Historia
Nykyinen Libanon oli yksi muinaisten foinikialaisten pääalueista. Tämän purjehtijakansan kulttuuri kukoisti noin 2700–500 eaa. Myöhemmin alueen valloittivat assyrialaiset, babylonialaiset ja Persia. Aleksanteri Suuri valloitti Tyyroksen vuonna 332 eaa. Aleksanterin kuoleman jälkeen se jäi seleukideille. Rooma valtasi sen ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Alue oli Rooman valtakunnassa osa Syyrian maakuntaa. Roomaan se kuului aina islamilaisvalloitukseen asti. Kristinusko levisi Galileasta ja islamin vaikutus lisääntyi kuin Umaijadit perustivat pääkaupunkinsa läheiseen Damaskokseen.
Keskiajalla Libanon oli tärkeällä ristiretkireitillä. Ensimmäisen ristiretken reitti kulki maan läpi ja se kuului eri ristiretkivaltioihin aina 1400-luvulle asti, jolloin Egyptin Mamelukit valloittivat sen. Mamelukkien valta päättyi Osmanien valtakunnan valloitukseen. Libanonvuoristo oli monien vainottujen ryhmien pakopaikka. Osmanien valtakunnan aikana se oli maroniittikristittyjen autonominen maakunta.
Osmanien valtakunta hajosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin Kansainliitto antoi Libanonin ja Syyrian Ranskan mandaatialueiksi. Libanonvuoriston lisäksi maahan liitettiin Pohjois-Libanon, Etelä-Libanon ja ennen Syyrian kuulunut Biqan maakunta. Rajat vedettiin siten että kristityt jäivät maassa enemmistöksi. 23. toukokuuta 1926 hyväksyttiin Libanonin tasavallan perustuslaki, joka jakoi poliittisen vaikutusvallan eri ryhmien välille. Vuoden 1932 väestönlaskennan mukaan kristittyjä oli 52,8 prosenttia, eikä uutta virallista väestönlaskentaa ole sen jälkeen tehty. Sen perusteella kristityt saivat parlamenttipaikkoja kuuden suhteessa viiteen.
Vuonna 1940 edelleen Ranskan hallinnassa ollut Libanon siirtyi Vichyn Ranskalle. Kesäkuussa 1941 sen valloittivat Vapaan Ranskan ja brittiläiset joukot, ja maa julistettiin itsenäiseksi 26. maaliskuuta ja mandaatti päättyneeksi. Ranskalaiset kuitenkin pidättivät uuden hallituksen, ja heidän vapauttamistaan 22. marraskuuta 1944 pidetään maan itsenäisyyspäivänä. Ranska suostui siirtämään vallan Libanonin hallitukselle 1. tammikuuta 1944 lähtien ja ranskalaiset joukot vetäytyivät maasta 1946.
Libanon osallistui Israelin vastaiseen sotaan 1948 ja solmi sen kanssa aselevon 23. maaliskuuta 1949.
Libanonin talous kasvoi voimakkaasti arabimaiden öljykaupan ja Libanonin aseman pankkitoiminnan keskuksena myötä. Maan ensimmäinen presidentti Bechara el-Khoury joutui eroamaan 1952 korruptioskandaalin myötä. Häntä seurasi Camille Chamoun.
Vuonna 1956 välit Egyptiin kiristyivät, kun Libanon ei tuominnut Egyptiin hyökänneitä länsivaltoja. Sunnipääministeri Rashid Karami tuki Chamounia. Etenkin maan muslimit toivoivat liittymistä arabinationalistien Egyptin ja Syyrian perustamaan Yhdistyneeseen arabitasavaltaan, kun taas kristityt kannattivat yhteyksiä länteen. Nasseria kannattavien muslimien kapina ja Irakin länsimielisen monarkian kaatuminen 1958 saivat Chamounin pyytämään 14. heinäkuuta 1958 apua Yhdysvalloilta. Tammikuussa 1957 julistetun Eisenhowerin doktriinin mukaan Yhdysvallat lähettäisi talous- ja sotilasapua Lähi-idän maihin Neuvostoliiton vaikutuksen vastapainoksi. Operaatio Blue Batin myötä yhdysvaltalaiset miehittivät Beirutin lentokentän, satamat ja kaupunkiin johtavat tiet. Operaatio oli menestys ja joukot vetäytyivät jo samana vuonna.
