Juuret Laatokalla ja sen saarilla
Lasse Pöystin vanhemmat olivat Eino Tauno Pöysti ja Signe Maria Köhler. Hänen isänisänsä Erik Pöysti oli Jääsken edustaja valtiopäivillä ja yksikamarisessa eduskunnassa.[http://www.eduskunta.fi/thwfakta/kematrikkeli/ma1000.html] 
Äidinisällä Fredrik Emil Köhlerillä oli Porissa agentuuriliike ja Saksann konsulin asema. Pöystin perheeseen kuului Lassen lisäksi kaksi tytärtä. Lapsuutensa Lasse Pöysti vietti Laatokan Karjala Sortavalassa, joka oli kokoonsa nähden vireä kulttuurikaupunki. Kesät kuluivat Haavuksen saarella Signe Pöystin varoilla hankitun kesäasunnon maisemissa. Eino Pöysti oli kassanhoitajana pankissa. Lisätuloja saadakseen hän hoiti Sortavalan verotuslautakunnan puheenjohtajan tointa. Verotustoimesta tuli eräänlainen 'Pöystien perheyritys', jonka kanslia oli heidän kodissaan ja kanslistin tointa hoiti Signe Pöysti. Perheessä harrastettiin musiikkia, isä-Pöystin toive oli että poika-Pöysti liittyisi Ylioppilaskunnan Laulajiin. Lasse Pöysti harrasti lapsuudessaan esiintymistä ja kirjoitti runoja. Hän kuului myös partioon Laatokan Veikot -nimiseen lippukuntaan. Signe Pöystin äidinkieli oli ruotsi, ja siitä tuli myös Lasse Pöystin kakkoskieli. Saksankin tuleva näyttelijä oppi hyvin.
Talvisodan ajaksi Pöystin perhe jäi Sortavalaan. Harvat kaupunkiin jääneet lapset leikkivät pommisuojan edustalla, sillä sinne oli yhtenään kiire. Helmikuun toisen päivän pommituksissa 1940 kolmannes Sortavalasta paloi ja yön kylmyydessä palokunnan letkut jäätyivät. Pöystien asuntoon Säästöpankin taloon muutti kodittomaksi jääneitä perheitä, enimmillään heidän luonaan asui neljätoista henkeä. Sodan päätyttyä 13. maaliskuuta sortavalaisilla oli kolme vuorokautta aikaa poistua kaupungistaan. Pöystit matkasivat Hämeenlinnan kautta Helsinkiin. Heille järjestyi asunto Lauttasaaresta.
Suomisen Olli
Kesäkuussa 1940
Suomen Filmiteollisuus kysyi lehti-ilmoituksessaan: 'Missä ovat Suomen
Shirley Temple ja
Mickey Rooney?' Suomisen perheestä kertovaan elokuvaan haettiin Pipsaa ja Ollia. Lasse Pöysti lähetti valokuvasarjan filmiyhtiön toimistoon. Vähään aikaan ei kuulunut mitään, jolloin hän vauhditti tapahtumia ja poikkesi henkilökohtaisesti esittäytymässä ja esiintymässä yhtiön johtajalle
Toivo Särkälle. Vielä samana päivänä Pöysti kutsuttiin koekuvauksiin
Haagaan ja elokuussa alkoivat Suomisen perheen kuvaukset. Pipsaksi valittiin
Maire Suvanto. Ensi-iltansa elokuva sai maaliskuussa 1941, jonka jälkeen Pöystistä tuli suomalaisille Olli Suominen. Lassen ja Ollin raja hämärtyi. Sotavuosina tehtiin kaikkiaan viisi Suomisen perhe -elokuvaa.
