarinnan ansiosta maihinnousu epäonnistui, eivätkä toisen aallon kokemattomat Kriegsmarinen yksiköt päässeet maihin asti. Ensimmäisen aallon 1 400 miehestä noin puolet jäi suomalaisten vangeiksi. Epäonnistumisen johdosta operaatio Tanne Westlle, vastaava maihinnousu Ahvenanmaa, peruttiin.
Osapuolten tilanne ja joukot
Pohjois-Suomessa, Suomen Lapissa ja Pohjois-Norjassa oli saksalaisia joukkoja noin 214 000 miestä, 32 000 hevosta ja 17 500 moottoriajoneuvoa sekä 180 000 tonnin materiaalivarastot.
[}}] Huomattava osa sotilaista kuului erilaisiin SS-muodostelmiin.
Saksalaisten tarvetta vetäytyä ilman taisteluita lisäsi lokakuussa 1944 Neuvostoliiton käynnistämä voimakas hyökkäys Petsamon rintamalla. Saksalaisia huolestutti pelko jäädä pohjoisen venäläisten ja etelän suomalaisten väliin.
Suomen pohjoisia joukkoja, III armeijakuntaa, johti kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuoa. Suomalaiset keskittivät Pohjois-Suomeen syyskuun lopulla armeijakunnan esikunnan ja sen johtoon neljä divisioona ja kaksi prikaatia. Vahvuus oli kuitenkin yhteensä vain noin 30 000 miestä. Lapin sotaa on kutsuttu myöhemmin 'lasten ristiretkeksinn', koska Moskovan välirauha perusteella piti Suomen armeija saattaa rauhanajan kannalle ja Lapin sodassa oli käytettävä näin ollen myös kaikkein nuorimpia ikäluokkia.
Lapin armeijalta puuttui heti alusta lähtien ilmatuki ja tykistö. Tykistön kuljettaminen oli mahdotonta saksalaisten tuhottua sillat ja tiet. Lisäksi suomalaisjoukkojen taistelutahtoa osin heikensivät näkemykset sodan turhuudesta ja ajatukset kotiin lähdöstä. Merkille pantavaa kuitenkin oli että Suomen armeija osoitti lojaaliutensa aselevon tehneelle hallitukselle kääntäessään aseet sodan aikana läheisiksi koettuja aseveljiä vastaan.
Siviiliväestön evakuointi
Läänin pohjoisemmista kunnista oli evakuoitu partisaaanivaaran vuoksi 12 000 ihmistä jo ennen Lapin sotaa. Heti aselevon jälkeen
6. syyskuuta annettiin koko siviiliväestön evakuointikäsky koskien koko Lapin lääninä ja
Oulun lääni itäisiä kuntia. Suurin osa väestöstä evakuoitiin Pohjanmaalle ja muualle Suomeen. Ruotsi suostui ottamaan vastaan osan pakolaisista pikaisesti perustetuille pakolaisleireille. Ruotsiin siirrettiin 56 500 henkeä, eteläisempään Suomeen 47 500 henkeä. Yhteensä Lapin läänin väestöstä evakuoitiin 75 %. Kokonaisuudessaan Lapin sodan alta evakuoitiin 168 000 henkeä.Ihmisten lisäksi oli turvaan kuljetettava myös kotieläimet ja karja, esimerkiksi nautoja evakuoitiin 30 000 päätä lähinnä Ruotsiiin, osa eteläiseen Suomeen.
Sallan muutamasta kylästä karja jouduttiin sotatilanteen vuoksi kuljettamaan turvaan Neuvostoliiton alueen kautta kiertämällä.
Siviiliväestö karjoineen pyrki turvaan länteen ja etelään. Väestön ja karjan kokoamispaikat olivat täynnä, kuljetusvälineistä kova puute. Liikenneväylät olivat saksalaisten hallussa ja saksalaisten kolonnat täyttivät pohjoiseen vievät tiet. Saksalaiset eivät häirinneet siviilievakuointia, mutta sotilaskuljetukset olivat etusijalla.
Suomalaisia joukkoja etenemässä maastossa
Tosi sodan alku ja Tornion maihinnousu
Saksalaisten yritettyä vallata Suursaaren ja miinoitettua Suomen rannikkoa myöntyivät suomalaiset Neuvostoliiton vaatimuksiin, ja aloittivat 28. syyskuuta varsinaiset sotatoimet yhteenotolla Pudasjärvellä.
