Historia
Tituksen
lukee latinaksi: 'SENATUS POPULUSQUE ROMANUS DIVO TITO DIVI VESPASIANI F. VESPASIANO AUGUSTO'
('
Rooman senaatti ja kansa jumalalliselle Titus Vespasianus Augustukselle, jumalallisen Vespasianuksen pojalle').]]
Latinaa puhuttiin alkuaan vain pienessä Latiumin maakunnassa (nykyään nimeltään Lazio) Italiassa yhtenä kielenä muiden joukossa. Muita nykyisen Italian alueella puhuttuja kieliä olivat latinan sukukielet oski, umbri ja volski, etelän kreikkalaisalueiden kreikka, sekä isolaattikieli etruskiaa. Varhaislatina on säilynyt vain fragmentaarisesti.
Rooman imperiumin mukana kieli levisi koko Välimeren alueelle puhe-, kirja- ja hallintokielenä. Kreikan kieli tosin säilytti vahvan asemansa valtakunnan itäosissa. Latinan kieli toimi Välimeren länsiosien yleiskielenä Puunilaissodista, 200-luvun eaa. lopulta aina karolingiselle ajalle (700–800-luvut), jolloin siitä kehittyneet kansankielet eriytyivät toistaan nopeammin; kirjakielenä latinan asema säilyi renessanssiaikaan saakka.
Kultaa ja hopeaa
Latinan kielen kultakaudeksi kutsutaan nykyisin yleensä ajanjaksoa noin 75 eaa.–14 jaa. Aika sijoittuu tasavallan lopulle ja keisariajan alkuun. Niin sanottu klassinen latina perustuu tämän ajan kieleen. Klassinen latina tarkoittaa yläluokan käyttämää huoliteltua ja tyyliteltyä kielimuotoa, jota tavallinen kansa ei juuri käyttänyt. Merkittävimpiä
latinaksi kirjoittaneita runoilijoita ja kirjailijoita tänä aikana olivat
Lucretius,
Catullus,
Vergilius,
Horatius,
Livius,
Ovidius,
Julius Caesar ja
Cicero.
Hopeakaudeksi kutsutaan kahta kultaista aikaa seurannutta vuosisataa. Ajan kirjallisuutta on perinteisesti, mutta varsin kevein perustein, pidetty hieman heikompilaatuisena kuin kultaisen ajan kirjallisuutta. Ajan tärkeitä kirjailijoita olivat Seneca, Tacitus, Juvenalis, Apuleius ja Petronius.
Arvottavat käsitteet 'kultakausi', 'hopeakausi' ja 'klassinen' ovat luonnollisesti moderneja käsitteitä ja syntyneet vasta renessanssihumanistien nostettua roomalaisen kirjallisuuden ja kielen esikuvalliseen asemaan.
Vulgaarilatina
Vulgaarilatinaksi kutsutaan kansan käyttämää, 'arkipäiväistä' latinaa. Se tarkoittaa yleisesti puhekieltä ja erityisesti 'kansan syvien rivien' puhumaa latinaa, mutta viittaa oikeastaan yksinomaan kirjalliseen latinaan. Puhuttua latinaahan ei ole säilynyt antiikinaikaisessa muodossaan, vaan sitä koskevat päätelmät on tehtävä pitkälti kirjallisten lähteiden perusteella.
Rooma levitti laajetessaan vulgaarilatinaa ympäri valtakuntaa, ennen muuta kuitenkin länsiosiin. Länsi-Rooman luhistumisen jälkeen vuonna 476 latinan murteiden eriytyminen toisistaan kiihtyi, ja lopulta niistä kehittyivät romaaniset kielet – mm. ranska, espanja, portugali, romania, italia, retoromaani, provensaali, katalaani ja sardi. Latina vaikutti voimakkaasti myös muihin kieliin. On esimerkiksi arvioitu, että englanninkielisessä kirjoitetussa tekstissä noin 70–80% sanoista saattaa olla latinalaisperäisiä.
Latinasta kehittyneille kielille on ominaista, että monet sanat ja ilmaukset periytyvät nimenomaan puhutusta vulgaarilatinasta eivätkä kirjakielestä. Siksi nykyisten romaanisten kielten vertailevalla tutkimuksella saadaan epäsuorasti tietoja myös vulgaarilatinasta. Esimerkiksi ranskan sana 'hevonen', cheval, juontaa juurensa latinan 'kaakkia' tai 'konia' tarkoittavasta sanasta caballus, eikä kirjakielen hevosta tarkoittavasta sanasta equus.
Keskiaikainen latina
Keskiajalla latina säilyi käytössä ennen muuta kirkon ja hallinnon kielenä. Kirkkolatina ja keskiaikainen latina ovatkin monella tapaa lähes yhteneviä käsitteitä. Kieli oli lakannut olemasta äidinkieli, joten sen kehitys muuttui merkittävästi. Sanasto laajeni, kun uusia sanoja lainattiin vapaasti muista lähteistä.
Kreikka ja
germaaniset kielet olivat tärkeitä lähteitä. Latina levisi myös kirkon mukana alueille, joissa sitä ei aiemmin ollut puhuttu, esimerkiksi Irlantiin, Saksaan ja Suomeen.