Lasse Pöysti kuului radiossa Markus-sedän lastentuntien vakioporukkaan ja teki esiintymismatkoja ympäri Suomea Maire Suvannon ja taiteilija Jonne Kykkäsennn kanssa. Usein matkassa oli myös Helsingin Tarmo tyttöjen tanssiryhmä. Pöystin ura ammattilaisteattereissa alkoi 1942, kun häneen otettiin yhteyttä Ruotsalaisesta teatteristann. Debyyttinäytelmä oli Paul Osborne Nog lever farfar. Kuten Suomisen perhe -elokuvien yhteydessä, myös Ruotsalaisessa teatterissa Pöysti sai tuekseen vahvojen teatteriammattilaisten kaartin. Näyttelemisen perusasiat hänelle opetti ohjaaja Gerda Wrede. Toinen merkittävä opettaja oli Eine Laine, joka ohjasi Suomisen perheen radiolähetykset. Useat Ruotsalaisen teatterin näyttelijät tekivät vaikutuksen nuoreen Lasse Pöystiin. Erityisesti mieleen painuivat Axel Slangus ja Erik Lindström. Näyttelijä Inga Tidbladin kuvaa hän piti kirjoituspöydällään. Pöystin ura teatterissa jatkui 1943 merkittävillä rooleilla näytelmissä Ensimmäinen legioona ja Venetsian kauppias.
Teatterityö vie mukanaan
Ennen talvisotaa Pöysti oli käynyt Sortavalan lyseota. Helsingissä hän halusi ehdottomasti päästä Helsingin normaalilyseoon eli Norssiin. Kouluun perustettiin teatterikerho, joka esiintyi myös sotasairaaloissa. Pöysti oli mukana myös toveripiiri Osmeruksessa lokakuusta 1943. Osmerus oli poikakerho, jonka päämäärä oli edistää esimerkiksi tieteiden ja taiteiden harrastusta. Helmikuusta 1944 Pöysti oli vapaaehtoisena mukana ilmatorjunnassa Helsingin Käpylässä Taivaskallion patterilla, kuten monet muutkin Osmeruksen jäsenet. Saman vuoden elokuussa hänet lumosi Ansa Ikonenssa elokuvan Suomisen Olli rakastaa kuvauksissa. Pöysti kavereineen pääsi siviiliin syyskuussa ja jatkoi koulua. Heinäkuussa 1945 hän kirjoitti ylioppilaaksi ja aloitti opiskelun Helsingin yliopisto seuraavana syksynä.
Pöysti kävi luennoilla sen mukaan, mitä teatterilta ehti. Hän debytoi Suomen Kansallisteatterissa 1945 Aune Peiponinin esikoisnäytelmässä Kaikki tulee ilmi. Yliopistossa hän tutustui Staffan Aspeliniin, joka esitteli hänet suomenruotsalaisille älyköille. Tuolloin Pöysti tapasi Birgitta Ulfssonin, joka siihen aikaan seurusteli Bo Carpelan kanssa. Suomenruotsalaiset ihastuttivat Karjalan poikaa viehättävällä käytöksellään. Huomattava uusi tuttavuus Pöystille oli Otto Mannisen ja Anni Swanin poika Mauno Manninen. Epäsovinnainen Manninen vaati Pöystiä pyrkimään taiteessaan keskinkertaisuuden yläpuolelle. Mannisen ansiosta Pöysti pääsi henkilökohtaisesti tapaamaan eräitä keskeisiä kulttuurihenkilöitä, kuten Eero Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen.
Jeune, beau et doue
Ranskalaisuus oli osa Pöystin elämää kouluajoista lähtien. Manninen luotsasi hänet Helsingin ranskankielisiin piireihin, joista löytyi kaksi harrastajanäyttämöä: Compagnie d'Amateurs du Théâtre Français ja La scéne Français. Pöysti oli mukana molempien toiminnassa ja oppi vähitellen ranskan. Samalla alkoi kehittyä ajatus Ranskan-matkasta; Pöysti haki stipendiä, muttei saanut heti, sillä hakemuksia oli sodan vuoksi ruuhkaksi asti. Hän jatkoi työssään Kansallisteatterin näyttelijänä, ja näytteli muun muassa Eeva-Kaarina Volasen kanssa esimerkiksi August Strindbergin Pääsiäisessä vuonna 1947. Usein Pöystin roolit olivat pieniä. Suurina näyttämöauktoriteetteina Pöysti piti nelikkoa Aku Korhonen, Uuno Laakso, Yrjö Tuominen ja Ruth Snellman.