Suomalaiset tekivät 1. lokakuuta Oulusta käsin uhkarohkean maihinnousun Tornioon, iskien saksalaisten selustaan. Tornionlaakson taistelut kestivät noin viikon ja vaativat noin 300 suomalaisen hengen. Tornion kaupunki vallattiin ja tärkeät Tornionjoen sillat säilyivät ehjänä
Saksalaisten poltetun maan taktiikka
Lokakuun 9. päivänä 20. Vuoristoarmeijan komentaja kenraalieversti
Lothar Rendulic antoi käskyn
poltetun maan taktiikastainin. Käskyä oli valmisteltu jo pitkään: aikaisemman komentajan kenraalieversti
Eduard Dietl käskystä oli laadittu jo vuonna 1942 suunnitelma Pohjois-Suomen infrastruktuurin tuhoamisesta tarpeen vaatiessa.
Sillat, tiet, rakennukset ja myös kaikki siviilikohteet tuhottiin joukkojen vetäytyessä. Tornionjokilaaksossa kylien tuho jouduttiin kokemaan rankalla tavalla: evakkoon lähteneet asukkaat seurasivat kotitalojensa polttamista Ruotsin puolelta Tornionjokea.
Saksalaisten tuhoamistaktiikka oli perusteellista ja järjestelmällistä. Rakennukset ja liikenneyhteydet hävitettiin tai miinoitettiin. Rautatiestä käyttökelvottomaksi joutui 471 kilometriä. Maantieverkosto - kokonaispituuspituus 3 222 kilometriä - oli kauttaaltaan miinoitettu. Kaikki lossit laitureineen, 675 siltaa ja noin 2 500 maantierumpua tuhottiin. Puhelin- ja lennätinlinjoja tuhottiin eri asteisesti 3 700 kilometriä.
Pienempien kylien lisäksi vilkas Rovaniemen kauppalan tuhottiin käytännössä kokonaan: rakennuksista säästyi ainoastaan noin kymmenesosa.[Opetusneuvos Erkki Hautamäki on esittänyt suomalaisten itse aiheuttaneen Rovaniemen kauppalan palon. Hän kertoo tavanneensa suomalaispioneerin, joka kuolinvuoteellaan paljasti räjäyttäneensä rautatieasemalla ammusjunan; räjähdyksen aiheuttamat tulipalot olisivat tuhonneet kauppalan. ()] Rakennukset tuhottiin käyttötarkoituksesta välittämättä: jopa Rovaniemen, Enontekiö, Kemijärven ja Turtolan kirkot poltettiin.[ ] Tuhoamatta jäi vain muutama kylä - Pelkosenniemen Suvanto säästyi kokonaan.
Kaikkiaan noin 15 000 rakennusta tuhottiin, tämä oli arvioilta 40–47 % koko läänin rakennuskannasta. Taajamista pahiten tuhoutui Savukoski, jonka rakennuksista hävitettiin 95 %. Rovaniemen ja Enontekiön rakennuksista tuhottiin 90 %.
Lisäksi saksalaiset asettivat maastooon huomattavan määrän miinoja turvatessaan vetäytymistään miinasuluilla. Kolmasosa suomalaisista kaatuneista kuoli jalkaväkimiinoihin. Miinat aiheuttivat vakavia siviiliuhreja vielä vuosia sodan jälkeen. Vuoteen 1973 mennessä räjähteitä oli raivattu yhteensä 1 142 000 kappaletta, ja yksittäisiä räjähteitä löytyy yhä vielä yli 60 vuotta sodan päättymisen jälkeen.
Lapin sodan taistelut
Sota jatkui etenevien suomalaisjoukkojen kannalta raskaana. Saksalaiset pyrkivät torjumaan suomalaisten etenemisen teiden suuntiin linnoittamissaan viivytysasemissa. Suomalaiset joutuivat yrittämään tiettömän maaston kautta uuvuttavia koukkauksia saksalaisten selustaan. Saksalaiset irtautuivat tällöin nopeasti seuraavaan viivytysasemaan, jossa edellinen asetelma toistui. Suomalaisten raskas aseistus ja huolto jäivät jälkeen tuhottujen tieyhteyksien johdosta. Joukkojen muonitus perustui pitkälti näkkileipään ja veteen, ampumatarvikkeista oli jatkuva pula. Miinavaara vallitsi kaikkialla.
Merkittäviä taisteluita olivat Kemin valtaus suomalaisten toimesta 7–8. lokakuuta, Taipaleenkylän taistelu 12–14. lokakuuta, Rovaniemen valtaus 16–17. lokakuutan, sekä Muonio valtaus 26–30. lokakuuta.