1960-luvulla etenkin Beirut ja sen ympäristö rikastuivat matkailun ja pankkitoiminnan asiosta ja Libanon tuli tunnetuksi 'Lähi-idän Sveitsinä' ja Beirut 'Lähi-idän Pariisina.' Muut osat maasta pysyivät kuitenkin köyhinä. Libanon ei osallistunut vuoden 1967 Israelin sotaan, mutta joutui osallisiksi sen seurauksista kun palestiinalaispakolaiset alkoivat käyttää maata tukikohtanaan Israelin vastaisessa toiminnassa. 28. joulukuuta 1968 Israel hyökkäsi Beirutin lentokentälle ja tuhosi 13 lentokonetta kostoksi palestiinalaisten PFLP:n iskusta israelilaiseen koneeseen Ateenan kentällä.
Marraskuussa 1969 armeijan komentaja Emile Bustani ja Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n puheenjohtaja Jasser Arafat solmivat Kairossa salaisen sopimuksen, joka salli palestiinalaisten leirien perustamisen Libanoniin. Jordanian vuoden 1970 'mustan syyskuun' jälkeen PLO:n johto ja Arafat siirtyivät Libanoniin. 10. huhtikuuta 1973 Israelin kommandot hyökkäsivät Beirutiin ja tappoivat kolme palestiinalaisjohtajaa. Tämä johti seuraavana päivänä Libanonin hallituksen eroon. Palestiinalaisongelman myötä muslimien ja kristittyjen välit kiristyivät. Libanonilaiset uskoivat myös Israelin ajaneen kodeistaan ajetut palestiinalaiset Libanoniin.
Sisällissota
Täysimittainen
sisällissota alkoi huhtikuussa 1975. 13. huhtikuuta 1975 kristittyjen falangistien pyssymies pysäytti bussin Ayn-al-Rummanahissa Itä-Beirutissa ja tappoi 27 sen matkustajaa. Falangistien mukaan palestiinalaiset olivat aiemmin ammuskelleet kirkossa samalla seudulla. Palestiinalaiset joukot liittyivät pääasiassa vasemmistolaisiin muslimeihin, kun taistelut levisivät koko maahan. Maan presidentti pyysi kesäkuussa 1976 tukea Syyrian joukoilta. Syksyn 1976 Riadin ja Kairon kokouksissa tehtiin suunnitelma sodan lopettamiseksi. Etupäässä maassa jo olevista syyrilaisista joukoista koostuva arabien pelotevoima siirtyi erottamaan taistelevia osapuolia. Beirut rauhoittui, mutta sotiminen siirtyi Etelä-Libanoniin.
PLO hyökkäsi bussiin Pohjois-Israelissa 1978, jonka jälkeen Israel aloitti 14. maaliskuuta 1978 suurhyökkäyksen ja miehitti Etelä-Libanonin Litanijokeen asti. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi 19. maaliskuuta päätöslauselman 425, jossa määrättiin Israel vetäytymään maasta ja perustettiin UNIFIL-rauhanturvajoukot. Israel siirsi kuitenkin miehitysalueensa tukemalleen, pääasiassa kristityistä koostuvalle Etelä-Libanonin armeijalle, jota johti majuri Sa'ad Haddad. Israel piti myös 12-mailin 'turvallisuusvyöhykkeen' oman rajansa pohjoispuolella.
