Miles Davis

Miles Dewey Davis III (26. toukokuuta 1926–28. syyskuuta 1991) oli yhdysvaltalainenmuusikkomuusikko jazz, trumpetinsoittaja. Häntä pidetään yhtenä jazzin keskeisimmistä suunnannäyttäjistä.

Varhaiset vuodet

Miles syntyi varakkaaseen afroamerikkalaiseen perheeseen Altonin kaupunkiin Illinoisiinissa vuonna 1926 ja hänen isänsä oli hammaslääkäri. Perhe muutti vuotta myöhemmin itäiseen St. Louis. Hänen äitinsä Cleota halusi poikansa soittavan viulua. Cleota itse oli kyvykäs bluespianisti, mutta piti tämän salaisuutena pojaltaan, sillä ei pitänyt mustaa musiikkia tarpeeksi ylhäisenä. Yhdeksänvuotiaana Miles sai ensimmäisen trumpettinsa, mutta aloitti trumpetinsoiton varsinaisesti vasta kolmentoista vuoden iässä, kun hänen isänsä hankki uuden trumpetin lisäksi soitonopettajaksi paikallisen trumpetisti Elwood Buchananin. Buchanan painotti soittamista ilman vibratoa, ja tämä painuikin nuoren Milesin mieleen koko hänen tulevan uransa ajaksi. Myös Clark Terry vaikutti vahvasti hänen soittoonsa. 16-vuotiaana Miles oli jo muusikkojen liiton jäsen ja soitti ammattimaisesti. Pian hän soitti Eddie Randlen yhtyeessä 'Blue Devils' ja vuoden pestin jälkeen Milesiä pyydettiin erilaisiin yhtyeisiin, mutta hänen vanhempansa halusivat pitää opinnoista kiinni ja saattaa Milesin koulu loppuun. Vuonna 1944in Charlie Parker ja Dizzy Gillespien tähdittämä Billy Eckstineinn bändi vieraili St. Louisissa. Davis pääsi soittamaan sairastuneen Buddy Anderson tilalle kolmanneksi trumpetiksi pariksi viikoksi. Bändin matka jatkui kuitenkin pian ilman Davisia, sillä hänen vanhempansa olivat edelleen ankaria opintojen suhteen.

1950-luku

• 1955–56 'Round Midnight
• 1956 Workin'
• 1956 Steamin'
• 1956 Relaxin'
• 1956 Cookin'
• 1958 Milestones
• 1959 Kind of Blue

Modaalinen levy, jossa pianisti Bill Evansinilla on tärkeä rooli uuden harmonisen ajattelun hienostuneen sointivärin sekä tunnelman luomisessa Gil Evans kanssa.

• 1957 Miles Ahead
• 1958 Porgy and Bess
• 1959 Sketches of Spain

1960-luku ja hard bop

1960 luvun alkupuolella Davis soitti konserteissaan samoja standardeja, kuten oli tehnyt 1950 luvulla. Hänen oli vaikeaa löytää tenorisaksofonisti, joka olisi paikannut John Coltranen jättämän aukon. Miles tiesi että Art Blakey:llä oli rivissään kaveri nimeltä Wayne Shorter, johon Miles oli ihastunut. Vasta Wayne Shorterin liityttyä bändiin, sai Miles haluamansa kokoonpanon valmiiksi. Siinä soitti Milesin ja Waynen lisäksi rumpali Tony Williams, basisti Ron Carter ja pianisti Herbie Hancock. Tällä kokoonpanolla Miles Davis saavutti yhden uransa hienoimmista hetkistään. Yhtyeen kollektiivinen osaaminen oli vailla vertaa.

Muutamia hienoja levytyksiä 1960 luvulta:

• Miles Davis, Sonny Stitt – Stockholm 1960
• Someday My Prince Will Come 1961
• Miles Davis in Person, Vol. 2 – Saturday Night at the Blackhawk 1961
• Miles Davis in Person, Vol. 1 – Friday Night at the Blackhawk 1961
• Quiet Nights 1962
• Seven Steps to Heaven 1963
• E.S.P. 1965
• Complete Live at Plugged Nickel 1965
• Miles Smiles 1966
• Water Babies 1967
• Nefertiti 1967
• Miles in the Sky 1968
• Filles de Kilimanjaro 1968