Helmikuussa 1950 Pöysti oli vapaa vihdoin lähtemään Ranskaan. Pariisissa hän olisi aina oleva 'nuori, komea ja lahjakas (jeune, beau et doue)'. Kansallisteatterin pääjohtajan Arvi Kivimaainn suomin valtuuksin hän saattoi ostaa näytelmiä ja tehdä niistä sopimuksia. Pöysti teki itseään tykö Ranskan teatterimaailman keskeisille henkilöille. Hänelle väläytettiin mahdollisuutta liittyä Jean-Louis Barrault ja Madeleine Renaudin johtamaan Marigny-teatteriininin, mutta hän ei tarttunut tilaisuuteen. Pariisin-matkan aikana alkoi kypsyä ajatus erota Kansallisteatterista ja liittyä Mauno Mannisen vastaperustamaan Intimiteatteri. Suomen suurena vuotena 1952 Pöysti toteutti ajatuksen kahden muun Kansallisteatterin näyttelijän kanssa. Intimiteatterissa Pöysti näytteli muun muassa näytelmissä Porvari aatelismiehenä ja Kuopion takana. Hän myös ohjasi näytelmiä, muun muassa suomentamansa ranskalaisen bulevardinäytelmän Etienne. 1952 Pöysti nai Birgitta Ulfssonin eli Bissen. Tosin Ulfsson ei suvainnut Pöystin kutsuvan itseään Bisseksi; kaikille muille se oli sallittu. Nuoripari muutti Helsingin maalaiskuntaan Friherssin kylään 'piparkakkutaloon' kunnallistekniikan ulottumattomiin. Esikoinen Tom syntyi keväällä 1954 ja kuopus Erik Mikael kesällä 1955.
Vivica & Lasse & Bisse
Pöysti erosi talousvaikeuksissa kärvistelevästä Intimiteatterista keväällä 1955. Vivica Bandler houkutteli hänet liittymään vastaostamaansa Lilla Teaterniin. Muistelmissaan Pöysti kertoo Bandlerin herättäneen hänet 'uudelleen henkiin' ja auttaneen häntä kasvattamaan 'uuden itsetunnon'[Pöysti Lasse: Lainatakki, Kustannusosakeyhtiö Otava 1992, ISBN9511122657, sivu 233]. Myös Birgitta Ulfsson kiinnitettiin Lilla Teaterniin. Alkoi kahdeksantoista vuotta kestänyt jakso, jolloin Pöysti vietti lähes kaiken työ- ja vapaa-aikansa yhdessä vaimonsa kanssa. Uppåt väggarna sekä muut Lilla Teaternin keväiset revyyt olivat kassamenestyksiä ja Pöystille revyistä muodostui erityisen rakas taidelaji. Hänen maineensa koomikkona kasvoi. Kaksi kertaa kävi jopa niin, että hän sai katsomon viritettyä niin nauruherkkään tilaan, ettei monologia voinut enää jatkaa. Syksyisin Lilla Teatern näytteli haastavampia näytelmiä, yleisöä ei kosiskeltu vaan pyrittiin kohahduttamaan. Teatterin maine kiiri Skandinaviassaan. Norja ja Ruotsissa Pöysti tuli tunnetuksi etenkin Muumipeikkona. Parhaana teatteriesityksenään Pöysti pitää huolellisesti hiottua muuminäytelmän ensi-iltaa Osloissan Nye Teatern. Vuonna 1956 Pöysti teki '15-vuotisjuhlakiertueen' Ruotsin kuninkaan entisellä autolla kuskina näyttelijä Tommi Rinne. Vuoden 1937 Buick vei kiertuelaisia Lappeenrannastainin Kiiminki ja Pohjanmaalta Tampereelle. Tiet olivat kuitenkin liejuisia, auto reistaili ja yleislakko vaikeutti polttoaineen saantia. Kiertue tuotti selvän taloudellisen tappion.