Kaarle Suuren kaudella 700-luvun lopussa sai alkunsa karolinginen renessanssi. Kirjallinen latina 'syntyi uudestaan' varhaiskeskiajan pimeiden vuosisatojen jälkeen. Toisaalta tämä sai aikaan latinan luonnollisen kehityksen loppumisen, kun kirjallinen ja puhuttu kieli lopullisesti erosivat toisistaan.
Klassisen latinan arvostus säilyi. Kirjalliset tekstit pyrkivät jäljittelemään klassisten kirjailijoiden tyyliä. Kuitenkin vulgaarilatinan vaikutus näkyy tämän ajan teoksissa. Kun latina lakkasi olemasta kirjoittajien äidinkieli, siihen ilmestyi monia piirteitä näistä kielistä. Sanojen ortografia muuttui radikaalisti. Muutokset ortografiassa kertovat ennen muuta muutoksista lausumisessa. Kun sanojen lausuminen muuttui, muuttui oikeinkirjoitus hankalaksi. Lausumisen muuttuminen oli niin suurta, että Erasmuksen mukaan eri maiden latinantaitoisten oli lopulta lähes mahdoton ymmärtää toisiaan. Keskiaikaisen latinan katsotaan yleensä päättyvän renessanssiin.
Humanistilatina
Erasmus
]]
Humanistilatinaksi kutsutaan renessanssin aikana humanistien kehittämää latinan tyyliä. Suuntauksen tunnuslause oli
ad fontes, lähteille. Humanistit pyrkivät 'puhdistamaan' latinan keskiaikaisesta sanastosta ja rakenteista. Cicero ja Vergilius asetettiin muiden yläpuolelle tyyliä määriteltäessä. Suuri osa keskiaikaisesta latinasta leimattiin 'goottilaiseksi', termi joka sisälsi heille oletuksen barbaarisesta pahoinpitelystä. Tämän arvotuksen oikeudenmukaisuus on kyseenalainen.
Humanistien uudistusohjelma onnistui monilta osin. Kouluissa siirryttiin opettamaan humanistien määrittämää latinaa ja rohkaistiin humanistien suosimien tekstien tutkimista. Humanistien latinaihanne kuitenkin jäykisti kieltä. Teknisen kirjallisuuden – esimerkiksi lakikirjojen, lääketieteen oppikirjojen ja tieteellisten kirjojen – kirjoittaminen tuli huomattavasti hankalammaksi. Tämän seurauksena latinan käyttö uudessa teknisessä kirjallisuudessa vähentyi ja latina alkoi muuttua käytännöllisestä apukielestä muinaisjäänteeksi. Humanistien ansioksi voidaan kuitenkin laskea kiinnostuksen lisääntyminen moniin vanhoihin teksteihin.
Uuslatina
Uuslatinalla tarkoitetaan tyypillisesi renessanssin jälkeistä latinaa. Uuslatinan tärkein käyttökohde on ollut tieteen kielenä. Carl von Linnén eliöluokitus on tärkeä esimerkki tieteellisestä latinasta.
Isaac Newton kirjoitti tärkeimmän teoksensa
Philosophiae Naturalis Principia Mathematica uuslatinaksi. Latina oli tuolloin Euroopassa tieteilijöiden laajimmin ymmärtämä yhteinen kieli. Myös diplomatian kielenä latinalla oli merkitystä. Latinaa voitiin pitää puolueettomana vaihtoehtona, joka oli vieras kieli tasapuolisesti kaikille osapuolille. Lopulta ranska syrjäytti sen.
Renessanssiaikana latina oli monin paikoin pakollinen kouluaine. Kaikki yliopistot vaativat latinantaitoa. Latinan käyttökelpoisuus kansainvälisenä kielenä jätti kuitenkin toivomisen varaa vaihtelevien lausumistapojen vuoksi. Lopulta 1800-luvun loppua kohti latinan opetus väheni huomattavasti ympäri Eurooppaa. Katolisessa kirkossa latinan käyttöä kuitenkin jatkettiin paljon pidempään, ja sitä puhutaan yhä usein erimaalaisten pappien kesken ja käytetään useissa liturgisissa yhteyksissä. Muualla yhteiskunnassa latina on kuitenkin muuttunut lähinnä kiinnostuksen kohteeksi, jolla ei nähdä todellista arvoa. Englanti kansainvälisenä apukielenä taannee kuitenkin latinan jäämisen akateemisen tutkimuksen kohteeksi ja harrastelijoiden puuhasteluksi.
Latina Suomessa
Suomessa latinaa on puhuttu jo lähes tuhannen vuoden ajan, välillä vähemmän, välillä enemmän. Latina saavutti Suomen yli puoli vuosituhatta Rooman luhistumisen jälkeen, mutta siitä tuli silti hallinnon ja uskonnon kieli. 1600-luvuilta lähtien latina oli keskeinen osa suomalaista
yliopisto-opetusta, ja se oli pitkään pakollinen osa ylioppilaskirjoituksia. Yliopistollinen opetus oli niin ikään pitkään latinankielistä, samoin yliopistolliset väitöskirjat laadittiin 1700-luvulle saakka lähes yksinomaan latinaksi.
