Yleistä
Sana 'metafysiikka' syntyi tavasta nimittää Aristoteleen Fysiikan jälkeisiä teoksia: 'ta meta ta fysika' (kreikan kielen meta = jälkeen, eli ”(kirjat) jotka tulevat fysiikan (kirjojen) jälkeen”). Näissä teoksissa pohdittiin fysiikan perustaa ja kaikkeuden rakennetta. Aristoteles itse kutsui niitä ”ensimmäiseksi filosofiaksi”. Jo varhain aristoteeliset oppineet alkoivat kutsua näitä kirjoja nimellä , Metafysiikka, perustuen kirjojen sijaintiin Andronikos Rhodoslaisen kokoamassa Aristoteleen teosten kokoelmassa.
Metafysiikka on filosofian kenties abstraktein osa-alue, ja sen todellisesta luonteesta ja alasta on kiistelty Aristoteleesta lähtien.[Sosa, Ernest: ”Metaphysics, problems of”. Teoksessa ] Metafysiikka pyrkii pääsemään pelkkien meille ilmenevien seikkojen, havaintojen ja harhojen, ”taakse” ja kertomaan perimmäisen totuuden asioista.
Metafyysisiä kysymyksiä ovat esimerkiksi:
- Mitä on olemassaolo? Minkä tyyppisiä asioita on olemassa?
- Miksi kaikkeus on olemassa, ja mikä on sen alkuperä tai aikaansaava syy?
- Onko kaikkeus olemassa mielen ulkopuolella?
- Jos havaitsemamme todellisuus on olemassa, mikä on sen objektiivinen luonne?
- Onko vapaa tahto tai toiminta mahdollista luonnonlakien hallitsemassa maailmassa?
[Sosa, Ernest: ”Metaphysics, problems of”. Teoksessa ]
Metafysiikan osa-alueita
- Ontologia tutkii olevaisen perimmäistä olemusta.
- Luonnonfilosofia tutkii luonnon ja kaikkeuden luonnetta.
- Mielenfilosofia tutkii mieltä ja tietoisuutta sekä mielen ilmiöiden luonnetta ja niiden yhteyttä toimintaan, ja kasvavassa määrin aivoihin.
[Jackson, Frank & Rey, Georges: ”Mind, philosophy of”, teoksessa ] Perinteisesti mielenfilosofian ongelmat on luettu metafysiikan alle, mutta mielenfilosofia voidaan nähdä myös itsenäisenä filosofian osa-alueena.[Flanagan, Owen: ”Mind, history of the philosophy of”. Teoksessa ]
- Uskonnonfilosofia käsittelee uskontoa ja uskonnollisia totuusväittämiä.
[Osa ”Systemaattinen teologia” teoksessa ]
Ennen nykyaikaisen
luonnontieteen kehitystä luonnontieteellisiä kysymyksiä käsiteltiin
luonnonfilosofiana. ”
Tiede” (
scientia) tarkoitti
järkeisajattelun syllogistis-
deduktiivista tietoa, jonka katsottiin olevan luontoa havaitsemalla hankittua tietoa varmempaa.
[Juti, Riku: ”Empirismi ja tieto”. Teoksessa ] Tieteellinen vallankumous teki luonnontieteistä
kokemusperäisiä ja
kokeellisia, päinvastoin kuin muu filosofia, ja 1700-luvun lopulle tultaessa niitä alettiin kutsua ”tieteeksi” erotuksena filosofiasta. Metafysiikasta tuli filosofista tutkimusta fyysisen todellisuuden taustalla olevista asioista.
Metafyysikot pyrkivät myös selvittämään niitä käsityksiä, joita ihmisillä on kaikkeudesta (ns. deskriptiivinen metafysiikka),
Metafysiikka ja kokemusperäinen tiede
Filosofia on se tieteenala, jossa metafyysisiä ongelmia erityisesti tarkastellaan. Useimpia perinteisen metafyysisiä väitteitä ei voida koetella kokemusperäisesti, koska ne joko eivät viittaa mihinkään, mistä voidaan saada havaintotietoa (esimerkiksi väitteet jumalasta tai jumalan olemassaolosta), tai ovat riippumattomia havainnoista (kuten analyyttiset totuudet).