Keväällä 1962 Lilla Teatern muutti Kasarmikadulta Yrjönkadulle. Pöysti jatkoi teatterissa ja näytteli lähes aina puolisoaan vastaan ja yleensä ohjaajana toimi Bandler. Guldbröllop, näytelmä vanhasta suomenruotsalaisesta hääparista, menestyi niin Suomessa, Ruotsissa kuin Norjassakin. Pöysti näytteli myös suomeksi, eräänä juhannusaattona esitettiin Saaren kansanpuistossa Tammelallessa Ketunpesä. Vuonna 1967 Bandler myi Lilla Teaternin Pöystille ja Ulfssonille, joista molemmista tuli teatterin johtajia. Pöysti jatkoi myös näyttelijäntyötään 'edistyksellisessä' ja 'tiedostavassa' teatterissaan. Hän tunsi jonkun aikaa halua liittyä äärivasemmistoon[Pöysti Lasse: Lainatakki, Kustannusosakeyhtiö Otava 1992, ISBN9511122657, sivu 40], mutta pysytteli puolueiden ulkopuolella. Pöysti näytteli johtajakaudellaan muun muassa näytelmissä Viiden pennin ooppera ja Tsekkoslovakia. Vuonna 1974 Pöysti ja Ulfsson myivät Lilla Teaternin Asko Sarkola. Pöystin jäähyväisnäytelmä oli Claes Anderssonin Familjen, jota esitettiin 35 kertaa täysille katsomoille. Ralf Forsströmin lavastuksessa kaikki paitsi tuolit oli mustaa.
Lasse Pöystille myönnettiin ensimmäinen näyttämötaiteen taiteilijaprofessuuri. Taiteen keskustoimikunta oli asettanut hänet nimityslistan kärkeen, minkä Pöysti yllätyksekseen huomasi sanomalehdestä. Sittemmin Pöystin annettiin ymmärtää, että hänen tulisi luopua professurista kolmikymppisen ohjaajan Timo Bergholmin hyväksi. Pöysti arvosti Bergholmia, mutta totesi omat ansionsa isommiksi kuin Bergholmin, eikä antanut periksi. Professuuri kesti vuodet 1971 – 1974. Käytännössä se merkitsi runsaasti lisää työtä erilaisissa komiteoissa ja johtokunnissa. Taiteen keskustoimikunnan sihteeri Risto Kivelä muisti painottaa Teatterikomitea 72:n istunnossa Pöystille, että koko professuuri olisi nähtävä ennen kaikkea kunnianosoituksena koko Lilla Teaternille.
Tammerkosken ääreltä Tukholmaan
Lasse Pöystiin otettiin yhteyttä Tampereen Työväen Teatterista marraskuussa 1972, jolloin maisteri Unto Kanerva ehdotti hänelle teatterinjohtajan paikkaa. Lähes täysin suomenkielinen Tampere merkitsi Pöystille ja Ulfssonille askelta uuteen ympäristöön pois suomenruotsalaisesta 'ankkalammesta'. Pariskunta kävi vaivihkaa tutustumassa tulevaan työpaikkaansa sisämaan teollisuuskaupungissa. Varsinaisesti Pöystin työ Tampereella alkoi elokuussa 1974. Hänen johtajakauttaan leimasi taistelu TTT:n uudesta teatteritalosta. Tampereen-vuosinaan Pöysti näytteli muun muassa Arnold Weskerin Hääjuhlissa ja Strindbergin Mestari Olavissa, joka oli TTT:n 75-vuotisjuhlanäytelmä vuonna 1976. Pöysti ei aktiivivuosinaan pitänyt itseään kovin hyvänä ohjaajana, mutta TTT:ssa hän otti mielellään vastuun Täällä Pohjantähden alla -näytelmän sovituksesta ja ohjauksesta. Aamulehden Olavi Veistäjä, joka oli aiemmin arvostellut Pöystiä rajustikin, ylisti Pohjantähti-tulkintaa kansainvälisen tason teokseksi. Samaan aikaan Birgitta Ulffson palasi Lilla Teaterniin Helsinkiin, Pöysti jäi Tampereelle ja avioliitto siirtyi uuteen vaiheeseen. 1979 Pöysti suomensi ja ohjasi Roger Peyrefitten näytelmän Lumiprinssi Tampereen kaupungin 200-vuotisjuhlien kunniaksi.