Latina vaikutti suomen kielen muotoutumiseen välillisesti, kun kirjakielen luojat ja kielioppien kirjoittajat muovasivat kieltä osittain latinan mallin mukaisesti. Kuten muuallakin Euroopassa latinan lukijoiden määrä on tasaisesti laskenut. Edelleen sitä voi yhä opiskella monissa kouluissa, ja sen voi kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa sekä lyhyenä että laajempana.[http://www.ylioppilastutkinto.fi/files/documents/kieliohje.pdf]
Merkitys
Latina vaikuttaa vielä tänäkin päivänä monin tavoin ja sitä voidaan nähdä eri paikoissa. Usein sitä on paikoissa, joista sitä ei osaa edes tunnistaa. Esimerkiksi monien yritysten ja tuotteiden nimet ovat latinaa tai pseudolatinaa, kuten
volvo (pyörin). Tunnetuimmat ovat varmastikin latinankieliset lentävät lauseet, kuten
Alea iacta est (Arpa on heitetty). Useimmat näistä lentävistä lauseista ovat syntyneet vasta antiikin jälkeen.
Latinasta, samoin kuin kreikasta, on myös peräisin suuri joukko kansainvälisiksi tulleita sanoja, varsinkin tieteellisiä termejä ja muita ns. sivistyssanoja, joita nykyisin käytetään vain hieman muuntuneina lähes kaikissa kielissä.
Suomi on tullut ympäri maailmaa tunnetuksi Yleisradion latinankielisestä uutislähetyksestä Nuntii Latini. Kasvien ja eläinten tieteelliset nimet perustuvat latinaan sekä latinalaisittain kirjoitettuun kreikkaan: Canis lupus - susi, Corvus corax - korppi. Kaikkialta maailmasta löytyy julkisissa rakennuksissa latinankielisiä piirtokirjoituksia (inscriptiones). Monet musiikin, tieteen, tekniikan ja muiden alojen termit tulevat latinasta. Vatikaanin virallinen kieli on latina ja sitä käytetään katolisessa kirkossa edelleen useissa yhteyksissä. Sanastoa kehitetään jatkuvasti ja uusille termeille keksitään latinankielisiä nimiä (esimerkiksi CD on discus compactus).
Latina ja nykykielet
Nykyisistä kielistä kaikkein lähintä sukua latinalle ovat
romaaniset kielet, jotka kaikki ovat noin 2000 vuoden aikana kehittyneet puhutusta latinasta eli niin sanotusta
vulgaarilatinasta. Myös muut
indoeurooppalaiset kielet, kuten
kelttiläiset ja
germaaniset kielet, ovat sukua latinalle, mutteivät niin läheistä. Koska latinalla oli niin merkittävä asema Euroopassa, se on antanut useita lainasanoja lähestulkoon kaikkiin Euroopassa puhuttuihin kieliin.
Esimerkkinä latinan ja romaanisten kielten läheisyydestä voidaan käyttää latinan sanaa lingua, 'kieli'. Romaanisissa kielissä sana ei ole muuttunut juurikaan. Espanjassa se on lengua, portugalissa lingua, italiassa lingua, ranskassa langue ja romaniassa limbă. Englanti puolestaan on saanut oman language-sanansa lainasanana ranskan kautta. Muiden indoeurooppalaisten kielten vastaavat sanat eroavat latinasta enemmän, vaikka ovatkin kehittyneet samasta kantasanasta; vrt. englannin tongue, saksan Zunge ja ruotsin tunga.[Erkki Palmén, teoksessa ]
Lääketieteellinen latina
Lääkärit joutuvat päivittäisessä työssään paljon tekemisiin latinan kielen kanssa.
Diagnoosit ja toimenpidekuvaukset laaditaan näet edelleen latinaksi, koska ne ovat yleismaailmallisia ja mahdollistavat sen, että eri maiden ammatinharjoittajat ymmärtävät toisiaan. Lääketieteellisen latinan ymmärtämiseksi ei tarvitse osata koko latinan kielioppia.
Verbejä ja
pronomineja käytetään vähän, ja
substantiivejä ja
adjektiivejä sekä lyhennyksiä paljon. Lisäksi lääketieteelliseen latinaan on otettu viljalti kreikankielistä sanastoa. Yksinkertaisessa diagnoosissa sairauden tai vamman paikka osoitetaan genetiivillä, joka asettuu sairautta merkitsevän pääsanan jälkeen. Myös prepositioilmaukset ovat diagnoosilatinassa yleisiä.
Lääketieteelliset diagnoosit muodostuvat tavallisesti yhdestä potilaan vaivaa tarvittavan tarkasti kuvaavasta sanasta, esimerkiksi 'dementia' (henkinen tylsistyminen) tai 'ulcus' (haava). Jos diagnoosiin tarvitaan useampia sanoja, muodostuu se yleensä substantiivista ja sen jälkeen tulevasta, sitä tarkentavasta adjektiivista, esimerkiksi 'abscessus profundus' (syvä paise) tai paikkaa kuvaavasta anatomisesta termistä 'fractura humeri' (olkavarrenluun murtuma).