Käsivarren asemasotavaihe
Talvella 1944–1945 sotatoimet jähmettyivät asemasodaksi, sillä saksalaisten asemat Kilpisjärven tien varrella Käsivarren Lapissa olivat niin vahvoja, ettei niiden valtaaminen onnistunut. Keväällä 1945 saksalaiset vetäytyivät pois Ruijasta, minkä jälkeen heidän ei tarvinnut myöskään pitää hallussaan Käsivarren Lappia perääntymistiensä turvaamiseksi. Samaan aikaan Suomi siirtyi käymään sotaa varusmiesjoukoin, sillä varsinainen sodan ajan armeija oli välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti kotiutettu
5. joulukuuta 1944 mennessä.
Loppukeväästä sotaa kävi enää 600 miehen vahvuinen kantahenkilökuntaa ja varusmiehiä käsittänyt osasto Käsivarren Lapissa. Maailmansodan painopiste oli siirtynyt Saksan maaperälle, eikä Neuvostoliitolla ollut tarvetta painostaa Suomea sodan loppuunsaattamiseksi.
Sodan viimeinen yhteenotto käytiin Kilpisjärvellä 25. huhtikuuta 1945. Viimeiset saksalaiset poistuivat Suomen alueelta 27. huhtikuuta, minkä jälkeen Suomi katsoi sodan tosiasiallisesti päättyneeksi. Päivää on vietetty vuodesta 1987 kansallisena veteraanipäivänä. Muodollisesti sotatila jatkui, eivätkä Suomi ja Saksa solmineet rauhaa.
Ilmasota
Rauhanehtojen mukaisesti
Suomen Ilmavoimat alensi hävittäjäkalustonsa määrän 60 koneeseen Lapin sodan aikana. Pääosa suorituskykyisestä kalustosta oli sijoitettu Kaakkois-Suomeen. Muu lentokalusto kuin Lapin sotaan osallistuva oli lentokiellossa välirauhan ehtojen mukaisesti.
Välirauhan valvontakomissiossa neuvostoliittolaiset painostivat kuitenkin Suomea käymään aktiivista sotaa myös ilmassa. Lentosota ei ollut erityisen kiivasta, lentosää oli huono sodan useimpina päivinä ja koneita oli käytössä vain vähän. Toisaalta lokakuussa alkanut neuvostohyökkäys Petsamoon vaati saksalaiskoneiden huomion pohjoiseen.
Sodan päätös
12. maaliskuuta 1954 pääministeri Sakari Tuomioja päätti sotatilan muodollisesti ilmoittamalla asiasta valtioneuvoston päytäkirjaan: 'Valtioneuvoston pöytäkirjaan merkittiin maaliskuun 3. päivänä 1945, että Suomen ja Saksan välillä vallitsee syyskuun 15. päivästä 1944 sotatila. Sotatoimien sittemmin lakattua ja kanssakäymisen Suomen ja Saksan välillä viime vuosina kehityttyä rauhanomaisesti on aiheellista todeta, että mainittu sotatila on päättynyt.'
Keskustelut Lapin sodan tuhojen korvaamisesta aloitettiin epävirallisesti jo 1950-luvulla. Suomen tunnustettua ja solmittua diplomaattiset suhteet Saksan demokraattisen tasavallan ja Saksan liittotasavallan kanssa 1970-luvun alussa käytiin Lapin sodan tuhojen korvaamisesta virallisia neuvotteluja näiden maiden kanssa.
Saksan liittotasavallan kanssa käydyissä neuvotteluissa, joiden lopputulos ilmenee 19. syyskuuta 1974 annetusta yhteisestä julkilausumasta, todettiin että toisesta maailmansodasta aiheutuneiden Suomen vaatimusten tutkiminen on vuonna 1953 tehdyn Saksan ulkomaisia velkoja koskevan sopimuksen (ns. Lontoon velkasopimus) mukaisesti lykätty 'korvauskysymyksen lopullisen järjestelyn yhteydessä tutkittavaksi'.
Edellä mainittujen Suomen ja Saksan liittotasavallan välisten neuvottelujen yhteydessä vuosina 1973 ja 1974 katsottiin saksalaistaholla viittauksen 'korvauskysymyksen lopullisiin järjestelyihin' tarkoittavan yhtenäisen Saksan kanssa tehtävää rauhansopimusta.
Saksojen yhdistyttyä 3. lokakuuta 1990 selvitettiin Suomen taholta muiden sotakorvauskysymyksissä rinnastettavien maiden kuten Alankomaiden, Belgiann, Norja ja Tanskan suhtautumista sotakorvauksiin. Johtopäätökset näissä maissa olivat tuolloin, että koska yhdistyminen tapahtui ilman erityisen rauhansopimuksen solmimista, ei edellä mainitun ns. Lontoon velkasopimuksen ehtoja ole täytetty.