Alkuvuonna 1981 Pöysti pakkasi tavaransa pakettiautoon ja ajoi Turkuun. Määränpäänä oli Tukholma, jossa hän oli saanut johtajan paikan Kungliga Dramatiska Teaternissa. Myös Ulfsson muutti Tukholmaan. Dramatenin vuodet olivat Pöystille ammatillisesti vaikeita, ongelmia oli niin näyttelijöiden kuin lehdistönkin kanssa. Vuonna 1985 hän palasi Suomeen.
Myöhempi ura
Tukholman-vuosiensa jälkeen Pöysti lopetti teattereiden johtamisen ja paneutui näyttelijäntyöhön. Tammikuussa 1987 sai ensi-iltansa Ralf Långbackan ohjaama Galilein elämä Helsingin kaupunginteatterissa. Ruotsalaisessa teatterissa Lasse Pöysti näytteli poikansa Miki Pöystin ohjaamassa Leipurin vaimossa. Vuonna 1991 Lasse Pöysti toteutti haaveensa ja muutti Pariisiin. Vuosina 1990 – 1995 julkaistiin Pöystin omaelämäkerralliset muistelmat neljässä osassa. Uuden vuosisadan puolella vuonna 2004 sai Helsingin kaupunginteatterissa ensi-iltansa Bengt Ahlforsin ohjaama Viimeinen sikari, jossa Pöysti näytteli Lilla Teaternin -vuosiltaan tutun Tea Istan kanssa. Lilla Teatern liittyi osaksi Helsingin kaupunginteatteria elokuussa 2005. Ahlfors ohjasi Pöystiä varten tragikoomisen monologin Hissvägraren, joka sai ensi-iltansa elokuussa 2007[http://www.hkt.fi/ohjelmisto/luearvostelusv.php?id=420]. Lappeenrannassa ilmestyvä Karjala arvioi teosta 6. syyskuuta 2007: 'Viimeistään loppuaplodien myötä yleisö suli lopullisesti faktan ja fiktion paikoin ilmeisen harkitullekin sekoittumiselle, kun Pöysti köpötteli hyvin varovasti ottamaan ensimmäiset suosionosoitukset sylissään kerrassaan suloinen mäyräkoiran pentu! On näyttelijöitä, jotka saavat lämpimän olon huoneeseen. Tämän lajin aatelia on Lasse Pöysti.'
Elokuvaura
Ensimmäiset Suomisen Ollin jälkeiset elokuvatyönsä Pöysti teki 1948. Myös avioliiton ja perhe-elämän rahoittaminen edellytti elokuvien parissa jatkamista. Sekä Intimiteatterin että Lilla Teaternin talous ja sitä myöden palkanmaksuvarmuus horjuivat. Pöysti ei kuitenkaan juuri arvostanut elokuviaan, vaan koki niiden suhteen taiteellista turhautumista. Vuonna 1949 hän teki sivuosan ylioppilas Arvid Molanderina epookkikomediassa Katupeilin takana ja Usko Aamusena komediassa Ruma Elsa. Molemmissa pääosa oli Eeva-Kaarina Volasella. 1950-luvulla Pöysti kunnostautui erityisesti sotilasfarsseissa, kuten Kaikkien naisten monni (1952) sekä Miljonäärimonni (1953). Hän ohjasi ja näytteli myös kartanoromanttisissa Helena-elokuvissa ...ja Helena soittaa (1952) sekä Näkemiin Helena (1955). Roland af Hällströmin kurjalistokuvauksessa Putkinotko (1954) Pöystillä oli Malakiaksen osa. Vuonna 1957 hänellä oli pääosa Koikkalaisena komediaelokuvassa Syntipukki. 1958 Pöysti tarttui Asessorin naishuoliin ohjaajana ja käsikirjoittajana. Suomisen Olliksi hän palasi vielä 1959 elokuvassa Taas tapaamme Suomisen perheen. Häntä vastaan näytteli Elina Salo, jonka kanssa hän myöhemmin teki vuosien ajan yhteistyötä Lilla Teaternin näyttämöllä. 1979 Pöystillä oli Puntilan osa Ralf Långbackan ohjaamassa elokuvassa Herr Puntila och hans dräng Matti (Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti). Vuonna 1988 Matti Kassilain ohjasi taiteilijaelokuvan Ihmiselon ihanuus ja kurjuus, jossa Pöysti tulkitsi pääosan kirjailija Martti Hongistona. Åke Lindman kullankaivajakuvauksessa Lapin kullan kimallus (1999) Pöystillä oli rooli Kittilän kruununvoutina.