Latinan ääntämisestä
Osa latinankielisen Raamatun käsikirjoitusta 500-luvulta
Kielien ääntämiskäytäntö normaalisti vaihtelee ajan kuluessa. Näin on käynyt myös latinalle. Äänteiden äännearvot muuttuivat jo Rooman aikoina useaan otteeseen. Tämä on voitu havaita tutkimalla piirtokirjoituksissa esiintyviä kirjoitusvirheitä ja muihin kieliin kulkeutuneita lainasanoja, jotka kielivät sanojen todellisesta ääntämisestä kunakin aikana.
Nykyään Suomessa käytetään yleensä mukailtua versiota latinan klassisesta ääntämyksestä, joka on tiedeyhteisön uudelleenkonstruointi tasavallan loppuaikojen oletetusta ääntämyksestä. Latinaa opetellaan Suomessa lausumaan periaatteessa hyvin samalla tavalla kuin suomea. Kuitenkin:
- c lausutaan aina k:na: circus [kirkus]
- ae ja oe lausutaan ee:nä, esim. amoenae [ameenee], luonnonkauniit, paitsi jos a ja e kuuluvat eri tavuihin, esimerkiksi aer [aaer], ilma, ilmakehä. Joskus kirjaimien kuulumista eri tavuihin merkitään treemalla eli erokepisteillä ¨, esimerkiksi Aboënsis, turkulainen.
- Joissain suomalaisissa oppilaitoksissa, kuten Turun yliopistossa, noudatetaan arkaaisempaa tasavallan ajan latinan ääntämystä, jolloin diftongit ae ja oe saavat niiden aiemman foneettisen asun [ai] ja [oi].
- i-kirjaimella merkitään, paitsi i-vokaalia, myös äänteitä j, ji ja ij; esim. iam [jam], inicere [injikere], maior [maijor].
- ng-äänteen jäljessä oleva u äännetään v:nä, jos seuraa samaan tavuun kuuluva vokaali; esim. lingua [lingva].
- s:n jäljessä oleva u äännetään v:nä, jos seuraa samaan tavuun kuuluva vokaali: suadent [svaadent].
- qu lausutaan kv: aqua [akva]
- ch äännetään k:na: pulcher [pulker].
- th esiintyy vain lainasanoissa ja se äännetään t:nä: Thebae [Teebee].
- ph esiintyy vain lainasanoissa ja se äännetään f:nä: philosophus [filosofus].
- Latinassa ei ole kirjaimia eikä äänteitä ä:lle tai ö:lle.
Klassisen latinan ääntäminen oli tosiasiassa tätä monimutkaisempaa, katso
[1] , mutta käytännössä nykyisin opetetaan yllä mainitun kaltaista ääntämistä.
Lausuttaessa latinaa keskiaikaisten ääntämissääntöjen mukaan:
- c äännetään s:nä tai ts:nä etuvokaalin edessä
- ti äännetään [tsi] jos sitä seurasi vokaali; esim. tristitia [tristitsia]
- sc äännetään etuvokaalin edellä s
Latinassa ei merkitä pitkiä vokaaleja erikseen. Vokaalien kesto (kvantiteetti) on kuitenkin voitu päätellä latinalaisen metriikan perusteella, joka perustui yksinomaan avoimien ja suljettujen tavujen kvantiteettiin. Tämän perusteella on esimerkiksi todettu sanan
plus (enemmän) antiikinaikaiseksi ääntämiseksi [pluus], kun taas sana
minus (vähemmän) on äännetty [minus], eli lyhyellä vokaalilla. Pitkän ja lyhyen vokaalin erosta ei voida kuitenkaan olla täysin varmoja, ja on epäilty, että pitkät vokaalit ovat tosiasiassa olleet puolipitkiä kuten italian kielessä. Muussa tapauksessa sellaisten pelkästään pitkiä vokaaleja sisältävien sanojen kuten
infinitivo [iinfiiniitiivoo] oikea ääntäminen on voinut olla melkoisen työlästä. Ainoa keino varmasti tietää kaikkien vokaalien pituus latinassa on tarkastaa sanakirjasta, joissa pitkät vokaalit on useimmiten merkitty kirjaimen päälle piirretyllä vaakaviivalla. Kannattaa myös muistaa, että se latina, mitä me nykyään opiskelemme, oli kirjakieltä, eikä (välttämättä) puhuttua kieltä.
Maailmasta löytyy myös useita muita latinan ääntämistapoja. Siinä, missä suomalaiset lausuvat c:n aina [k], joissakin kielissä se lausutaan eri tavalla ennen etuvokaalia, esimerkiksi englantilaiset lausuvat tuolloin [s] ja italialaiset [tš]. Ääntämistä on kuitenkin pyritty yhtenäistämään klassiseen käytäntöön.
Latinan oikeinkirjoitus
Latinalaisista aakkosista puuttui antiikin aikana monia nykyisistä kirjaimista. 'J', 'U' ja 'W' on keksitty myöhemmin ja esimerkiksi 'K', 'Y' ja 'Z' esiintyivät vain harvoissa sanoissa. Pieniä kirjaimia ei ollut. Numerottt näyttivät samoilta kuin kirjaimet. Välimerkkejä ei käytetty lukuun ottamatta joissain piirtokirjoituksissa esiintyvää sanojen väleissä käytettyä pistettä. Kirjainten ulkomuoto vaihteli, nykyisen näköisiä kirjaimia käytettiin lähes ainoastaan monumentaalipiirtokirjoituksissa (scriptura monumentalis). Käytetty kirjoitusalusta määritti pitkälti kirjainmuotoja: kivi kirjoitusmateriaalina johti suorakulmaisiin kirjaimiin, papyrukselle ja pergamentille kirjoitettaessa käytössä olivat myös erilaiset kursiivikäsialat (unsiaali).
