Toiminta
NATOn keskeisin tehtävä on määritelty sopimuksen artiklassa viisi, jossa osallistujat sitoutuvat siihen, että
hyökkäys jotain jäsenmaata vastaan, Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa, tulkitaan hyökkäykseksi kaikkia jäsenmaita vastaan. Jos tällainen hyökkäys tapahtuu, jokainen jäsenmaa saa YK:n peruskirjan 51. artiklan sallimin oikeuksin puolustautua yksikseen tai liitossa, ja on puolustettava hyökkäyksen kohteeksi joutunutta omakohtaisesti ja muiden jäsenmaiden kanssa, kukin maa itse parhaiten katsomillaan keinoin, mukaan lukien asevoimia käyttäen, palauttaakseen ja pitääkseen yllä turvallisuutta Pohjois-Atlantin alueella.
Sopimuksen kohta oli määritelty niin, että jos Neuvostoliitto hyökkäisi Yhdysvaltain eurooppalaisia liittolaisia vastaan, se tulkittaisiin hyökkäyksenä USA:ta vastaan. Kylmän sodan aikana artiklaa ei käytetty kertaakaan, vaan ensimmäisen kerran siihen turvauduttiin 12. syyskuuta 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen vastauksena terroristihyökkäykselle Yhdysvaltoja vastaan.
Neuvostoliiton ja Varsovan liiton romahtamisen jälkeen lukuisat Neuvostoliiton vaikutuspiirissä olleet maat ovat liittyneet vastaavasti NATO:on. Perinteisesti puolueettomat Euroopan maat Ruotsi, Suomi, Irlanti, Sveitsi ja Itävalta ovat jättäytyneet liiton ulkopuolelle. Osa näistäkin maista tekee yhteistyötä NATO:n kanssa.
Jäsenvaltiot
Naton laajeneminen Euroopassa
NATOn jäsenvaltiot sen perustamisvuodesta
1949 lähtien (liittymisvuosi suluissa, jos ei perustajavaltio):
NATOn toimielimiä
NATOn parlamentaarinen yleiskokous on parlamenttien välinen kokous, johon kuuluvat jäsenmaiden ja liitännäisjäsenten edustajat. Sillä ei ole muodollistä yhteyttä NATOn kanssa.
NATO–Venäjä neuvosto on ulkoministeritason toimielin, joka on NATOn huippukokoukselle rinnakkainen. Se perustettiin 1997.
Historia
Britannia ja Ranska solmivat jo maaliskuussa 1947 Dunkirkin sopimuksen keskinäisestä yhteistyöstä. Britit ehdottivat sopimuksen laajentamista Belgian, Luxemburgin ja Alankomaiden kanssa. 17. maaliskuuta 1948 Brysselnissä allekirjoitettiin Britannia, Belgian, Alankomaideninin, Luxemburg ja Ranskan välillä puolustussopimus (Bryssels Treaty), jota pidetään NATO:n edeltäjänä. Sitä toteuttamaan perustettiin syyskuussa 1948 Länsiliiton puolustusorganisaatio (Western Union Defence Organization).
Yhdysvallat ei kuitenkaan ollut mukana sopimuksessa, ja sen sotilaallista voimaa pidettiin tärkeänä Neuvostoliiton vastapainoksi, joten lähes välittömästä aloitettiin jatkoneuvottelut. Washington D.C.:ssä allekirjoitettiin 4. huhtikuuta 1949 Brysselin sopimuksen allekirjoittajamaiden lisäksi Yhdysvaltain, Kanadan, Portugalin, Italian, Norjan, Tanskan ja Islannin välille puolustussopimus. Vuotta 1949 pidetään NATOn perustamisvuotena, olkoonkin että liiton organisaatio syntyi suureksi osaksi vasta 1950-luvun puolella. Western Union päätti yhdistyä joulukuussa 1951 Pohjois-Atlantin liittoon.
Kreikka ja Turkki liittyivät helmikuussa 1952. Australia ja Uusi-Seelanti jäivät maantieteellisen asemansa vuoksi Pohjois-Atlantin liiton ulkopuolella, mutta Yhdysvallat solmi niiden kanssan ANZUS-sopimuksen.
Vuonna 1954 Neuvostoliitto ehdotti liittymistä NATOon rauhan säilyttämiseksi Euroopassa. Yhdysvallat ja Britannia kuitenkin hylkäsivät sen ehdotuksen epäilleessään sen yrittävän rajoittaa joukkojen sijoittamista Eurooppaan.
