Neuropsykologia

Neuropsykologia on psykologian erikoisala, jonka erityisinä kiinnostuksenkohteina ovat aivojen ja psyyken välinen suhde, ja esimerkiksi aivovaurioiden yhteydet yksilön kognitiiviseen toimintaan ja käytökseen. Neuropsykologialla on yhtymäkohtia mm. neurologiaananan, neuropsykiatria, neurofysiologiaan, psykologiaan ja kielitieteisiin, ja se hyödyntää runsaasti tutkimuksessaan ja kliinisessä työssään näiden alueiden tietämystä ja menetelmiä. Se voidaan jaotella mm. kokeelliseen neuropsykologiaan ja kliiniseen (käytännön) neuropsykologiaan.

Suomessa neuropsykologiksi kouluttaudutaan yliopiston peruskoulutuksen (laillistetun psykologin pätevyyden tuottava filosofian tai psykologian maisteri tai vastaava) jälkeisinä erikoistumisopintoina, joihin kuuluu kursseja neuropsykologian, neurologian, muiden neurotieteiden sekä psykiatrian ja kuntoutuksen alueelta. Työn ohessa käytävän koulutuksen kesto on noin neljä vuotta. Nykyisin neuropsykologin tehtävissä työskentelee myös lyhyemmän koulutuksen saaneita psykologeja, jotka täyttävät erikseen sovitut pätevyysvaatimukset.

Historiaa

Neuropsykologia on tieteenalana hyvin nuori, vaikka aivotoimintojen yhteys psyykkisiin ja kognitiivisiin toimintoihin havaittiin jo varhain. Se oli aluksi syntynyt ja kehittynyt osana neurologiaa, ja itsenäistynyt myöhemmin omaksi psykologian osa-alueekseen.

Jo 4000 vuotta sitten egyptiläiset lääkärit huomasivat aivojen vaurioitumisen haittaavan raajojen liikkumista ja näkökykyä, jolloin syntyivät ensimmäiset teoriat aivojen ja psyykkisten toimintojen yhteyksistä. Antiikissa ajatus henkisen toiminnan riippuvuudesta ruumiin toiminnasta syrjäytti tuohon saakka vallalla olleen mytologisen ja uskonnollisen pohdiskelun. Neuropsykologisten kokeiden suorittaminen alkoi antiikin Kreikasta, ja ne suoritettiin aluksi ihmisillä. On esitetty epäilyksiä joiden mukaan kuolemaantuomituille vangeille olisi aiheutettu halvauksia ja tuntoaistin menetyksiä aivokalvoja ärsyttämällä. Eräs tällaisia kokeita antiikin aikana tehnyt tutkija oli Galenos.

Seuraava neuropsykologian kannalta merkittävä kausi ajoittuu vuosiin 700-1100. Tähän aikakauteen kuuluva tutkija Avicenna oli kiinnostunut hermostollisista ja psyykkisistä häiriöistä ja pyrki yhdistämään määrättyjä psyykkisiä tapahtumia tiettyihin aivojen osiin. Hän totesi, että eri puolille päätä kohdistuneet vammat aiheuttivat erilaisia aistimusten häiriöitä ja toimintojen häviämisiä. Avicenna pyrki myös aivotoimintojen paikantamiseen: hän yhdisti muistin aivojen takaosiin ja aistimukset etuosiin.

Renessanssin ajalla oli vallalla käsitys aivokammioista, joita ajateltiin olevan kolme. Etummaisessa kammiossa sijaitsi havainto ja mielikuvitus. Keskimmäisessä oli älykkyys ja taimmaisessa aivokammiossa oli muisti. Tällainen mielen sijoittaminen aivokammioihin sääteli keskiajalta 1800- luvun alkuun saakka lääketieteellisiä diagnooseja mm. muistihäiriöistä, kehitysvammaisuudesta, psyykkisistä häiriöistä.

Neuropsykologian alku sijoitetaan usein vuoteen 1861, jolloin ranskalainen lääkäri Paul Broca julkaisi havaintonsa puheen tuottamisen häiriöistä.

Suomessa neuropsykologian juuret ulottuvat 1800-luvun puolelle kliiniseen neurologiaan.