David Hume ja Immanuel Kant hyväksyivät metafysiikalle ainoastaan hyvin rajallisen osan filosofiassa, ja sanoivat, että tiedon ei tulisi pyrkiä etenemään havaintojen yli — paitsi Kantin tapauksessa tietoon näkyvän todellisuuden takana olevan olemassaolosta. Esimerkiksi Hume kirjoitti kirjansa An Enquiry Concerning Human Understanding (1748, suom. Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä) lopetukseksi seuraavan kappaleen:
Metafysiikka ja teologia
Ennen nykyaikaisen akateemisen teologisen tieteen kehitystä teologia on käsitetty ennen kaikkea jumalan ja jumaluuden luonteen tutkimiseksi. Sen alaan kuuluvia kysymyksiä ovat näin olleet, onko jumalia yksi (monoteismi), useita (polyteismi) vai lainkaan (ateismi)? Osallistuuko jumaluus maailman toimintaan (teismi), vai onko sen tehtävänä olla vain luova tai kaiken liikkeellepaneva voima (deismi)? Ovatko jumaluus ja kaikkeus erillisiä (panenteismi, dualismi) vai sama asia (panteismi)? Nämä ovat monella tavalla myös metafyysisiä kysymyksiä. Metafyysinen teologia oli huipussaan keskiajan skolastiikassann, joka keskittyi kristinusko metafyysiseen puoleen. Nykyaikana nämä kysymykset kuuluvat paitsi teologian myös uskonnonfilosofian alaan.
Metafysiikan historiaa
Vaikka termi metafysiikka onkin peräisin Aristoteleen teosten järjestämisestä, metafysiikka ja ontologia syntyivät jo ennen Aristotelesta. Esisokraatikkojen filosofia oli usein hyvin metafyysistä, vaikka se olikin usein puettu fysiikan kieleen selittäessään maailmaa esimerkiksi alkuaineiden kautta.
Herakleitos puolestaan katsoi kaiken olevan jatkuvassa muutoksen tilassa. Platonin voidaan katsoa yhdistäneen Herakleitoksen ja Parmenideen ajattelun jakamalla todellisuuden kahteen tasoon, joista toinen edusti muuttuvuutta ja toinen muuttumattomuutta. Hänen metafysiikkansa ytimessä on ideaoppi, johon vaikutti myös pythagoralainen oppi luvuista ja harmoniasta kaiken taustalla.
Aristoteleelle metafysiikka oli tiedettä ”olevasta olevana”, ennen kuin siihen lisätään minkään erityistieteen alaan kuuluvia yksityiskohtia.
Keskiajalla käsitettiin osin virheellisesti ”tieteeksi, joka käsittelee fysiikan taustalla olevia asioita”.
Uuden ajan alussa ranskalainen René Descartes, jonka ajattelu painottui tietoteoriaan, tarkoitti metafysiikalla perustotuuksia, jotka takasivat inhimillisen tiedon mahdollisuuden.[Bogen, James: 'Vienna Circle', teoksessa ]
1600-luvulta lähtien metafysiikan alueeseen on siirtynyt joitakin filosofisia kysymyksiä, jotka eivät alun perin kuuluneet siihen, kun taas aiemmin pitkään metafyysisiksi katsottuja ongelmia on siirtynyt muille filosofian osa-alueille, kuten kielifilosofiaan ja tieteenfilosofianan. Joissakin tapauksissa metafyysiikkaan kuuluvien aiheiden on puolestaan havaittu olevan täysin fysikaalisia, jolloin niistä on tullut osa fysiikkaa. Näin on käynyt muun muassa suhteellisuusteoria kehittämisen seurauksena.
Esimerkkejä metafyysisistä kysymyksistä
Oliot ja niiden ominaisuudet
Perinteisen metafysiikan mukaan oleva koostuu entiteeteistä, jotka voidaan jakaa luokkiin eli kategorioihin. Tällaisia kategorioita ovat muun muassa oliot (substanssit), niiden ominaisuudet, niiden väliset suhteet, tosiasiat, tapahtumat, joukot, lajit, propositiot, luvut ja lait. Nämä luokat voidaan jakaa edelleen eri tavalla muun muassa universaaleiksi ja partikulaareiksi (yksilöolioiksi), konkreettisiksi ja abstrakteiksi, materiaalisiksi ja ei-materiaalisiksi sekä episteemisiksi ja ei-episteemisiksi aliluokiksi.
Substanssin ongelmaksi kutsutaan kysymystä, ovatko fyysiset kappaleet vain ominaisuuksiensa kokonaisuus, vai onko niillä erillinen substanssi, olemassaolo tai olemus, joka ”omistaa” nuo ominaisuudet?
