Makrotaloustiede

Makrotaloustiede on taloustieteen osa-alue, joka tutkii talouden aggregoituja suureita. Makrotaloustiede on siis yksittäisten ihmisten tekemien päätösten summien analysointia. Tavoitteena on ymmärtää ja ennustaa kansantalouden tilinpidon pohjalta laskettuja talouden indikaattoreita. Makrotaloustieteen avulla pyritään muun muassa vastaamaan kysymykseen, miten parhaiten toteuttaa hallituksen politiikan tavoitteita talouskasvun, hintavakaudenenen, työllisyyden sekä vaihtotase suhteen.

Eri näkemyksiä ja koulukuntia

Perinteisesti on erotettu kaksi näkökulmaa makrotalouteen: keynesiläinen taloustiede, joka painottaa kysynnän merkitystä, ja tarjotantapuolen taloustiede(). Kumpaakaan näkemystä kannatetaan harvoin täysin ottamatta toista huomioon. Kuitenkin useimmat koulukunnat painottavat selvästi valitsemaansa näkemystä teoriansa perusteena.

• Keynesiläinen taloustiede keskittyy kokonaiskysynnän merkitykseen selittäessään työttömyytä ja suhdannevaihteluja. Näin ollen ajatellaan, että suhdannevaihteluja voidaan tasata hallituksen kulutuksen muutoksilla ja rahapolitiikalla. Alkuperäiset keynesiläiset kannattivat siis aktiivista politiikkaa talouden tasapainottamiseksi.

• Tarjontapuolen taloustiede painotta ideaa, että tarjonta luo oman kysyntänsä painottaen Sayn lakia. Sen näkemykset ovat lähellä uusklassista taloustiedettä, ja se syntyi 1970-luvulla kritiikkinä silloin hallinneelle keynesiläisyydelle. Tarjontapuolen taloustieteen mukaan rahapolitiikan pitäisi keskittyä vain rahan hintaan, joka määräytyy rahan tarjonnan ja kysynnän kautta. Korkotasolle ei siis tulisi asettaa tavoitetta. Veropolitiikkaa pitäisi käyttää vain tärkeiden ja kannattavien valtion investointien rahoittamiseen ottaen tarkkaan huomioon verotuksen haitallinen vaikutus.

Makrotaloustieteiden yleisimmät koulukunnat ovat:

• Monetarismi, jonka mukaan inflaatioan on täysin rahapolitiikka liittyvä ilmiö. Sen mukaan fiskaaliset keinot eli käytännössä hallituksen budejetista rahoittama elvytys syrjäytää vain yksityisen sektorin investointeja (ns. crowding out -ilmiö). Vastoin kuin keynesiläisessä taloustieteessä inflaatiota siis hallitaan vain rahapolitiikan avulla ja erityisesti rahan määrän tarjonnalla.
• Uuskeynesiläinen taloustiede pyrkii tarjoamaan malleilleen mikrotaloudellisen perustan, mutta painottaa analyysissaan keynesiläisiä teemoja, kuten hinta ja palkkajäykkyyttä. Näin koulukunta perustelee, että markkinoiden epätäydellisyys tarjoaa perustan kysyntäpuolen politiikalle. Koulukunta syntyi vastauksena muun muassa rationaalisten odotusten hypoteesin kannattajien esittämään keynesiläisyyden kritiikkiin.
• Itävaltalainen taloustiede on makrotaloustieteen niin sanottu laissez-fairea -koulukunta eli se vastustaa kaikkea valtion puuttumista markkinatalouden toimintaan. Se keskittyy tarkastelemaan suhdannevaihtelu, jonka ajatellaan johtuvan hallituksen tai keskuspankin väliintulon aiheuttamasta poikkeamasta luonnolliseen korkotasoon.
• Jälkikeynesiläinen taloustiede poikkeaa perinteisestä keynesiläisyydestä tulkiten John Maynard Keynesin ideoita eri tavalla. Se painottaa epävarmuuden roolia ja makrotalouden historiallisen kehityksen merkitystä.
• Uusi klassinen taloustiede () lähti liikkeelle 1970-luvulla kritisoimalla keynesiläisiä mallien mikrotaloudellisen perustan puutteesta. Se väittää muun muassa, että ei ole mielekästä sanoa talouden olevan 'tasapainotilan ulkopuolella'. Talouden vaihtelut syntyvät yksilöiden optimoidessa käytöstään aina uuden talouden tilan ja shokkien ilmaantuessa. Koulukunta lähtee siis liikkeelle suoraan uusklassisen taloustieteen pohjalta.

Katso myös

• Mikrotalous