Kliininen neuropsykologia

Kliinisen neuropsykologian keskeistä työaluetta ovat keskushermoston sairauksiin ja vammoihin sekä kehityshäiriöihin ja oppimisvaikeuksiin liittyvien psykologisten seuraamusten diagnosointi ja kuntoutus. Se voidaan jakaa vielä mm. kliiniseen kehitysneuropsykologiaan, lasten neuropsykologiaan ja geriatriseen (vanhenemisen) neuropsykologiaan.

Neuropsykologiset sairaudet ja häiriöt

Neuropsykologiset ongelmat voivat ilmetä mm. tarkkaavaisuuden ja toiminnan ohjauksen (tarkkaavaisuuden jakaminen, impulsiivisuus), kielellisten toimintojen (puheen tuottaminen ja ymmärtäminen), sensomotoristen toimintojen (liikkeiden ohjaaminen ja tunto), visuospatiaalisten toimintojen (nähdyn havaitseminen ja avaruudellinen hahmottaminen), muistin, oppimisen, tai sosiaalisen kanssakäymisen ongelmina. Ongelmat voivat olla synnynnäisiä tai johtua myöhemmästä tapaturmasta tai sairaudesta. Monien neuropsykologisten ongelmien on todettu olevan yhteydessä niukkaan hapensaantiin synnytyksen yhteydessä.

Neuropsykologinen tutkimus

Neuropsykologinen tutkimus on tarpeen diagnostisissa selvittelyissä (esim. selvitettäessä onko yksilön vaikeuksien taustalla fysiologinen vai psyykkinen vamma), jo diagnosoidun sairauden tai häiriön seurausten, työ- ja toimintakykyisuuden ja mahdollisten kuntoutustoimenpiteiden tarpeen ja tuloksellisuuden arvioinnissa.

Neuropsykologisella tutkimuksella kartoitetaan neurologisiin ja neuropsykiatrisiin sairauksiin liittyviä mahdollisia kognitiivisia muutoksia ja yksilön yleistä toimintakykyä. Tutkimuksessa arvioidaan kognitiivisen häiriön laatu ja vaikeusaste, häiriöiden vaikutus potilaan toiminta- ja työkykyyn sekä näiden häiriöiden ja mahdollisten aivoston rakenteellisten ja neuropatologisten löydösten välistä yhteyttä. Tutkimus perustuu haastatteluihin, neuropsykologisiin testeihin ja tutkimustilanteessa tehtyihin havaintoihin.

Aivojen kuvantamismenetelmiä käytetään usein neuropsykologisen tutkimuksen tukena. Näitä ovat mm. EEG (elektroenkefalografia eli aivosähkökäyrä), MEG (magneettienkefalografia eli magneettisähkökäyrä), fMRI (functional magnetic resonance imaging eli toiminnallinen magneettiresonanssikuvaus) ja PET (positroniemissiotomografia).

Neuropsykologinen kuntoutus

Neuropsykologista kuntoutusta tarvitsevat potilaat, joilla on neuropsykologisia jälkioireita neurologisesta sairaudesta tai vammasta tai jostakin muusta aivojen toimintaan vaikuttavasta häiriötilasta. Neuropsykologinen kuntoutus suunnitellaan yksilön oirekuvan perusteella juuri hänen tarpeitaan ajatellen, ja se voi kestää lyhyestä ohjauksesta useisiin vuosiin. Neuropsykologinen kuntoutus pyrkii yksilön kognitiivisten ja käyttäytymismuutosten tai -poikkeavuuksien lievittämiseen ja korjaamiseen, sekä toimintakyvyn palauttamiseen tai sen parantamiseen sopeuttamalla yksilö muuttuneeseen tilanteeseen ja opettamalla uusia toimintatapoja. Tämän tavoitteena voi olla omaehtoisen ja itsenäisen selviytymisen parantaminen tai mahdollisesti menetetyn työkyvyn palauttaminen.

Katso myös

• Aspergerin oireyhtymä
• Autismin kirjo
• Toimintaterapia

Kirjallisuutta

• Ahonen, Korhonen, Riita, Korkman, Lyytinen(1997): Aivot ja oppiminen - Kliinistä lastenneuropsykologiaa, Atena Kustannus. ISBN 951-796-052-2
• Huttunen, M (1993): Neuropsykiatria. Helsinki: Duodecim.