Britanniann, Neuvostoliiton, Ranskan, Yhdysvaltojen ja kummankin Saksan välinen sopimus Saksojen yhdistämisestä ei myöskään sisällä mitään mainintaa sotakorvauskysymyksestä tai rauhansopimuksesta. [Yhdysvaltain ulkoministeriö: Treaty on the Final Settlement with Respect to Germany ]
[Ulkoasiainministeri Heikki Haaviston vastaus kansanedustaja Sulo Aittoniemelle 1994 ]
Sodan henkilötappiot
Lapin sodassa Suomi menetti 774 miestä kaatuneina, 262 kadonneina (näistä jäi 164 vangeiksi) ja noin 3 000 haavoittuneina. Saksalaisten tappiot olivat lähes 1 000 kaatunutta, yli 2 000 haavoittunutta sekä 1 300 vangiksi joutunutta.[Veteraanien perintö: varjosodasta tositoimiin ]
Suomalaisten saamat vangit luovutettiin Neuvostoliitton, josta henkiin jääneet palautettiin kotimaahansa 1950-luvun mittaan. Saksalaisten ottamat suomalaisvangit kuljetettiin Norjaan, josta useimmat vapautettiin keväällä 1945. Osa päätyi kuitenkin Keski-Euroopan keskitysleireille.
Tappiot eivät loppuneet sodan päättyessä. Miinat, ansoitukset ja ammukset vaativat uhreja vielä rauhan aikana. 1950-luvun alkuun mennessä oli 72 miinanraivaajaa saanut surmansa, haavoittuneita oli lähes 150. Viimeiset siviiliuhrinsa miinat tai ammukset vaativat Lapissa vielä 1970-luvulla.
Saksalaisten sotilaiden hautausmaa
Suomen valtio luovutti vuonna 1959 saksalaisen
Volksbund Deutsche Kriegsgräberfürsorge -järjestön käyttöön maa-alueen Lapin rintamalla kaatuneiden saksalaisten sotilaiden hautausmaan perustamista varten. Käyttöoikeus luovutettiin korvauksetta niin pitkäksi aikaa kuin alueita käytetään mainittuun tarkoitukseen. Kooltaan 1,5 hehtaarin hautausmaa-alue sijaitsee Norvajärvellä Rovaniemen pohjoisosassa. Järjestö vastasi hautausmaan perustamisesta ja vainajien kokoamisesta, sekä rakennutti paikalle mausoleumin. Käyttöön hautausmaa vihittiin vuonna 1963. Järjestö huolehti hautausmaan hoidosta. Pienessä, karun yksinkertaisessa luonnonkivistä rakennetussa mausoleumissa vierailee yhä runsaasti matkailijoita.
[ ]
Lapin jälleenrakennus
Yli 100 000 lappilaista pakolaista palasi sodan jälkeen takaisin kotiseudulleen. Monet olivat hävityksessä menettäneet kaiken. Osa perheistä saattoi jatkaa elämäänsä tuhoamatta jääneissä saunoissa tai navetoissa. Lapin osalta jälleenrakentaminen oli mittavaa; kaikkiaan läänissä rakennettiin yli 20 000 rakennusta.
[ ] Erityisesti asuntotilanne oli kuitenkin pitkään vaikea ja rakennusmateriaaleista huutava pula.
Asutustoimintaa ja jälleenrakennusta johti Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön Rakennusosasto KYMRO. Merkittävin kansainvälinen avustusjärjestö jälleenrakennuksen aikana oli UNRRA, United Nations Relief and Rehabilitation Administration, joka jakoi mm. elintarvikkeita, tekstiilejä, lääkkeitä ja taloustarvikkeita. Suurin osa avusta tuli Yhdysvalloista ja Ruotsista.
Sodan erityispiirteitä
Oman lukunsa muodostavat muutamat suomalaiset, jotka värvättiin syyskesällä 1944 Saksan armeijaan, kun Suomen ja Saksan välillä ei ollut vielä virallista sotatilaa. Näistä hengissä selvinneet pääsivät yleensä kotiin erilaisten seikkailujen jälkeen ja heidät tuomittiin lieviin vankeusrangaistuksiin maanpetosta vähäisemmistä rikoksista. Suomalaisia lähti sukellusveneellä Saksaan vielä tammikuussa 1945, joukossa muun muassa Mannerheim-ristin ritari Lauri Törni.
Erityinen kysymys oli myös joukko suomalaisia naisia, jotka lähtivät saksalaisten poikaystäviensä mukaan. Osalta jäi taakse lapsia ja aviomieskin. Fiktiossa erästä talläista tapausta on kuvannut Paavo Rintala kirjassaan Pojat.
Katso myös
Aiheesta muualla
Lähteet
Laplandskrigen
Lapplandkrieg
Guerre de Laponie
Lapplandskriget
)
