Osa-alueet
Maantiede jaetaan yleismaantieteeseen ja aluemaantieteeseen. Yleismaantiede jakautuu edelleen luonnonympäristöä ja myös avaruutta tutkivaksi luonnonmaantieteeksi ja maapalloa ihmisen toiminnan kenttänä tutkivaksi kulttuurimaantieteeksi. Yleismaantieteessä keskitytään etsimään syy- ja riippuvuussuhteita eri ilmiöiden välille. Aluemaantiede taas tutkii tietyin perustein hahmottunutta rajattua aluetta, kuten valtioata, kunta tai tiettyä kulttuuripiiriä. Nämä tutkimusalueet haarautuvat edelleen tarkemmiksi kokonaisuuksiksi. Maantieteen tutkimusalue on laaja ja sillä on yhteisiä tutkimuskohteita muun muassa biologiann, sosiologia, yhteiskuntatieteiden ja fysiikan kanssa.
Alla olevaan osa-alueiden luetteloon on merkitty sulkeisiin mahdollinen muu sivuava tieteenala. Jakoa fyysiseen maantieteeseen ei aina tehdä erikseen. Tällöin klimatologia, hydrogeografia ja geomorfologia tulevat eliömaantieteen rinnalle erillisiksi luonnonmaantieteen haaroiksi. Kulttuurimaantiede jaotellaan useampiin osa-alueisiin kuin tässä on esitetty, mutta jaottelukäytäntö vaihtelee (katso artikkeli).
Maantieteen historia
Antiikin aika
Maantieteellä on pitkät perinteet, joskin sen sisältö on aikojen saatossa kehittynyt ja muuttunut huimasti. Maapallon uskottiin pitkään olevan litteä, käsitys pysyi vallalla pitkälti keskiajalle asti, vaikka jo 500-l. eaa. matemaatikko Pythagoras uskoi maapallon olevan itse asiassa pyöreä. Myös antiikin ajan kuulut filosofit Platon ja Aristoteles jakoivat saman ajatuksen. Aristoteles perusteli kantaansa sillä, että Maan varjo Kuun pinnalla oli pyöreä. Lisäksi hän havainnoi kuinka Pohjantähti sijaitsi korkeammalla pohjoisemmissa maissa, kuin etelämmissä.
Strabonin 17-osaisen teoksen viimeisen osan päälikansi
Ensimmäisen tunnetun
kartan teki niin ikään 500-l. eaa. vaikuttanut kreikkalainen Anaksimandern. Maantieteen isäksi on nimetään kuitenkin usein
Aleksandrian kirjasto ylikirjastonhoitaja,
Eratosthenes (n.
275 eaa–
194 jaa), joka laski maapallon koon melko tarkasti (sai tulokseksi 250 000 stadionia, mikä on lähellä 40 000 km) ja käytti ensimmäisenä nimeä
geografia. Hän myös piirsi
kartan silloin tunnetusta maailmasta. Eratosheneen nimeäminen maantieteen isäksi on kuitenkin osin arveluttavaa, sillä muun muassa
inuiitit,
intiaanit ja useat Tyynenmeren saarilla asuvat kansat olivat jo aiemmin piirtäneet karttoja.
Kreikkalaiset olivat lisäksi omaksuneet kartanteon perusteet
Lähi-Idästä.
Kreikkalaiset olivat myös ensimmäisiä maantieteellisten teoksien kirjoittajia. Erityiset periplus- ja periegesisn-teokset kuvaavat antiikin ajan maantiedettä. Niitä käytetään nykyään muun muassa arkeologia apuna. Periplus-teoksissa kuvattiin rannikoita satamasta satamaan, ne olivat siis välimatkojen kuvauksia ja toimivat apuna muun muassa kauppiaille. Periegesis-teokset puolestaan kuvasivat eri paikkojen erikoisuuksia ja olivat tavallaan oman aikansa matkaoppaita.
Rooman kasvattaessa valtaansa sotilaallisella taholla myös sen tieteellinen vaikutus kasvoi. Valtion alueen kasvaessa yhä uusia alueita saatiin tarkastelun kohteeksi. Rooman ajan huomattavin maantieteilijä ja historioitsija oli Strabon (n. 60 eaa-20 jaa. Hän matkusti laajalti muun muassa Armeniassa, Etruriassa (Italia), Etiopiassa sekä Mustanmeren alueella. Strabon kirjoitti vanhan ajan maantieteen tärkeimmän lähdeteoksen Geographica, jossa hän kuvasi matkojensa kohteita ja johon hän oli kirjannut lukuisia lainauksia vanhojen oppineiden teoksista, jotka muuten olisivat hävinneet. Lisäksi Strabon laski mm. Välimeren pituuden ja havainnoi jokien kulutustoiminnan; hän totesi mm. Bosporinsalmen olevan joen puhkaisulaakso. Strabon myös erotteli ylängöt ja alangot, ymmärsi ekspositionn merkityksen ja havainnoi lämpötila laskun korkeammalle kujettaessa.
