Minimalismi

Niukkuuden taidetta

Venäläisten 1900–luvun alun suprematistien, kuten Kasimir Malevitsin teokset on nähty minimalismin edelläkävijöinä. Jo 1900-luvun alussa Venäjällä syntyi ero Malevitsin harjoittaman suprematismin ja konstruktivismin välillä. Erotuksena oman taiteensa henkisyyteen ja ylevyyteen pyrkivistä tavoitteista Kasimir Malevits kutsui rakenteellista ja geometrista konstruktivismia ”tuotantotaiteeksi”.

Sekä minimalismi että konstruktivismi alkoivat kuitenkin kukoistaa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Minimalismi on osa jälkimaalauksellisen abstraktion kokonaisuutta ja erilaiset pelkistävyyteen pyrkivät taiteen suunnat, muun muassa op-taide ja käsitetaide eli konseptualismi on nähty sen seuraajiksi.

Yvonne Rainierin mukaan minimalistinen veistoksellisuus poikkeaa perinteisestä seuraavasti:

traditio
figuratiiviset viittaukset
illusionismi
osien hierarkkinen suhde
monimutkaisuus, yksityiskohdat
monumentaalisuus
käsityö
tekstuuri eli pintarakenne

minimalismi
ei-viittaavat muodot
suoruus, sananmukaisuus
muotojen tai moduulien yhtenäisyys
yksinkertaisuus
ihmisen mittakaava
teollinen valmistus
katkeamattomat pinnat

Monet minimalistiset teokset on tuotettu erityisesti näyttelytilaa varten, eikä niitä voi siirtää, joten minimalistinen taide teki tietä installaatiolle. Minimalismi viittaa tässä mielessä taidefilosofiana fenomenologiseen kuvanveistoon, jossa itseilmaisun ja taiteilijan omien merkkien jättämisen sijaan yritetään löytää teoksen ominaisuudet sen ympäristöstä.

Taiteen tekemiselle minimalismilla on ollut suuri vaikutus. Se toi esiin sarjallisen työskentelytavan, jossa taiteilija työstää useita teoksia samanaikaisesti. Minimalismille on myös tyypillistä, että taiteilija vaihtelee muuttaen eli varioi muotoja tai toistaa yhtä muotoa.

Minimalismi Suomessa

Pohjoismaista muotoilua ja arkkitehtuuria on pidetty niukkuutensa ja vähäeleisyytensä takia usein minimalistisena.

Vaikka Minimal Art - kuten taidesuuntausta sen alkuvaiheessa kutsuttiin - tunnettiin Suomessa jo 1960-luvulla ja useat taiteilijat kokeilivat minimalismin menetelmiä, kotimaisista taiteilijoista ei kukaan tehnyt uraansa minimalistina. Taiteen pelkistävistä suuntauksista tuli suositummaksi konstruktivismi.

Postminimalismi

Minimalistiselle taiteelle on yleensä tyypillistä värien niukka käyttö. Jälkiminimalismi eli postminimalismi syntyi 1980–luvun postmodernismin kertaustyylien kaudella samanaikaisesti uusekspressionismin ja neo-geo –suuntauksen kanssa. Postminimalismin tavoitteena on ylittää minimalistinen matemaattisuus, karuus ja ankaruus. Veistokset ovat kompakteja ja olennaisuuteen pyrkiviä, mutta värit saattavat olla kirkkaita ja muodot jossain määrin rönsyileviä, joskin pidättyviä. Suuntaus on usein läheinen arte poverallelle, installaatio, videotaiteelle ja käsitetaiteelle.

Postminimalismi on 1980-luvulta alkaen vaikuttanut myös Suomessa. Esimerkiksi Kari Cavenin teokset ovat jälkiminimalistisia.

Postminimalisteiksi on mainittu muun muassa Mona Hatoum, Eva Hesse, Damien Hirst, Anish Kapoor, Wolfgang Laib, Charles Ray, Rachel Whiteread ja Hannah Wilke.

Minimalismi eri taiteenaloilla

Muotoilu ja arkkitehtuuri

Minimalismi tarkoittaa muotoilussa ja arkkitehtuurissa pyrkimystä pelkistää aihe välttämättömiin osiinsa. Askeettisuus ja rationalismin eri suuntaukset ainakin 1700-luvulta ovat pyrkineet yksinkertaisuuteen.

Arkkitehti Ludwig Mies van der Rohe omaksui ajatuksen Vähemmän on enemmän. Sillä hän kuvasi esteettistä taktiikkaansa rakennuksen rungon tasoittamisessa ja korostamisessa, sisäseinien poistamisessa ja avoimen pohjakaavan käyttöönotossa sekä rakenteen pelkistämisessä vahvaan, läpinäkyvään ja tyylikkääseen pintaan.

Muotoilun kehittäjä Buckminister Fuller omaksui hieman samanlaisen sanonnan: Tehdä enemmän vähemmällä, vaikkakin hän suuntautui enemmänkin teknologiaan ja insinööritaitoon kuin estetiikkaan.