Fuusion merkkipaalut

Miles Davis ei ollut ensimmäinen niistä monista artisteista, joka rupesivat yhdistelemään jazzia ja pop-musiikkia 1960-luvulla, mutta hän sai kuitenkin lopulta aikaan merkittävimmät levytykset tällä saralla. Davis lähestyi selvästi fuusiota jo levyillään Miles in the Sky (1968) ja Filles de Kilimanjaro (1968). Ensin mainitun levyn avausraidalla Herbie Hancock oli siirretty sähköpianon ääreen, Ron Carter sähköbassoon ja Tony Williams soitti tango-komppia muistuttavaa rytmiä. Lisää oli kuitenkin luvassa. Vuosina 1969 ja 1970 Davis julkaisi kolme levyä, joita on pidetään fuusiojazzin ehdottomina merkkipaaluina: In A Silent Way (1969), Bitches Brew (1971) ja Tribute to Jack Johnson (1970).

Davisin 1960-luvun kvintetti hajosi lopulta, kun mukaan alkoi tulla yhä uusia muusikoita. Hancockin ollessa häämatkalla Brasiliassa, hänen saappaisiinsa astui Tony Williamsin tuttava, Chick Corea. Studiossa mukana oli toisinaan myös toinen tunnettu pianisti, Joe Zawinul. Bassoon tuli Dave Holland, rumpalina kuultiin esimerkiksi Jack de Johnetteaaa ja kitara soitti nuori John McLaughlin.

1970-luku

Kolmen merkittävän fuusiolevyn jälkeen Davis julkaisi vielä muutamia vastaavia levyjä. Vuonna 1972 ilmestynyt On the Corner vei rytmit vielä lähemmäksi funkkia. Davis ihaili Sly Stoneinn ja James Brown musiikkia. Näiden lisäksi hän otti mukaan vaikutteita esimerkiksi intialaisesta musiikista. On the Corner -levystä tuli lopulta aika moinen keitos. Davis oli tähän aikaan toivonut saavansa yleisökseen mustan nuorison, mutta levy oli hyvin hankala pala nieltäväksi monille kuuntelijoille. 1970-luvun puoliväliin mennessä Davis julkaisi vielä muutamia fuusiolevyjä, joista osa oli äänetetyt konserteissa. Tämän jälkeen Davis vetäytyi asuntoonsa käyttämään huumeita. Omien sanojensa mukaan hän ei kolmeen vuoteen koskenutkaan trumpettiinsa. Davis oli tuolloin ajoittain varsin huonossa kunnossa. Hänen uransa ei päättynyt kuitenkaan vielä tähän.

Davisin paluu ja 1980-luku

1970-luvun lopussa Davis päätti taas tarttua trumpettiinsa ja teki paluun. 1970-luvulta kuolemaansa vuoteen 1991 asti Davis levytti 1970-luvun funkista ja 1980-luvun pop-musiikista vaikutteita saaneita levyjä. Myös hip hop -vaikutteinen levy ehti ilmestyä. Sanotaan että Miles Davis ei koskaan pysähtynyt. Tällä tarkoitetaan, että hän ei koskaan palannut vanhan akustisen jazzin pariin (paitsi ehkä muutamassa konsertissa). Davisin 1980-luvun tuotanto on varsin kiisteltyä. On kuitenkin lähes yleisesti hyväksytty, että varsinaisia klassikkolevyjä Davis ei enää tehtaillut 1970-luvun lopussa tapahtuneen paluunsa jälkeen. Jazz-puritaanit eivät tietenkään lämpene Davisin 1980-luvun tuotannolle sen enempää kuin hänen aiemmillekaan fuusio-levyilleen, mutta tämän ajan levyt ovat saaneet osakseen myös arvostusta jazzin ja laajemmin afroamerikkalaisen musiikin uudemmista suuntauksista kiinnostuneiden ihmisten parissa. 1980-luvun levyillä Davis sävelsi itse tuskin ollenkaan. Yhtyetovereinaan hänellä oli vanhaan tapaan nousevia kykyjä, kuten basisti Marcus Miller ja kitaristi John Scofield.

Davis konsertoi Suomessa 1964, 1967 ja 1984.

Kirjallisuutta

• Jack Chambers: Milestones: The Music and Times of Miles Davis, ISBN 0-306-80849-8
• Quincy Trope: Miles: The Autobiography, ISBN 0-671-63504-2
• Ian Carr: Miles Davis, ISBN 0006530265

Aiheesta muualla

• Miles Davis - virallinen kotisivu