Toisella vuosisadalla vaikutti Claudio Ptolemaios, joka otti käyttöön pituus- ja leveyspiirit ja piirsi kuuluisan 'maailman'karttansa, joka tosin oli sisällöltään melko niukka; mm. asutusta ei ollut merkitty. Hänen tärkein teoksensa oli pääasiassa kartografiaa käsittelevä Geographike hyphegesis.
Keskiajan maantiede
Keskiajalla maantiede taantui monien muiden tieteiden ohella Euroopassann. Rooma hajoamisen jälkeen roomalaiskatolisen kirkon kasvava valta vaikutti myös tieteiden harjoittamiseen. Se mm. totesi kaiken tutkimuksen olevan pahasta, lisäksi luonnontieteelliset ilmiöt katsottiin yliluonnollisiksi ja maapallon pyöreys kiellettiin. Tieteen painopiste siirtyi Lähi-Itään.
al-Idrisin maailmankartta, jossa pohjoinen on kartan alaosassa
Keskiajan alussa tiede kukoisti Bagdadissa. Kreikkalaisia teoksia käännettiin arabiaksi, tähtitiedettä ja matematiikkaa harrastettiin laajalti. Lisäksi kauppiaat toivat jatkuvasti uutta tietoa mm. Kiinastasta,
Mongolia,
Afrikan sisäosista ja
Madagaskarilta. Maantieteellinen määrittäminen oli lisäksi
muslimeille hyvin tärkeää, sillä
Mekan suunta oli määriteltävä oikein. Vaikka arabialaisia karttoja syntyi lukuisia, vain yhdellä oli todellista merkitystä maantieteen kehitykselle. Laajimman maailmankartan loi
Muhammad al-Idrisi n. 1150. Kartalle ilmestyivät tuolloin mm. pohjoiset Aboa (
Turku) ja Tabast (
Häme).
On tärkeää huomata, että maantiede oli pitkään lähes yksinomaan kartan piirtämistä. Lisäksi kartat olivat tietosisällönsä ohella taiteellisia tuotoksia, eikä niitä yleisesti edes pyritty piirtämään mittakaavaan. Arabialaiset kartat olivat useimmiten pyörökarttoja, joissa etelä oli kartan yläosassa ja pohjoinen alaosassa.
1200-luvulla Polonn veljekset tekivät kauppamatkoja itään, mm. Mongoliaan. Vuonna 1271 Marco Polo lähti matkoille mukaan ja kirjoitti kokemuksistaan matkakertomuksen, joka saavutti suuren suosion Euroopassa aiheuttaen suoranaisen Kiina-buumin. Lisäksi tietoa alkoi hiljalleen siirtyä arabimaista takaisin, kun luostareissa alettiin tehdä käännöksiä arabien kirjoittamista kirjoista.
Myös muualla harrastettiin keskiajalla maantiedettä. Mm. kiinalaiset liikkuivat merillä runsaasti jo 100- ja 200-luvuilla. Kiinalaiset tunsivat magneettineulan ja suuntivat kompassin avulla. Kompassi tunnettiin Euroopassa vasta 1100-luvun lopulla. Lisäksi viikingit tekivät löytöretkiä, he mm. saavuttivat Pohjois-Amerikan v. 1003.
Suuret löytöretket
Vasco da Gama saapuu Intiaan
Merenkulku kehittyi keskiajan lopulla erityisesti Pohjois-Italian rannikolla, kuten Genovassa ja Milanolaisetssa.
Portugali merenkulkijat omaksuivat tietonsa italialaisilta ja alkoivat valloittaa maailman meriä. Tavoitteena oli löytää merireitti Intiaan. Ensimmäisenä liikkeelle lähti Bartolomé Díaz (
Bartolomeu Dias), joka purjehti Afrikan eteläkärjen ohi vuonna
1487. Hän ei kuitenkaan jatkanut pidemmälle, vaan kääntyi kärjen jälkeen takaisin.
Vasco da Gama jatkoi Diazin jalanjäljissä ja löysi reitin Intiaan arabialaisen luotsin avulla. Hän saavutti Intian rannikon vuonna
1498.