Universaalien ongelmaksi kutsutaan kysymystä, ovatko ominaisuudet ja suhteet (universaalit) olemassa itsenäisesti, riippumatta niistä yksilöolioista (partikulaareista), joiden ominaisuuksia ne ovat? Vai onko universaleja olemassa lainkaan? Universaalien olemassaolon myöntävää kantaa kutsutaan (käsite)realismiksi ja ne kieltävää kantaa nominalismiksi.[Bigelow, John C.: ”Universals”, teoksessa ] Esimerkiksi omenalla voidaan nähdä erilaisia ominaisuuksia, kuten punaisuus. Omenat ja punaisuus ovat kuitenkin erilaisia asioita. Omena voidaan ottaa käteen ja koskettaa, mutta punaisuutta ei voida ottaa käteen eikä sitä voida koskettaa, muutoin kuin siinä mielessä, että voidaan ottaa käteen ja koskettaa punaisia kappaleita.
Identiteetti ja muutos
Metafysiikassa voidaan kysyä, mikä muodostaa jonkin kappaleen identiteetin, ja milloin voidaan sanoa, että fyysiset kappaleet tulevat olemassa oleviksi tai milloin ne lakkaavat olemasta olemassa.
Esimerkiksi omena voi muuttua monella tavalla, ilman että se lakkaisi olemasta olemassa. Se voi muuttua mädäksi ja ruskeaksi, mutta se olisi silti omena. Mutta jos joku söisi sen, se ei ainoastaan muuttuisi, se myös lakkaisi olemasta. Kappaleen identititeetistä voidaan siis kysyä useita metafyysisiä kysymyksiä, liittyen sen pysyvyyteen ja muutokseen ajan suhteen. Eräs klassinen identiteettiin ja muutokseen liittyvä ongelma on nimeltään Theseuksen laiva.
Modaliteetit
Oleva jakautuu eri kategorioiden lisäksi myös eri modaliteetteihin eli olemisen tapoihin. Eri modaliteetteja ovat mahdollinen, välttämätön ja kontingentti (mahdollinen, muttei välttämätön). Aristoteelisessa metafysiikassa puhuttiin näiden lisäksi aktuaalisuudesta ja potentiaalisuudesta.
Modaliteetteihin liittyen metafysiikkaan kuuluu myös sen tutkiminen, millainen kaikkeus olisi voinut olla. Tällöin puhutaan mahdollisten maailmojen tutkimisesta. Modaliteeteista mahdollinen voidaan määritellä sellaiseksi tosiasiaksi, joka on totta ainakin yhdessä mahdollisessa maailmassa, vaikka se ei olisikaan nykyinen maailmamme, ja välttämätön sellaiseksi tosiasiaksi, joka on totta kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Modaliteettien tutkimisessa voidaan hyödyntää modaalilogiikkaa.
Aine ja mieli
Varhaiselle luonnonfilosofialle aineen (hyle) eli materian luonne oli ongelma itsessään. Varhainen keskustelu aiheesta keskittyi yhden kaiken taustalla olevan prinsiipin eli periaatteen (arkhe) löytämiseen. Esimerkiksi Thales esitti vettä, Anaksimenes ilmaa, Anaksimandros apeironia (rajatonta massaa) ja Herakleitos tulta. Demokritos kehitti atomiteorian satoja vuosia ennen kuin nykyaikainen tiede hyväksyi ajatuksen. Nykyaikainen tiede nojautuu kokemusperäiseen tutkimukseen selvittäessään aineen luonnetta.
Mielen luonne ja sen suhde aineelliseen ruumiiseen on tullut yhä suuremmaksi ongelmaksi, kun tiede on edistynyt aivojen ja ruumiin tutkimuksessa ja edennyt mekanistiseen suuntaan. 1600-luvulla René Descartes ehdotti substanssin olevan dualistista, eli mielen ja ruumiin olevan olennaisesti erilaisia. Tästä seurasi ongelma siitä, kuinka nämä kaksi ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Tätä kutsutaan mielen ja ruumiin ongelmaksi. Mielelle on tässä ongelmanasettelussa sijoitettu joitakin niistä ominaisuuksista, joita perinteisesti on pidetty sielun ominaisuuksina. Mielen ja ruumiin ongelma on poikinut useita erikoisiakin vastauksia, kuten okkasionalismi. Aivojen ja mielen läheisesti yhteydestä todistava aineisto, kuten Phineas Gagen tapaus, ovat tehneet dualismista vähemmän uskottavan selityksen.