Näistä syistä mikä tahansa nykyinen oikeinkirjoitussääntö on uudenaikainen sopimus, joka eroaa jotenkin antiikin käytännöstä. Suomessa yleisin käytäntö on kirjoittaa isolla lauseen ensimmäinen kirjain. Lisäksi isolla kirjoitetaan erisnimet (esim. Roma) ja erisnimistä johdetut adjektiivit (esim. Romanus, Romana). Muuten käytetään pieniä kirjaimia. Usein käytetään myös kirjaimia 'J' ja 'U' näitä äänteitä alun perin kuvanneiden kirjainten 'I' ja 'V' tilalla, joskin 'J'-kirjainta hieman harvemmin. Esimerkiksi nimi GAIVS IVLIVS CAESAR kirjoitetaan useimmiten Gaius Julius Caesar tai Gaius Iulius Caesar. Kirjainta 'W' ei käytetä edes nykyisissä lainasanoissa. Tämän vuoksi Wikipedia on latinaksi Vicipaedia.
Latinankielisen tekstin välimerkit kirjoitetaan yleensä kirjoittajan äidinkielen mukaisesti. Täten suomea äidinkielenään puhuva käyttää latinankielisessä tekstissä suomen välimerkkisääntöjä.
Muita vaihtoehtoisia oikeinkirjoitussääntöjä:
- Ei käytetä pieniä kirjaimia ollenkaan. Ei käytetä kirjaimia 'J' ja 'U'. Käytetään välimerkeistä vain pistettä tai sitten ei mitään (käytössä lähinnä teosten nimissä ja monumentaalipiirtokirjoituksissa).
- Käytetään pieniä kirjaimia. Suurella kirjoitetaan vain erisnimet, ei esimerkiksi lauseen ensimmäistä sanaa (käytössä erityisesti roomalaisten tekstien tieteellisissä julkaisuissa).
- Kirjoitetaan suurella samat sanat kuin kirjoittajan äidinkielessä, esimerkiksi virkkeiden alkukirjaimet (käytössä erityisesti oppikirjoissa).
Nykyaikaiset nimet latinankielisessä tekstissä
Kun nykyaikaisia nimiä tai lainasanoja käytetään latinankielisessä tekstissä, niitä pitää joskus taivuttaa sijamuodoissa. Käytäntöjä taivutukseen on monia, seuraavassa on esitelty muutamia:
- Sanoja ei taivuteta. Esimerkiksi kaikki hepreankieliset nimet eivät taipuneet antiikin aikanakaan, joten myös nykyiset nimet voidaan jättää taivuttamatta. Jos sijamuodon ilmaiseminen on välttämätöntä, käytetään jotain tilkesanaa, josta muoto näkyy.
- Sanoja taivutetaan suoraan. Valitaan sopiva deklinaatio, ja liitetään raa'asti sanaan latinankieliset päätteet. Esim. Iran voi olla Irania.
- Nimistä voidaan muodostaa latinankielinen muoto. Usein esimerkiksi etunimi palautetaan antiikin aikaiseen muotoon, josta se on johdettu. Käytäntö toimii hyvin latinalais- ja kreikkalaisperäisten nimien kohdalla, sekä sellaisten muista kielistä peräisin olevien nimien kohdalla, joiden latinannoksia tai kreikannoksia esiintyy antiikin kirjallisuudessa (kuten esimerkiksi raamatulliset heprealaiset nimet). Tämän jälkeen taivutetaan vain etunimeä, ja sukunimi jätetään ennalleen. Esimerkiksi George W. Bush on latinankielisessä Wikipediassa . Mari voi olla Maria, Pentti voi olla Benedictus, Juho voi olla Iohannes, Niko voi olla Nicolaus, Dmitri voi olla Demetrius jne. Latinankielisen nimen valinta on tietysti täysin vapaata. Jos nimi ei juonnu latinalais-kreikkalaisesta nimiperinteestä tai sitä ei esiinny antiikin kirjallisuudessa (esim. Aino tai Muhammad), joutuu valinnan joka tapauksessa tekemään itse tai etsimään myöhemmässä latinassa käytettyjä vakiintuneita muotoja esim. keskiajan kirjallisuudesta tai vaikkapa Nuntii Latini -ohjelmasta.
Kielioppia
Seuraavassa käydään lyhyesti läpi latinan kieliopin muutamia piirteitä. Pitkät vokaalit on monin paikoin merkitty pituusmerkillä (macron), taivutuspäätteet erotettu sanasta yhdysviivalla. Vokaalipituutta ei yleensä merkitä tekstien tieteellisissä julkaisuissa, ainoastaan oppi- ja sanakirjoissa.