Italialainen Cristóbal Colón (Kristoffer Kolumbus) pyrki löytämään reitin Intiaan lännen kautta. Colon toimi 1480-luvulla Portugalin palveluksessa, mutta ei saanut tukea hankkeelleen. Kaivattu tuki löytyi Espanjan kuningattaren puolelta ja Colon lähti matkaan vuonna 1492n kolmella laivalla. Colon teki yhteensä neljä matkaa ja rantautui mm. Bahama saaristoon, Kuuban pohjoisrannikolle ja Keski-Amerikan rannikolle. Colon luuli koko elämänsä ajan löytäneensä reitin Intiaan.
Ensimmäisen maailmanympäryspurjehduksen teki espanjalainen Fernão de Magalhães, joka purjehti Magalhãesin salmen läpi vuonna 1520. Vuotta aiemmin espanjalainen Hernán Cortés rantautui Meksikoon ja aloitti Etelä-Amerikan valloituksen. Myös Pohjois-Amerikkaa tutkittiin jo 1500-luvun alussa. Américo Vespucci (Amerigo Vespucci) teki kaikkiaan neljä matkaa Pohjois-Amerikkaan ja antoi nimensä koko mantereelle, kun saksalainen kartografi Martin Waldseemüller kutsui Amerikkaa Amerikaksi teoksessaan Cosmographiae introductio.
Carta Marina
Pohjoismaissa maantiedettä vei eteenpäin Ruotsin viimeinen katolinen piispa Olaus Magnus (1490-1557n). Olaus Magnus laati 1. merkittävän pohjoismaisen kartan Carta Marina vuonna 1539, jossa Suomenniemia esiintyi ensi kerran. Magnus kirjoitti myös Pohjola kuvaavan teoksen Historia de gentibus septentrionalibus, joka perustui pitkälti vanhoihin vesistökuvauksiin.
Löytöretkien aikakaudella paikanmääritykset ja karttaprojektiot paranivat huomattavasti. Tanskalainen Tyko Brahe paransi mittalaitteistoja ja hänen oppilaansa Johannes Kepler tarkensi paikanmäärityksiä edelleen. Kepler myös selvitti Maan radan oikean muodon vuonna 1609. Kolmiomittaus keksittiin 1600-luvulla ja oli merkittävä edistysaskel karttojen teossa. Karttaprojektioita loi mm. Gerhard Mercator (1512-1594), jonka vuoden 1569nsa maailmankartta auttoi merenkulkijoita loksodromi vuoksi. Suomenniemen ja sitä ympäröivät merialueet esitti ensi kerran oikeamuotoisina ruotsalainen kartantekijä Andreas Bureus vuonna 1626.
Aikansa huomattavin maantieteilijä oli Bernhard Varenius (1622-1650), joka jakoi maantieteen yleismaantieteeseen ja aluemaantieteeseen teoksessaan Geografia generalis in qua affectiones generales telluns explicantur vuonna 1650. Varenius kuvasi etenkin fyysistä maantiedettä, hän mm. jakoi tulivuoret aktiivisiin ja sammuneisiin, tutki geomorfologiaa ja kausaliteetteja, merivirtoja ja tuultentttt vaikutuksia, merten suolaisuutta ja sen vaihteluja, meriliikenneä ja saaristoja.
Muita merkittäviä maantieteilijöitä olivat mm. Sebastian Münster, joka kirjoitti Eurooppaa kuvaavan teoksensa Cosmografia universa vuonna 1544, sekä Leonardo da Vinci, joka selitti mm. kivienen kulumista, fossiili olemusta sekä jokisuistojen kasaantumista. Lisäksi maantiedettä auttoi Nikolaus Kopernikus selvittämällä Maan kierron Auringon ympäri, Galileo Galilei määrittämällä painovoiman suuruuden, kaukoputken keksiminen 1600-luvun alun Hollannissa, elohopeailmapuntari (1643), joka auttoi korkeuden määrittämisessa, sekä alkoholilämpömittari.