Minimalistinen musiikki

Minimalismin toisto ja sarjallisuus innostivat myös säveltäjiä 1960–luvulta lähtien. Näin syntyi minimalistinen eli repetitiivinen (repetitio = toisto) musiikki. Etenkin Philip Glassinin, Steve Reich ja Terry Rileyn musiikki yhdistetään minimalismiin: he ovat tyylisuunnan oleellisimmat edustajat.

Minimalismi hyödyntää usein elektronisia soittimia. Musiikki perustuu pienten sävelkuvioiden toistoon, hyvin hitaaseen ja vähäiseen muunteluun. Kun sävellykset yleensä kestävät varsin kauan, tuloksena on hypnoottinen tunnelma. Oleellisia minimalismia edustavia levytyksiä ovat muun muassa Terry Rileyn In C (1964) ja Descending Moonshine Dervishes (1975), Philip Glassin Music In Twelve Parts (1971–1974) ja ooppera Einstein on the Beach (1976) sekä Steve Reichin Drumming (1971) ja Music for 18 Musicians (1974–1976).

Kaupallisesti menestyneessä Mike Oldfieldin Tubular Bellsissä voidaan kuulla paikoin minimalistisia sävyjä. Myös saksalaiset syntetisaattorimusiikin edustajat Klaus Schulze, Tangerine Dream ja muut saivat 70-luvulla varsin paljon vaikutteita edellä mainituilta säveltäjiltä.

Muut taiteenlajit

Minimalismin pyrkimyksiä ja sovellutuksia voi löytyä myös muista taiteenlajeista. Suomeksi minimalismia on luonnehdittu sanoilla ”koruton” ja ”näennäisen arkipäiväinen”. Nämä sanat sopivat kuvaamaan myös kirjallisen minimalimin isän, Ernest Hemingwayn tuotantoa. Hänen kirjoissaan ei esimerkiksi koskaan kuvailtu minkälaisella äänensävyllä tai -painolla keskusteluun osallistuvat henkilöt puhuivat. Minimalistiseksi luonnehdittuihin kirjailijoihin kuuluvat myös novellikirjailija Raymond Carver, kirjailija Samuel Beckett ja lyyrikko Ezra Pound.

Minimalistiset elokuvan tekijät puolestaan pyrkivät pelkistämään teoksensa paljaisiin olennaisuuksiin. Elokuville pidetään tyypillisenä pitkiä otoksia, still-kuvia ja sisäisiä tarinoita.

Kritiikki

Viileällä pelkistämisellä, jota minimalismi edustaa, on kiinnostusta ja oma viestinsä annettavanaan myös nykypäivän levottomuudessa, kuvatulvassa ja informaatioyhteiskunnassa. Minimalismin suosimaa äärimmäistä pelkistämistä voi soveltaa paitsi muotojen ja hahmojen luomiseen, myös vaikkapa kirjoittamiseen, näyttelemiseeninin, tanssi, tietokoneohjelmointiin tai urheilusuoritukseen.

Mutta minimalismi on ollut myös arvostelun kohteena varsinkin modernismin ylenpalttista rationalismia kritisoineen postmodernismin taholta. Muun muassa amerikkalainen kirjailija ja kriitikko Tom Wolfe on kirjoissaan From Bauhaus to Our House (Bauhausista meidän taloon) ja Painted Word (Maalattu sana) arvostellut niin minimalismia kuin modernismin synnyttämiä rationalistisia naurettavuuksia.

Tunnuslauseesta Less is more (Vähemmän on enemmän) tehtiin pilkallinen väännös Less is bore (Vähemmän on yksitoikkoista). Amerikkalainen taidekriitikko Hilton Kramer totesi jo 1960-luvulla:

Minimalismia

Kuva:Malevich.black-square.jpg|Kasimir Malevits, Musta neliö, 1913. Image:Wissenschaftspark 02.jpg|Dan Flavinin valotaidetta Gelsenkirchenissä Saksassa. Kuva:Serra, Berlin Curves, Stahl, 1986.jpg|Richard Serra, Berlin Curves 1986, teräs, Berliini. Image:Serra, Block for Charly Chaplin, Stahl, 1978, Berlin.jpg|Richard Serra, Kuutio Charlie Chaplinille, 1978, Berliini, teräs.

Image:Rachel whitereadwien holocaust mahnmal wien judenplatz.jpg|Rachel Whiteread, Holokaustin muistomerkki, Wien. Image:Rachel Whiteread, Tate Modern London April 2006 108.jpg|Rachel Whitereadin näyttelystä Tate Modernissa Lontoossa, 2006. Image:The City of Nottingham - Summer 04 088.jpg|Anish Kapoor, Sky Mirror 2001, Nottingham, Englanti. Image:IMG 2288.JPG|Anish Kapoor, Cloud Gate 2004, Chicago, USA.

Katso myös

Lähteet

Erika Langmuir & Norbert Lynton, The Yale Dictionary of Art & Artists, 2000
John A. Walker, Glossary od Art, Architecture and Design since 1945, 1973
Herbert Read (ed.), The Thames and Hudson Dictionary od Art and Artists, 1984
Suzi Gablik, Minimalism, kirjassa Nikos Stangos, Concepts of Modern Art, 1981
Tom Wolfe, From Bauhaus to Our House, 1981