Vuonna 1981 Yhdysvaltain johdolla neuvoteltu tulitauko piti lähes vuoden, lukuun ottamatta satunnaisia PLO:n rakettihyökkäyksiä Pohjois-Israeliin. Israel aloitti 6. kesäkuuta 1982 täysimittaisen hyökkäyksen, 'Operaatio rauha Galileaan', sen Britannian suurlähettilästä Shlomo Argovia vastaan tehdyn murhayrityksen jälkeen. Sen tavoitteena oli ajaa sekä PLO että Syyrian joukot maasta. Israel valloitti Itä-Beirutin maroniittikristittyjen johtajien tuella. Yhdysvaltain välityksellä PLO:n ja Syyrian joukot vetäytyivät Beirutista. Presidentiksi nostettiin ainoana ehdokkaana falangistijohtaja Bachir Gemayel. 14. syyskuuta hänet murhattiin pommi-iskussa. Seuraavana päivänä israelilaiset joukot miehittivät myös Länsi-Beirutin ja 16.–18. syyskuuta israelilaiset siirtyivät syrjään kun falangistijoukot surmasivat 800 palestiinalaista Sabran ja Shatilan pakolaisleireilläiaia. Israelin tuolloista puolustusministeriä Ariel Sharon pidettiin osasyyllisenä verilöylyyn ja hän joutui eromaan. Yhdysvaltain tuella presidentiksi valittiin Gemayelin veli Amin Gemayel. 24. syyskuuta 1982 maahan tulivat ensimmäiset monikansalliset rauhanturvajoukot Yhdysvalloista, Ranskasta ja Italiasta.
17. toukokuuta 1983 Libanon, Israel ja Yhdysvallat solmivat sopimuksen Israelin vetäytymisestä Syyrian vetäytymisen ehtona. Syyria vastusti sopimusta ja kieltäytyi vetämästä joukkojaan. Elokuussa 1983 Israelin joukot vetäytyivät Shufista Beirutin eteläpuolelta, jota seurasi alueella uusia taisteluja druusien ja kristittyjen välillä. Syyskuuhun mennessä druusit saivat suurimman osan alueesta hallintaansa. 23. lokakuuta 1983 tehtiin Beirutissa kaksi pommi-iskua joissa kuoli 231 Yhdysvaltain merijalkaväen sotilasta ja 56 ranskalaista laskuvarjojääkäriä. Vastuun iskuista ottivat šiiaryhmät. Isku sai Yhdysvaltain joukot vetäytymään maasta.
Libanonin armeija romahti lähes täysin helmikuussa 1984 suurimman osa muslimeista ja druuseista loikattua eri siitä eri ryhmittymien tueksi. Kun Yhdysvaltain joukot olivat vetäytymässä, painostus Gemayalin hallitusta kohtaan kasvoi. 5. maaliskuuta 1984 Libanon sanoi irti 17. toukokuuta -sopimuksen. Länsimaita vastaan tehtiin runsaasti pommi-iskuja, kuten 18. huhtikuuta 1983 Yhdysvaltain lähetystön pommitus, jossa kuoli 63, sekä toinen 20. syyskuuta 1985 ja TWA:n koneen kaappaus Beirutiin 16. kesäkuuta 1985. Tekijöinä olivat pääasiassa pienet šiiaryhmittymät, jotka uskoivat että Yhdysvaltain ja Israelin joukkojen läsnäolo palveli lähinnä kristittyjen etua.
Kesään 1985 mennessä Israel oli vetäynyt etelään turvallisuusvyöhykkeelleen, jossa sen joukot pysyivät toukokuuhun 2000 asti. Eteläosaa maasta hallitsi sen tukema kenraalimajuri Antoine Lahdin Etelä-Libanonin armeija. Sisällissota paheni 1985–1989. Vuosina 1985 ja 1986 käytiin 'leirien sotaa', kun šiiojen Amal-liike yritti ajaa palestiinalaiset tukialueiltaan. Taistelut palasivat uudelleen Beirutiin 1987, kun palestiinalaiset, vasemmistolaiset ja druusit sotivat Amalia vastaan. Syyria toi alueelle lisää joukkojaan rauhoittaakseen tilannetta. Vuonna 1988 Beirutissa sotivat Amal ja Hizbollah.