Maapallon mittausten aikakausi 1650-luvulta 1700-luvun loppuun
1600-luvulle tultaessa mantereiden sisäosat ja valmerien osat olivat vielä tutkimattomia. 1600-ja 1700-luvut olivatkin todellisen tutkimusmatkailun aikaa. Aasian sisäosia tutkittiin, tarkoituksena oli löytää suurten jokien lähteet. Pohjois-Amerikassa ranskalaiset tutkimusmatkaajat löysivät Suuret järvet 1650-luvulla. Samat tutkijat löysivät myös Mississippi- ja Missouri-joet vuonna 1673. Kanadan tuntemus parani erityisesti turkismetsästyksen kautta, metsästysretkiltä saatiin paljon uutta tietoa alueen piirteistä. Alexander MacKenzie kulki MacKenzie-jokea pitkin Jäämerelle ja löysi mm. Kalliovuoret.
Mauperuis'n mittapisteet Lapissa
laski 1700-luvulla Kuun liikunnon ja Maan
painovoiman välisen suhteen ja havaitsi Maan olevan litistynyt
navoiltaan. Litistyneisyyttä lähti tutkimaan 2 retkikuntaa, toinen Peruun ja toinen
Suomeniiniin Lappi. Ranskalainen
Pierre-Louis Moreau de Maupertuis mittasi asteen suuruista meridiaanikaarta
Torniojoen jäällä vuosina
1736-
1737. Tuloksia vertailtiin keskenään ja litistymissuhteeksi saatiin 1:205. Newton oli laskenut suhteeksi 1:230. Nykyisen tiedon mukaan litistymissuhde on 1:298,257. Newton kehitti myös vuorovesivaihteluteorian 1780-luvulla.
Kuuluisimpia 1700-luvun tutkimusmatkailijoita on James Cook, joka teki kaksi tutkimusretkeä 1700-luvun lopulla eteläisille merialueille. Ensimmäisen retken tarkoituksena oli selvittää Auringon parallaksille ja se suuntasi mm. Tahiti. Toinen matka suuntasi eteläiselle Jäämerelle, mukana oli myös suomalainen piirtäjä Herman Dietrich Spöring nuorempi.
1700-luvulla tehtiin myös runsaati uusia keksintöjä, jotka auttoivat luonnonilmiöiden tutkimuksessa. Kronometri keksittiin vuonna 1764in, elohopeamittari 1700-luvun puolivälissä ja uusia projektioita kehitettiin. Mm. J.H. Lambert Lambertin oikeapintainen kartioprojektio ja Lambertin-Gaussin oikeakulmainen kartioprojektio edistivät kartoitusta huomattavasti.
Maantieteen teoreettinen tutkimus alkoi niin ikään 1700-luvulla. Anton Friedrich Büsching (1724-1793) julkaisi teoksensa Neue Erdbeschreibung vuonna 1754ja. Teoksessa tarkasteltiin mm. väkiluku, luonnonvaroja, kaupunkejaaa ja hallinto, ja oli luonteeltaan talousmaantieteellinen. Büschingin teos sai mm. Immanuel Kantin kiinnostumaan maantieteestä. Immanuel Kant (1724-1804) oli filosofi, joka vaikutti Königsbergin yliopistossa Preussissa. Kant aloitti maantieteen opetuksen vuonna 1756 ja opetti 41 vuoden ajan. Hän näki maantieteen korologisena tieteenä, joka tutkii maanpintaa ja sen ilmiöitä. Kant myös ajatteli maantiedettä historiallisena ilmiönä, historia oli hänen mukaansa muuttuvaa maantiedettä.
Saksan 1800-luvun maantiede
Muiden tieteiden mukana maantieteen asema koheni valistuksen aikana 1700-luvulla, jolloin se alkoi hiljalleen myös muistuttaa sisällöltään nykyistä maantiedettä. Nykyaikaisen maantieteen perustajiksi katsotaan usein preussilainen Alexander von Humboldt (1769–1859lainen) ja saksa Carl Ritter (1779–1859).
Lähteet
- Iso tietosanakirja (WSOY 1996) ISBN 951-0-20153-7
- Globus: Alueiden maailma (WSOY 2002) ISBN 951-0-25975-6
- Suuri tietosanakirja (WSOY 2001) ISBN 951-0-26053-3
- Tieteellisen ajattelun historiaa
, Reijo Rasinkangas 2006
- Suuri tietosanakirja (WSOY 2001) ISBN 951-0-26053-3
- Globus: Sininen planeetta - Yhteinen maailma (WSOY 2005) ISBN 951-0-28777-6
- GE: Sininen planeetta (Tammi 2005) ISBN 951-26-4801-6
- Turun yliopisto: Valintaopas 2006 (Turun yliopisto 2005)
- CD-Facta 2005
Aiheesta muualla
Geografi
Geographie
Géographie
Geografi
Geografi
)
)
)
)
)
)
)