Länsi-Saksan liittymistä NATOon 9. toukokuuta 1955 on kuvattu käänteentekeväksi tapahtumaksi Euroopan historiassa. Sen vastineeksi Neuvostoliitto kokosi liittolaisistaan Varsovan liiton, jonka perussopimus allekirjoitettiin 14. toukokuuta. Näin syntyivät kylmän sodan vastakkaisasettelun kaksi osapuolta.
NATOn luominen merkitsi asejärjestelmien standardoinnin tarvetta. Esimerkiksi 7,62×51 NATO -patruuna standardoitiin kivääripatruunaksi 1950-luvun aikana. Fabrique Nationalen FN FALista tuli suosituin 7,62×51 NATO -kivääri Euroopassa. Myös lentosuunnitelmia standardoitiin siten, että kaikki NATOn lentokoneet voisivat laskeutua mihin tahansa NATOn tukikohtaan. Esimerkiksi suihkukoneiden polttoaine standardisoitiin (Jet Propellant 8 tai NATO koodi F-34).
Ranskan vetäytyminen liitosta
NATOn yhtenäisyys rakoili sen alkumetreillä kun
Charles de Gaulle valittiin Ranskan presidentiksi 1958ille. De Gaulle arvosteli Yhdysvaltain hegemonista asemaa järjestössä ja Britannian ja Yhdysvaltain 'erikoissuhdetta.' Presidentti
Dwight D. Eisenhower ja pääministeri Harold Macmillanille 17. syyskuuta 1958, lähettämässää muistiossa hän vaati kolmijäsenisen direktoraatin perustamista, jossa Ranska olisi samassa asemassa kuin Yhdysvallat ja Britannia, sekä NATOn toiminta-alueen laajentamista Ranskalle tärkeille alueille, mm. Algeriaan, jossa Ranska soti itsenäisyystaistelijoita vastaan ja halusi NATOn apuvoimia.
Kun vastaus oli epätyydyttävä, De Gaulle halusi luoda Ranskaan itsenäisen puolustuksen. Ranska veti 11. maaliskuuta 1959 Välimeren laivastonsa NATOn komennosta, ja kolme kuukautta myöhemmin De Gaulle määräsi ulkomaiset atomiaseet pois Ranskan maaperältä. Yhdysvallat veti tämän johdosta Ranskasta 200 lentokonetta ja luovutti takaisin kymmenen lentotukikohtaa, joita se oli operoinut Ranskassa vuodesta 1950. Tällä välin Ranska rakensi itsenäisen ydinpelotteensa ja räjäytti ensimmäisen ydinaseensa Gerboise Bleuen 13. helmikuuta 1960.
Vaikka Ranska tuki NATO:n toimia Kuuban ohjuskriisin aikana vuonna 1962, De Gaulle jatkoi itsenäisen puolustuksen luomista, ja veti Kanaalin ja Atlantin laivastot NATOn komennosta. Vuonna 1966 kaikki Ranskan joukot vedettiin NATOn komennosta ja NATOn joukkoja pyydettiin poistumaan Ranskan maaperältä.
NATOn päämaja (SHAPE) siirrettiin Pariisista Casteauin'hun Mons pohjoispuolelle. Ranska pysyi kuitenkin NATO:n jäsenenä, kunnes vuonna 1993 palasi yhteistyöhön.
Kylmä sota
Pääajan kylmän sodan aikaa NATO piti yllä joukkoja, muttei osallistunut mihinkään sotilastoimiin. Vuonna 1962 Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy päätti siirtää osa Yhdysvaltain ydinaseista NATOn komentoon. Tätä ei pidetty ydinsulkusopimuksen vastaisena, koska Yhdysvaltain joukot hallitsivat ydinaseita aina sotaan asti; sen aikana ydinsulkusopimus ei olisi voimassa.
Vuoden 1963 NATO operaatio Big Lift esitteli kykyä nopeaan joukkojen vahvistamiseen Euroopassa, kun sen osan 14 500 miestä lennätettiin Yhdysvalloista Länsi-Saksaan. Vuonna 1966 NATO ilmoitti, että se pitää oikeuden käyttää ydinaseista ensimmäisenä, jos se tulee tarpeelliseksi jäsenmaiden puolustustamiseksi.
Vuoden 1974 Kyproksen kriisin ja Turkin Kyproksen pohjoisosan miehityksen vuoksi Kreikka vetäytyi NATOn sotilaallisista rakenteista, mutta se hyväksyttiin takaisin 1980 Turkin avustukselle.
30. toukokuuta 1978 NATO ilmoitti tavoitteekseen paitsi turvallisuuden ylläpitämisen, myös liennytyksen. Tämän ilmoituksen otaksuttiin tarkoittavan, että se pitäisi yllä tarpeeksi joukkoja vastaamaan Varsovan liiton hyökkäystä vastaan, muttei ryhtyisi kilpavarusteluun.