Substantiivit ja adjektiivit
Latinan kielessä on useita taivutusmuotoja, kuten suomen kielessä. Siinä on substantiiveilla 7 sijamuotoa: nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi, ablatiivi, vokatiivi ja lokatiivi. Näistä kaksi viimeistä ovat harvinaisempia. Sukuja on kolme: maskuliini, neutri ja feminiini. Suku voi määräytyä sanan muodosta (kieliopillinen suku) tai merkityksestä (luonnollinen suku). Lukuja eli numeruksia ovat yksikkö ja monikko. Lisäksi sanoissa duo (kaksi) ja ambo (molemmat) on säilynyt kaksikko eli duaali.
Adjektiivit taipuvat pääsanan mukana samassa suvussa, luvussa ja sijassa. Koska päätteet kertovat sanan tehtävän lauseessa, sanajärjestys on useimmiten vapaa ja subjektia ei ilmaista, jos asiayhteys sen paljastaa. Klassisen käytännön mukaan verbi pistetään yleensä viimeiseksi.
Mater cibum parat > 'Äiti ruokaa tekee' (tavallinen järjestys).
Mater parat cibum > 'Äiti tekee ruokaa' (suora järjestys).
Substantiivit jaetaan viiteen deklinaatioon. Deklinaatiot on helpointa erottaa genetiivin päättestä. Niiden taivutus ei ole täysin suoraviivaista, eikä sitä voida kokonaisuudessaan esittää tässä. Kolme ensimmäistä deklinaatiota ovat kahta viimeistä yleisempiä. Kreikkalaiset lainasanat säilyttävät usein taivutuksensa. Heprealaiset eivät taivu ollenkaan. Seuraavassa käydään läpi joitain esimerkkejä. Taivutuskaavojen suomennokset on annettu sijamuotojen yleisimpien merkitysten mukaan. Ablatiivilla on useita eri käyttömuotoja ja se esiintyy usein esimerkiksi erilaisten prepositioiden kanssa. Taivutuskaavoissa on annettu yleisin suomennos, joka vastaa kysymykseen 'millä (välineellä)?' (ablativus instrumenti)[Erkki Palmén, teoksessa ]. Lisää latinan ablatiiveistä on artikkelissa ablatiivi.
I deklinaatio
Genetiivin pääte
-ae.
silva densa, tiheä metsä (f.)
| Sija
| Yksikkö
| Monikko
|
| nominatiivi
| silv-a dens-a
| tiheä metsä
| silv-ae dens-ae
| tiheät metsät
|
| akkusatiivi
| silv-am dens-am
| tiheää metsää
| silv-ās dens-ās
| tiheitä metsiä
|
| genetiivi
| silv-ae dens-ae
| tiheän metsän
| silv-ārum dens-ārum
| tiheiden metsien
|
| datiivi
| silv-ae dens-ae
| tiheälle metsälle
| silv-īs dens-īs
| tiheille metsille
|
| ablatiivi
| silv-ā dens-ā
| tiheällä metsällä
| silv-īs dens-īs
| tiheillä metsillä
|
Ensimmäisen deklinaation sanat ovat feminiinejä, paitsi tietyt luonnollista sukua noudattavat sanat kuten nauta (merimies), agricola (maanviljelijä) ja incola (asukas), jotka ovat maskuliineja.
II deklinaatio
Genetiivin pääte
-i.
Toiseen deklinaatioon kuuluu us- loppuisia sanoja, kuten annus (vuosi), er- loppuisia sanoja, kuten puer (poika) ja ager (pelto), sekä um- loppuisia sanoja, kuten verbum (sana). Seuraavassa ensimmäisen tyypin taivutus:
taurus magnus, suuri härkä (m.)
| Sija
| Yksikkö
| Monikko
|
| nominatiivi
| taur-us magn-us
| suuri härkä
| taur-ī magn-ī
| suuret härät
|
| akkusatiivi
| taur-um magn-um
| suurta härkää
| taur-ōs magn-ōs
| suuria härkiä
|
| genetiivi
| taur-ī magn-ī
| suuren härän
| taur-ōrum magn-ōrum
| suurten härkien
|
| datiivi
| taur-ō magn-ō
| suurelle härälle
| taur-īs magn-īs
| suurille härille
|
| ablatiivi
| taur-ō magn-ō
| suurella härällä
| taur-īs magn-īs
| suurilla härillä
|
Toisen deklinaation us- ja er- loppuiset sanat ovat maskuliineja, um- loppuiset neutreja. Poikkeuksia tähän mm. Aegyptus (Egypti) ja humus (maa, multa) jotka ovat feminiinejä, sekä virus (myrkky) ja pelagus (meri), jotka ovat neutreja.
Niillä us- loppuisista sanoista, joita voidaan puhutella, on yksikössä e- päätteinen vokatiivi. Tätä käytetään puhutellessa, esimerkiksi serve! (orja!). Monikossa vokatiivi on nominatiivin näköinen.