Toinen mielen ja ruumiin ongelmaan liittyvä lähestymistapa on metafyysinen idealismi, joka eliminoi aineellisen ja suosii mieleen liittyvää. Idealistit, kuten George Berkeley, katsovat, että aineelliset oliot ovat olemassa vasta havaittuina. Saksalaiset idealistit, kuten Johan Gottlieb Fichte ja G. W. F. Hegelinin, ottivat lähtökohdakseen Immanuel Kant ajattelun. Idealismi on yleinen aihe myös itämaisessa filosofiassa. Idealismiin liittyvät läheisesti panpsykismi ja sen maltillisempi muoto paneksperientalismi, joiden mukaan kaikella on mieli, sen sijaan että ne olisivat mielessä. Muun muassa Alfred North Whitehead on kannattanut paneksperientalismia.
Idealismi on monistinen teoria, jonka mukaan on olemassa yksi universaali substanssi tai prinsiippi. Neutraali monismian, joka on liitetty eri muodoissa muun muassa Baruch Spinoza ja Bertrand Russelliin, on maltillisempi teoria ja pyrkii välttämään substanssidualismin ongelmat. Sen mukaan olemassaolo koostuu yhdestä substanssista, joka ei ole sen enempää mentaalinen kuin fysikaalinenkaan, mutta jolla on sekä mentaalisia että fysikaalisia aspekteja tai ominaisuuksia — se on siis kaksoisaspektiteorian mukainen.
Viimeisen sadan vuoden ajan metafysiikkaa on hallinnut materialistinen monismi. Tiede on osoittanut monella tavalla, miten mieli ja aivot ovat yhteyksissä toisiinsa, mutta niiden suhteen tarkka luonne on edelleen avoin. Tyyppi-identiteettiteoria, ilmentymä-identiteettiteoria (token-identiteettiteoria), funktionalismi, reduktiivinen ja ei-reduktiivinen fysikalismi, eliminatiivinen materialismi, anomaalinen monismi, ominaisuusdualismi, epifenomenalismi ja emergenssi ovat ainoastaan joitakin mielenfilosofisia selitysmalleja. Tulee huomata, että vaikka monet mainituista malleista ovat dualistisia, yksikään niistä ei ole substanssidualistinen.
Merkittäviin viime aikoina toimineisiin mielenfilosofeihin kuuluvat David Armstrong, Ned Block, David Chalmers, Patricia ja Paul Churchland, Donald Davidson, Daniel Dennett, Jerry Fodor, David Lewis, Thomas Nagel, Hilary Putnam, John Searle ja Ludwig Wittgenstein.
Aika ja avaruus
Perinteinen
realistinen näkemys ontologiassa on, että
aika ja
avaruus ovat olemassa ihmismielen ulkopuolella.
Idealistit puolestaan ovat katsoneet, että aika ja avaruus ovat vain mielen rakenteita, joiden avulla mieli järjestää havaintoja (kuten
Immanuel Kant), tai että ne ovat muutoin epätodellisia (kuten
subjektiivinen idealismi).
Esimerkiksi omena on olemassa tietyssä paikassa tai tilassa kolmiulotteisessa avaruudessa (se on pöydän päällä huoneessa) ja ajassa (se ei ollut pöydällä viikko sitten, eikä ole siinä enää viikon kuluttua). Mutta mitä tämä puhe paikasta ja ajasta tarkoittaa? Voidaanko sanoa, esimerkiksi, että paikka on sama asia kuin näkymätön kolmiulotteinen ”ristikko”, jossa omena sijaitsee? Kuvitellaan, että omena ja kaikki muut fyysiset kappaleet maailmankaikkeudessa poistettaisiin kokonaan. Olisiko paikka tai tila silloin edelleen olemassa? Jotkut sanovat että ei — ilman fyysisiä kappaleita tilaa ei olisi, koska tila on vain kehys, joka mahdollistaa fyysisten kappaleiden suhteellisen sijainnin ymmärtämisen. Näin ovat ajatelleet muun muassa René Descartes ja Gottfried Leibniz. Esimerkiksi Isaac Newton puolestaan katsoi avaruuden olevan absoluuttinen ”säiliö”. Käsitys avaruuden suhteellisuudesta tuli uudelleen vallitsevaksi Albert Einsteinin ja Ernst Machin töiden myötä.