Kuitenkin Varsovan liiton ydinkapasiteetin kasvaessa, NATOn ministerit hyväksyivät ns. euro-ohjusten, Yhdysvaltain risteily- ja Pershing II -taistelukentän ballististen ohjusten sijoituksen Eurooppaan. Kun Varsovan liitto sijoitti 1983–1984 moderneja keskimatkan-SS-20-ohjuksia Eurooppaan, NATO vastasi sijoittamalla uusia Pershing II -ohjuksia, jotka saavuttaisivat Moskovan muutamissa minuuteissa. Päätös synnytti rauhanliikkeen mielenosoituksia ympäri Eurooppaa.
Demokratiaan siirtynyt Espanja liittyi NATO:oon 30. toukokuuta 1982 kansanäänestyksen jälkeen.
Kylmän sodan aikana NATO ylläpiti ja koulutti CIA:n ja MI6:n tuella salaisia vastarinta-armeijoita Euroopassa Neuvostoliiton miehityksen varalta. Niiden olemassaolo pysyi salassa vuoteen 1990 asti, jolloin Italian pääministeri Giulio Andreotti tunnusti operaatio Gladion olemassaolon.
Kylmän sodan jälkeen
Kylmän sodan päättyminen tarkoitti suurvaltapoliittisen jännitteen laantumista ja NATOn johti tarkoituksen uudelleenarviointiin. Kylmän sodan päättymisen ja Varsovan liiton hajoamisen jälkeen trendinä on ollut NATOn laajeneminen itään entisiin Varsovan liiton maihin ja Neuvostoliitosta itsenäistyneisiin maihin.
Ensimmäinen NATOn laajeneminen tapahtui Saksojen yhdistyessä 3. loakuuta 1990, jolloin DDR:sta tuli osa Saksan liittotasavaltaa ja sotilasliittoa, kuten sovittiin 2+4-sopimuksessa () Saksojen ja miehitysvaltojen välillä Moskovassa 12. syyskuuta 1990. Neuvostoliiton hyväksymisen saavuttamiseksi sovittiin, ettei ulkomaisia joukkoja tai ydinaseita sijoitettaisi Itä-Saksaan, eikä NATO laajenisi itään
NATOn laajeneminen jatkui, kun siihen liittyivät entiset Varsovan liiton maat Puola, Unkari ja Tšekki 12. maaliskuuta 1999, ja edelleen 29. maaliskuuta 2004, kun Slovenia sekä entisen Varsovan liiton maat Bulgaria, Romania ja Slovakia sekä entiset neuvostotasavallat Viro, Latvia ja Liettua liittyivät puolustusliiton jäseniksi.
Sotilasoperaatiot
Ensimmäinen NATOn sotilastoimi oli 28. helmikuuta 1994 neljän Bosnian serbien lentokieltoa rikkoneen koneen ampuminen alas Bosnia ja Hertsegovinan yllä. Ensimmäinen laajempi sotilaallinen operaatio oli operaatio Deliberate Force, joka oli ilmakampanja tavoitteena vähentää Bosnian serbiarmeijan kykyä uhata tai hyökätä turva-alueille ja YK:n joukkoja vastaan. Operaatio suoritettiin Bosnia ja Hertsegovinassa 30. elokuuta – 20. syyskuuta 1995.
Vuosina 1994–1997 NATOn ja sen naapureiden välillä muodostettiin yhteistyöelimiä, kuten rauhankumppanuus, Välimeren dialogi ja Euro-Atlanttinen yhteistyöneuvosto.
NATO:n toinen merkittävä sotilaallinen operaatio Allied Force suoritettiin Kosovon sodassa 23. maaliskuuta – 10. kesäkuuta 1999 estämään humanitaarinen katastrofi. Tällöin NATO suoritti 11-viikkoisen ilmakampanjan Jugoslavian liittotasavaltaa vastaan. Operaatiosta käytettiin termiä 'humanitaarinen operaatio.' Koska sodanjulistusta ei ikinä tehty, Jugoslavia syytti NATOa julistamattomasta ja YK:n peruskirjan vastaisesta aggressiosta.