III deklinaatio
Genetiivin pääte
-is. Deklinaatioon kuuluu varsin erinäköisiä sanoja, mm.
rex (kuningas),
labor (työ, kärsimys),
carmen (laulu). Feminiinit ja maskuliinit taipuvat samoin.
rex audax, rohkea kuningas (m.)
| Sija
| Yksikkö
| Monikko
|
| nominatiivi
| rēx audāx
| rohkea kuningas
| rēg-ēs audāc-ēs
| rohkeat kuninkaat
|
| akkusatiivi
| rēg-em audāc-em
| rohkeaa kuningasta
| rēg-ēs audāc-ēs
| rohkeita kuninkaita
|
| genetiivi
| rēg-is audāc-is
| rohkean kuninkaan
| rēg-um audāc-ium
| rohkeiden kuninkaiden
|
| datiivi
| rēg-ī audāc-ī
| rohkealle kuninkaalle
| rēg-ibus audāc-ibus
| rohkeille kuninkaille
|
| ablatiivi
| rēg-e audāc-ī
| rohkealla kuninkaalla
| rēg-ibus audāc-ibus
| rohkeilla kuninkailla
|
carmen breve, lyhyt laulu (n.)
| Sija
| Yksikkö
| Monikko
|
| nominatiivi
| carmen brev-e
| lyhyt laulu
| carmin-a brev-ia
| lyhyet laulut
|
| akkusatiivi
| carmen brev-e
| lyhyttä laulua
| carmin-a brev-ia
| lyhyitä lauluja
|
| genetiivi
| carmin-is brev-is
| lyhyen laulun
| carmin-um brev-ium
| lyhyiden laulujen
|
| datiivi
| carmin-ī brev-ī
| lyhyelle laululle
| carmin-ibus brev-ibus
| lyhyille lauluille
|
| ablatiivi
| carmin-e brev-ī
| lyhyellä laululla
| carmin-ibus brev-ibus
| lyhyillä lauluilla
|
IV deklinaatio
Genetiivin pääte
-us. Mm. sanat
fructus (hedelmä) ja
cornu (sarvi).
exercitus, sotajoukko (m.)
| Sija
| Yksikkö
| Monikko
|
| nominatiivi
| exercit-us
| sotajoukko
| exercit-ūs
| sotajoukot
|
| akkusatiivi
| exercit-um
| sotajoukkoa
| exercit-ūs
| sotajoukkoja
|
| genetiivi
| exercit-ūs
| sotajoukon
| exercit-uum
| sotajoukkojen
|
| datiivi
| exercit-uī
| sotajoukolle
| exercit-ibus
| sotajoukoille
|
| ablatiivi
| exercit-ū
| sotajoukolla
| exercit-ibus
| sotajoukoilla
|
V deklinaatio
Genetiivin pääte
-ei. Harvat, mutta yleiset sanat, kuten
dies (päivä) ja
res (mm. asia).
res, asia (f.)
| Sija
| Yksikkö
| Monikko
|
| nominatiivi
| r-ēs
| asia
| r-ēs
| asiat
|
| akkusatiivi
| r-em
| asiaa
| r-ēs
| asioita
|
| genetiivi
| r-eī
| asian
| r-ērum
| asioiden
|
| datiivi
| r-eī
| asialle
| r-ēbus
| asioille
|
| ablatiivi
| r-ē
| asialla
| r-ēbus
| asioilla
|
Verbit
Latinan verbien pääluokat ovat
aktiivi ja
passiivi. Moduksia ovat
indikatiivi,
konjunktiivi ja
imperatiivi. Aikamuotoja ovat
preesens,
imperfekti,
perfekti,
pluskvamperfekti,
I futuuri ja
II futuuri. Konjugaatioita on neljä. Verbien taivutusta varten on tunnettava taivutuskaavojen lisäksi jokaisen verbin teema, esim.
amo, amavi, amatum, amare (rakastaa). Latinan verbien muoto-oppi on hyvin säännöllinen. Epäsäännöllisiä ovat lähinnä olla-verbi
sum, fui, esse ja sen johdannaiset, tahtoa-verbi
volo, volui, velle ja sen johdannaiset ja muutama muu. Sanakirjassa verbit ilmoitetaan yleensä indikatiivin preesensin ensimmäisessä persoonassa:
amo (rakastan), mutta esimerkiksi WSOY:n Suomi-latina-suomi-sanakirjan verbit on annettu infinitiivin preesensissä:
amare (rakastaa).
Esimerkkejä
Yleisimmin latinasta tunnetaan lentävät lauseet, joista useimmat ovat peräisin keskiajalta. Esimerkiksi:
- Veni, vidi, vici. - Tulin, näin (ja) voitin (Julius Caesar)
- Ceterum censeo Carthaginem esse delendam. - Muuten olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä. (Cato)
- Quo vadis, Domine - Minne menet, Herra? (Paavali)
- Inter arma silent leges. - Lait vaimenevat aseiden välissä. (Cicero)
- Panem et circenses! - Leipää ja sirkushuveja! (Juvenalis)
- Concordia res parvae crescunt. - Pienet asiat kasvavat yhteisymmärryksellä. (Ateneuminin kyljessä.)
- O tempora, o mores! - Oi aikoja, oi tapoja! (Cicero)
- Repetitio mater studiorum - Kertaus (on) opintojen äiti
- In hoc signo vinces. - Tässä merkissä voitat. (Konstantinus Suuri väitti kuulleensa taivaasta.)
- Divide et impera - Hajota ja hallitse (viittaa Rooman politiikkaan)
- Vade mecum! - Kulje kanssani.