Televisioura
24. toukokuuta 1955 Lasse Pöysti ohjasi ja juonsi Suomen ensimmäisen televisiolähetyksen. Myös Birgitta Ulfsson esiintyi lähetyksessä. Kameroita oli yksi ja vastaanottimia viisitoista eri puolilla Helsinkiä. Televisiotoiminnan kehityttyä Pöysti näytteli useissa televisioteatterin tuotannoissa, kuten Aura ja tähdet ja Erik XIV. Merkittävä televisiotyö oli nimiosa Mirjam Himbergin ohjaamassa näytelmässä Kustaa III, joka on säilynyt myös jälkipolville. Kesällä 1976 kuvattiin Claes Anderssonin Familjenin pohjalta elokuva Pyhä perhe, jossa Pöysti oli samassa isän roolissa kuin Lilla Teaternissakin. Juoksijalegenda Paavo Nurmesta tehtiin televisioelokuva Maailman paras vuonna 1986 ja Pöysti tulkitsi nimiosan. Vuonna 1998 hän näytteli Matti Ijäksen draamakomediassa Pala valkoista marmoria pääosan Ossina, joka matkustaa vaimonsa Nellyn (Eeva-Kaarina Volanen) kanssa juhlimaan 75-vuotispäiväänsä vanhainkotiin. YLE TV2:n minisarjassa Maan mitta syyskaudella 2007 Pöysti näytteli sivuosan eläkkeellä olevana geologian professorina.
Elokuvat
Televisiosarjat ja -elokuvat
- Maan mitta (2007)
- Presidentit (2006)
- Pala valkoista marmoria (1998)
- Pieniä valheita (1994)
- Kiinnisidottu (1994)
- Macklean (1993)
- Rosenbaum (1991)
- Dårfinkar & dönickar (1989)
- Tjurens år (1988)
- Joulukalenteri (1987)
- Maailman paras (1986)
- På liv och död (1986)
- De två saliga (1986)
- Hustruskolan (1983)
- Mäster Olof (1983)
- Det blir jul på Möllegården (1980)
- Papin päivä (1970)
- Mumintrollet (1969)
- Tragiker mot sin vilja (1966)
- Teekutsut (1965)
- Ta hand om Amelie (1964)
- Kustaa III (1963)
Kirjoja
Lasse Pöysti on kirjoittanut mm. seuraavat omaelämäkerralliset kirjat:
- Lassen oppivuodet. Otava 1990. ISBN 951-1-11235-X
- Jalat maahan. Otava 1991. ISBN 951-1-11611-8
- Lainatakki. Otava 1992. ISBN 951-1-12265-7
- Pallo maton alla. Otava 1995. ISBN 951-1-12764-0
- Sortavalasta Pariisiin. Otava 2000. (Kokoelma, joka sisältää neljä edellä mainittua teosta) ISBN 951-1-16996-3
Muita Pöystin kirjoittamia kirjoja ovat mm.:
- Iltasatuja. Otava 1997. ISBN 951-1-14468-5
- Fermaatissa tavataan: puheenvuoroja musiikista. Otava 2003. (Tekstit kirjoitettu Sinfonia Lahden vierastunti -ohjelmaan Classic FM -kanavalle). ISBN 951-1-17997-7
Huomionosoituksia
Viitteet
Aiheesta muualla
Lasse Pöysti