Edellisenä vuonna Kosovossa oli ollut Albanisissien ja serbipoliisin välinen sota, jonka aikana väitettiin tapetun 100 000 etnistä albaania. Vuoden 1999 puolella oli sattunut Račakin välikohtaus, jossa kuoli yli 40 albaania. NATO asettui sodan aikana tukemaan muslimien KLA:ta, huolimatta siitä, että sitä ennen pommituksia kutsuttiin terroristijärjestöksi
Yhdysvallat vastusti yritystä hakea operaatiolle YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntä, koska se Yhdysvaltain ulkoministeri Madeleine Albrightin mukaan heikentäisi NATOn auktoriteettiä, kun taas Ranskan ja muiden NATO-maiden mukaan liittouma tarvitsisi YK:n valtuutuksen
Syyskuun 11. 2001 iskujen jälkeen
NATOn peruskirjan V artiklaan vedottiin ensimmäisen kerran 12. syyskuuta. NATO vahvisti 4. lokakuuta iskujen olleen hyökkäys Pohjois-Atlantin sopimuksen mukaan. NATO suoritti kahdeksan tehtävää, joista ensimmäiset kaksi: Operation Eagle Assist ja Operation Active Endeavour vastineeksi peruskirjan velvoitteille.
Tästä solidaarisuuden osoituksesta huolimatta 10. helmikuuta 2003 Ranska ja Belgia käyttivät veto-oikeuttaan estämään NATO:n joukkojen lähetyksen Turkkiin edeltäen Irakin sotaa. Saksa ei käyttänyt veto-oikeuttaan, mutta ilmaisi sille tukensa. Myöskään Turkki ei sallinut käyttää maaperäänsä hyökkäykseen Irakiin.
16. huhtikuuta 2003in NATO otti ensimmäisen kerran vastaan tehtävän maantieteellisen vastuualueensa ulkopuolella ottaessaan vastuun Afganistan ISAF-rauhanturvajoukoista. Päätös tehtiin Saksan ja Alankomaiden ehdotuksesta ja kaikki NATO-maat hyväksyivät sen yksimielisesti. Toimivalta alueella siirrettiin NATO:lle 11. elokuuta. 31. heinäkuuta 2006 NATO-johtoinen joukko otti haltuunsa sotilasoperaatio Etelä-Afganistanissa Yhdysvaltain johtamalta terrorismin vastaiselta koalitiolta.
Organisaatiomuutoksia
19. kesäkuuta 2003 toteutettiin suuria muutoksia NATOn johtorakenteessa kun Headquarters of the Supreme Allied Commander, Atlantic lakkautettiin uusi sotilaallinen päämaja Allied Command Transformation (ACT) perustettiin Norfolkiin, Yhdysvaltojen Virginiaan. Supreme Headquarters Allied Powers Europesta (SHAPE) tuli tässä yhteydessä Headquarters of Allied Command Operations (ACO).
NATOn pääsihteerit
- Lordi Ismay (Yhdistynyt kuningaskunta): 1952—1957
- Paul-Henri Spaak (Belgia): 1957—1961
- Dirk Stikker (Alankomaat): 1961—1964
- Manlio Brosio (Italia): 1964—1971
- Joseph Luns (Alankomaat): 1971—1984
- Lordi Carrington (Yhdistynyt kuningaskunta): 1984—1988
- Manfred Wörner (Saksan liittotasavalta): 1988—1994
- Sergio Balanzino (Italia, sijaisena): 1994
- Willy Claes (Belgia): 1994—1995
- Sergio Balanzino (Italia, sijaisena): 1995
- Javier Solana (Espanja): 1995—1999
- George Robertson (Yhdistynyt kuningaskunta): 1999—2004
- Jaap de Hoop Scheffer (Alankomaat): 2004-
NATOn komentajat
NATO:n komentajana Supreme Allied Commander, Europe (SACEUR) on yhdysvaltalainen kenraali, joka on Ridgwaystä lähtien ollut samalla myös Yhdysvaltojen Euroopan joukkojen komentaja.
- Dwight D. Eisenhower: 2. huhtikuuta 1951—1952
- Matthew Ridgway: 1952–1953
- Alfred Gruenther: 1953–1956
- Lauris Norstad: 1956–1963
- Lyman Lemnitzer: 1963–1969
- Andrew Goodpaster: 1969–1974
- Alexander Haig: 1974–1979
- Bernard Rogers: 1979–1987
- John Galvin: 1987–1992
- John Shalikashvili: 1992–1993
- George Joulwan: 1993–1997
- Wesley Clark: 1997–2000
- Joseph Ralston: 2000–2003
- James L. Jones: 2003–2006
- Bantz J. Craddock: 2006–
NATOn rauhankumppanuus
[[Kuva:NATO Partners.png|thumb|400px|
]]
NATO:n rauhankumppanuusohjelma on tarkoitettu luottamuksen luomiseksi ja yhteistyön kasvattamiseksi NATO:n ja siihen kuulumattomien maiden välillä. NATO:n rauhankumppanuus jäsenmaita ovat:
Lähteet
Katso myös
Aiheesta muualla
NATO
NATO
Organisation du traité de l'Atlantique Nord
NATO
NATO
)
|
Tietoja 
)
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
){kind=small}