- Quidquid latine dictum sit, altum videtur. - Mikä tahansa latinaksi sanottu kuulostaa syvälliseltä.
Wikisitaateissa on .
Lyhyt latinan oppitunti
Latinaa ei yleensä opetella kuten nykykieliä, vaikka sellainenkin muoti koulutusjärjestelmäämme tiettävästi on ilmestynyt. Koska kahvikupin tilaamisesta latinaksi ei juuri ole hyötyä, tavoitteena on oppia kielioppi ja muinaisten tekstien tulkintaa. Lääkäreille, juristeille ja muille työssään jonkin verran latinaa tarvitseville opetetaan kieltä heidän omista käytännöllisistä lähtökohdistaan. Latinan oppikirjat ovat säilyneet liki samannäköisinä jo noin tuhannen vuoden ajan.
Seuraavassa muutaman lauseen lyhyt ja yksinkertainen 'kappale', joka on suomennettu sanasta sanaan. Suomennokseen on myös merkitty joidenkin latinankielisten sanojen muodot. Siitä nähdään latinan rakenne, ja miten kielioppiosassa esitettyjä sanoja voidaan käyttää.
| Saturnus erat deus antiquus.
|
| Saturnus (yks. nom.) oli jumala (yks. nom.) muinainen (yks. nom.).
|
| Olim agricolae Saturno sacrificabant.
|
| Muinoin maanviljelijät (mon. nom.) Saturnukselle (yks. dat.) uhrasivat.
|
| Romani deis templa aedificabant.
|
| Roomalaiset (mon. nom.) jumalille (mon. dat.) temppeleitä (mon. akk.) rakensivat.
|
Latinasta kiinnostuneita kehotetaan tutustumaan artikkelin lopussa annettuun kirjallisuuteen. Alkuun pääsemiseksi tarvitaan sekä kielioppi että tekstikirja.
Kirjallisuutta
Sanakirjat
- Tuomo Pekkanen ja Reijo Pitkäranta, Nykylatinan sanakirja (SKS 2006) – Pääosin latinankielisissä uutisissa käytettyyn terminologiaan ja uudissanastoon pohjautuva n. 20 000 hakusanan kaksisuuntainen sanakirja.
- Reijo Pitkäranta, Suomi-latina-suomi-sanakirja (WSOY 2001) – Uusi hyvätasoinen sanakirja, verbit esitetty normaalista poikkeavalla tavalla.
Oppikirjat ja kieliopit
- Maija-Leena Kallela ja Erkki Palmén, Clavis Latina (Finn Lectura ja Opetushallitus) – Clavis Latina on lukion latinan kielen oppikirjasarja, joka soveltuu myös muuhun latinan opetukseen. Kolmiosaisen kirjasarjan kukin osa sisältää kaksi kirjaa: Textus & Cultura -tekstikirjassa ovat latinankieliset tekstit ja niiden sisältöön liittyvät harjoitukset sekä suomenkieliset kulttuurikatsaukset, Grammatica & Exercitia -kielioppiosa sisältää kieliopin harjoituksineen. Kolmas osa ilmestyy kevään 2006 aikana.
- Tuomo Pekkanen, Ars Grammatica Latinan kielioppi (Yliopistopaino 2002) – Kattava peruskielioppi.
- Matti Oja ja Ilpo Probst, Via Nova (WSOY 1994) – Via Nova -sarja on lukion alkeisopetuksessa käytetty kirjasarja, joka painottaa antiikin kulttuurin esittelyä ja jättää kieliopin ja sanaston opettamisen vähemmälle. Lähestymistyyli on nykykielten opetuksen kaltainen. Etenkin vanhemmat painokset sisältävät lukuisia virheitä.
- Tuulikki Elo, Sisko Penttilä ja Ilpo Probst, Via Nova II (WSOY 1996)
- Erkki Palmén ja Tuomo Pekkanen, Elementa Linguae Latinae (Gaudeamus 1983) – Perinteinen latinan oppikirja. Panostaa kirjallisen kielen opettamiseen ja tarvitsee aina tuekseen kieliopin.
- Helena Rönkä ja Erkki Auvinen, Salve! (Opetushallitus 2004) - Kaksiosainen kirjasarja latinan opetukseen peruskoulun ylemmille luokille.
Muu latinan kieleen liittyvä kirjallisuus
- Plinius nuoremman kirjeitä Trajanuksen ajan Roomasta. (Suom. ja toim. Tuulikki Elo ja Heikki Laakkonen) – Ajankuvaa Roomasta vuodelta 100 suomeksi ja latinaksi.
- Reijo Pitkäranta, Suomen kirkkojen latina (SKS 2004) – Suomen kirkollisissa rakennuksissa esiintyvät latinankieliset tekstit kommentaareineen.
- Apicius: Roomalainen keittokirja – De re coquinaria. (Suom. ja toim. Tuulikki Elo, Heikki Laakkonen ja Eero Valjakka) – Kulinarismin klassikon suomalais-latinalainen loistolaitos. (SKS 2002)
Katso myös
Lähteet
Aiheesta muualla
Latin
Latein
Latin
Latin
Latin
)
)
)
)