Pääministeri Rashid Karami, joka oli johtanut vuoden 1984 epäonnistuneiden rauhanneuvotteluiden jälkeen kansallisen yhtenäisyyden hallitusta, salamurhattiin 1. kesäkuuta 1987. Presidentti Gemayelin kausi päättyi syyskuussa 1988. Hän nimitti ennen kautensa loppumista vastoin käytäntöä pääministeriksi kristityn asevoimien komentajan kenraali Michel Aounillein. Pääministerin piti perinteisesti olla sunni, ja muslimit antoivat tukensa Salim al-Hoss, joka oli ollut Karamia seuraava pääministeri. Tämän jälkeen Itä-Beirutia hallitsi kristitty hallitus ja Länsi-Beirutia muslimien hallitus. Aoun hyökkäsi helmikuussa 1989 kilpailevan 'Libanonin joukkojen' ryhmää vastaan ja julisti seuraavassa kuussa 'vapaussodan' syyrialaisia ja heidän tukijoitaan vastaan. Syyrian operaatio 1990 pakotti Aounin turvaan Ranskan lähetystöön ja maanpakoon Pariisiin. Hänen pakoaan presidentinpalatsista 13. lokakuuta 1990 pidetään sisällissodan loppumispäivänä.
Kansalliskokous kokoontui lokakuussa 1989 Saudi-Arabiassa Ta'ifissa, jossa solmittiin sodan päättävä sopimus uudesta vallanjaosta. Sopimus hyväksyttiin Libanonissa 4. marraskuuta ja presidentiksi valittiin Rene Moawad. Hän sai surmansa autopommista muutaman viikon kuluttua. Hänen seuraajansa Elias Hrawi pysyi virassa 1998 asti.
Elokuussa 1990 parlamentti sopi perustuslain muutoksista, joilla kansalliskokouksen parlamenttipaikkoja lisättiin 128:aan ja ne jaettiin tasan muslimien ja kristittyjen kesken. Druusit laskettiin muslimeiksi. Maaliskuussa 1991 parlamentti hyväksyi armahduslain, jolla annettiin armahdus sisällissodan aikaisista teoista, muutamia kuten ulkomaisia diplomaatteja vastaan tehtyjä lukuun ottamatta. Toukokuussa 1991 militiat hajotettiin, poikkeuksena mm. palestiinalaisten ja Hizbollah. Kaikkiaan sisällissodassa kuoli yli 100 000 ja ehkä jopa 250 000 muutti maasta pysyvästi. Viimeiset länsimaiset panttivangit vapautettiin toukokuussa 1992.
Heinäkuussa 2006 Israel käynnisti laajamittaisen hyökkäyksen Libanoniin Hizbollahin tehtyä iskun Israelin rajan yli, kts. Israelin–Libanonin konflikti 2006.
Politiikka
Pääartikkeli: Libanonin politiikka
Libanonin tasavallan perustuslain mukaan valta on jaettu Kristinuskon ja šiia- ja sunnimuslimien kesken
Kuvernoraatit
Libanon jakautuu 10 kuvernoraattiin (
mohafazah) (pääkaupunki suluissa):
- Beyrouth (Beirut)
- Béqaa (Zahlé)
- Liban-Nord (Tripoli)
- Liban-Sud (Sidon)
- Mont-Liban (Baabda)
- Nabatîyé (Nabatîyé)
- Akkar (Akkar)
- Hermel (Hermel)
- Kseroan (Kseroan)
- Chouf (Beittedine)
Maantiede
Libanon satelliittikuvassa maaliskuussa
Libanon on melko pieni maa. Sillä on rantaviivaa 210 km ja maarajaa Syyrian kanssa 375 km ja Israelin kanssa 79 km.