Absoluuttinen/suhteellinen ja realistinen/idealistinen -asetelmat soveltuvat avaruuden ohella myös aikaan, mutta ajan ”virtaaminen” muodostaa oman erityisen ongelmansa. Antiikin aikana ajan virtaamisen kielsi Parmenides, ja uudempina aikoina sen on kieltänyt mm. J. M. E. McTaggart artikkelissaan 'The Unreality of Time'. Arkijärjen mukaisesti oliot säilyvät ajan mukana, ja esimerkiksi omena on sama omena eilen, tänään ja huomenna, jos se ylipäänsä säilyy olemassa. Arkijärjen mukaisesti on mahdollista myös astua samaan virtaan kahdesti, minkä Herakleitos puolestaan kielsi. Kaksi tämän selittävää teoriaa ovat nimeltään endurantismi ja perdurantismi. Lyhyesti, endurantistien mukaan koko olio on olemassa joka hetki historiansa läpi, ja se on joka hetkellä sama olio. Perdurantistien mukaan oliot ovat neliulotteisia entiteettejä, jotka koostuvat temporaalisten osien sarjoista, aivan kuten elokuva koostuu yksittäisistä kuvista.
Ajan suunta on toinen aikaan liittyvä ongelma, vaikkakin siitä käytävää keskustelua johtaa nykyään fysiikka, ei filosofia. Fysiikan tulosten mukaan fysiikan perustavat lait ovat ajan suhteen käännettävissä, ja ajan suunta vaikuttaa emergentiltä ilmiöltä, jonka selittää mahdollisesti termodynaaminen entropia.
Determinismi ja vapaa tahto
Determinismillä tarkoitetaan filosofista kantaa, jonka mukaan kaikki tapahtumat, mukaan lukien ihmisen tietoisuuden tapahtumat ja toiminta, ovat edeltävien tapahtumien kausaalisesti determinoimia katkeamattoman syy-seuraussuhteiden ketjun välityksellä. Sen mukaisesti mitään satunnaisia, spontaaneja, mysteerisiä tai ihmeellisiä tapahtumia ei tapahdu. Eräs determinismin seuraus on, että se muodostaa vakavan haasteen vapaan tahdon olemassaololle.
Vapaan tahdon ongelma on ongelma siitä, voivatko järkevät toimijat määrätä omia tekojaan ja tekemiään päätöksiä.
Toiset filosofit, joita kutsutaan kompatibilisteiksi (tai ns. 'pehmeä determinismi'), katsovat, että determinismi ja vapaa tahto voidaan sovittaa yhteen. Tätä näkemystä ovat kannattaneet mm.
Thomas Hobbes sekä monet nykyajan filosofit. Inkompatibilisteja, jotka hyväksyvät vapaan tahdon mutta hylkäävät determinismin, kutsutaan libertarianisteiksi, jota ei terminä tule sekoittaa poliittiseen libertarianismiin.
Robert Kane on yksi harvoja libertarianismin nykyisistä puolustajista.
Kosmologia ja kosmogonia
Kosmologia on metafysiikkaan, fysiikkaan ja tähtitieteeseen (astrofysiikka) liittyvä ala, joka käsittelee kaikkeutta kaikkien ajassa ja paikassa havaittujen ilmiöiden kokonaisuutena. Kosmogonia tutkii erityisesti kaikkeuden alkuperää. Ne ovat pyrkineet tai pyrkivät käsittelemään sellaisia kysymyksiä kuin:
- Mikä on kaikkeuden alkuperä? Mikä on sen alkusyy? Onko sen olemassaolo välttämätöntä? (katso esim.: monismi, panteismi, emanationismi ja kreationismi)
- Mitkä ovat kaikkeuden perimmäiset ainesosat? (katso esim.: mekanismi, dynamismi, hylemorfismi, atomismi)
- Onko kaikkeuden olemassaololla tarkoitusta? (katso esim.: teleologia)
Historiallisesti kosmologia ja kosmogonia ovat perustuneet usein uskonnollisiin selityksiin. Nykyaikainen astrofysikaalinen kosmologia tutkii alaan liittyviä ongelmia luonnontieteellisesti, kun taas metafyysinen kosmologia ja kosmogonia käsittelevät luonnontieteen alan ulkopuolelle jääviä ongelmia filosofisesti. Tälläisia ongelmia ovat kysymykset, joihin luonnontiede ei vastaa eikä pysty vastaamaan, kuten tarkoitukseen liittyvät kysymykset (esim. ”miksi kaikkeus on olemassa?”) sekä esimerkiksi kysymys siitä, onko fysikaalisen kaikkeuden ulkopuolella jotain muuta.
Tunnettuja metafyysikoita
Viitteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Metafysik
Metaphysik
Métaphysique
Metafysikk
Metafysik