Pääosan Libanonista muodostavat Libanonvuoret, joiden korkein huippu, Qurnat al-Sawda kohoaa 3 083 metrin korkeuteen. Vuorten takana Välimerestä katsottuna on hedelmällinen Bekaan laakso ja sen takana Syyrian rajalla Anti-Libanon, jonka senkin korkein huippu, Talaal Musa kohoaa yli 2 600 metrin korkeuteen. Bekaan laakso on pääasiassa noin 500 metrin korkeudella merenpinnasta. Litanijoki virtaa Bekaan laaksosta etelään ja kääntyy lähellä Golania länteen, jossa se erottaa Ylä-Galilean Libanonvuorista. Pohjoisrajan Syyrian kanssa muodostaa al-Nahr al-Kabir -joki.
Suurimmat kaupungit ovat pääasiassa Välimeren rannalla, Bekaan laaksossa ja maan pohjoisosissa. Rannikkotasanko on pääasiassa 2–3 km leveää. Tripolin kohdalla tasanko on 6,5 km leveä, mutta Juniyahissa 1,5 km leveän rannikkotasangon jälkeen maasto kohoaa 750 metriin 6,5 km:n päässä merenrannasta.
Väestöjakauma
Suosittu libanonilainen laulaja Nancy Ajram
Libanonin väestö koostuu monista etnisistä ja uskonnollisista ryhmistä. Ryhmien välisten jännitteiden ja konfliktien takia väestönlaskentaa ei ole pidetty vuoden
1932 jälkeen. Väestönlaskenta osoittaisi muun kuin kristityn väestön osuuden merkittävää kasvamista, mikä aiheuttaisi vaatimuksia myös poliittisiin myönnytyksiin eniten väkilukuaan kasvattaville ryhmille. Kovin tarkkaa tietoa väestön koostumuksesta ei siis ole.
Libanonin väestö puhuu äidinkielenään valtaosin arabiaa. Osa arabiankielisistä libanonilaista, etenkin kristityistä, katsoo kuitenkin olevansa etnisesti pikemmin arabivalloitusta edeltäneiden kulttuurien (foinikialaiset, aramealaiset, kanaanilaiset) jälkeläisiä kuin arabeja. Kielellisistä vähemmistöjä ovat mm. kurdit, armenialaiset ja persialaiset, jotka kuitenkin yhteensä ovat alle neljä prosenttia väestöstä.
Uskonnollisesti Libanonin väestö jakaantuu lukuisiin eri ryhmiin, joista 18 on saanut Libanonin perustuslaissa virallisen aseman. Nämä virallisesti tunnustetut uskontokunnat ovat:
Muslimien katsotaan nykyisin yleensä olevan enemmistönä Libanonissa. Kaikki arviot uskontokuntien väestöosuuksista ovat kuitenkin poliittisesti varsin kiistanalaisia.
Libanonissa asuu kantaväestön lisäksi myös noin 400 000 palestiinalaista pakolaista, joilla ei ole kansalaisuutta. Lisäksi maassa asuu ainakin väliaikaisesti jopa miljoona syyrialaista siirtotyöläistä sekä Syyriasta ja Turkista muuttaneita kansalaisuudettomia kurdeja.
Merkittävimmät luonnonvarat
Merkittävimmät vientituotteet
Katso myös
Lähteitä
Libanon
Libanon
Liban
Libanon
Libanon
)
|vaakuna=
|sijainti=
|valtiomuoto=tasavalta
|muut-kaupungit=Tripoli, Sidon, Tyros, Byblos
|väestönkasvu=1,23
|väestönkasvuvuosi=2006
|maatalous=12
|teollisuus=21
|palvelut=67
|lyhenne=
|ajoneuvo=
|lentokone=
}})
)
)
