Noregs mållag
Norjan kielitilanteen tausta muistutti 1800-luvulla melko paljon Suomen tilannetta: Maan entisen siirtovallan (Tanska) kieli toimi edelleen valtion kielenä, vaikka itse valtio oli toisen vallan (Ruotsi) alla. Kielikiistan vanhoilliset tahot eivät voineet enää Norjassa kuten eivät Suomessakaan nojata siirtovaltaan. Norjassa Ivar Aasen laati norjan murteista yhteisen kirjakielen, jota hän kutsui landsmåliksi (maan kieli) . Uusnorjan tukemiseksi perustettiin Bergenaniin ja myöhemmin Christiania (Osloon) kieliseuroja, mållag. Ensimmäisistä seuroista Det norske samlaget on edelleen toiminnassa, mutta kustantamona.
Norjan itsenäistymisen (1905) jälkeen seurojen edustajat päättivät laatia yhteisen kattojärjestön, Noregs Mållagin, järjestö syntyi yöllä helmikuun 5. päivänä. Ajankohta oli tärkeä, seuraavana päivänä Venstre-puolueella oli vuosikokous, tämä oli tärkeä puolue landsmålin kannattajille.
Noregs Mållagin tavoite oli vapauttaa Norja kielellisesti ottamalla norja käyttöön kirjakieleksi tanskan tilalle. Etenkin maan eteläosan tunturialueiden ja länsirannikon koulut ottivat norjan käyttöön tanskan tilalle. Tanskan kannattajat näkivät tilanteen vakavuuden ja vastavetona pyrkivät norjalaistamaan tanskan askel askelelta. Ensimmäinen askel otettiin 1907, seuraava 1917, näissä ns. oikeinkirjoitusuudistuksissa muutettiin Norjassa käytetty tanskan kieli sekä muoto- että äänneopillisesti norjalaisemmaksi.
Noregs Mållagin ensimmäinen voitto oli ns. sidemålsstilen, eli «toisen kotimaisen kielen ylioppilaskirjoitus», joka astui voimaan 1907. Siitä lähtien kaikki Norjan ylioppilaat ovat kirjoittaneet kaksi äidinkielen kirjoitusta ylioppilaskirjoituksissa, tämä uudistus on tehnyt norjalaiset kaksikielisiksi. Jo aikaisemmin, vuonna 1879, suurkäräjät olivat yksimielisesti päättäneet, että opettajilla on velvollisuus opettaa oppilaiden puhekielellä.
Uusnorjan asema vahvistui tasaisesti toiseen maailmansotaan saakka, etenkin vuosien 1917 ja 1938 oikeinkirjoitusuudistusten jälkeen. Silloin kuntien piti joka tapauksessa ostaa oppilaille uudet koulukirjat, riksmålin sijaan ne ostivat kirjat landsmåliksi (vuodesta 1929 kielten viralliset nimet ovat bokmål ja nynorsk). Vuonna 1944 uusnorjan asema oli vahvimmillaan, 34,4 %.
Sodan jälkeen uusnorjan asema heikkeni. Vahvan keskittymispolitiikan seurauksena suljettiin syrjäseutukouluja, nämä olivat useimmiten uusnorjakouluja. Oslossa yläluokan vanhemmat vastustivat 1950-luvulla äänekkäästi bokmålin norjalaistumista. Uusnorjaa ei enää nähty tulevaisuuden kielenä, kuten ennen sotaa, vaan vanhan maalaisyhteiskunnan vertauskuvana.
Noregs Mållag ei pystynyt taistelemaan uutta kehitystä vastaan, mm. siksi, että järjestössä oli voimakkaita sisäisiä riitoja. Vuoden 1938 oikeinkirjoitusuudistus oli myös muuttanut uusnorjaa kirjanorjaan päin, mutta samalla Itä-Norjan murteiden suuntaan. Monet olivat tätä kehitystä vastaan, ja tämä kiista sai 1950-luvulla miltei kaiken huomion Noregs Mållagin keskuudessa.
1960- ja erityisesti 1970-luvulla uudet poliittiset suunnat arvostelivat keskittymispolitiikka. Kielellisesti pääkaupungin kielimuoto ei enää ollut ihanne, vaan syntyi ns. murteiden liike. Tämä oli mahdollista, sillä murteet olivat erittäin hyvässä kunnossa: vuoden 1879 päätöksen takia koululaitos ei koskaan ollut järjestelmällisesti harrastanut murteiden tuhoamista. Noregs Mållag oli osana tätä murteiden liikettä iskulauseella Snakk dialekt, skriv nynorsk ('puhu murretta, kirjoita uusnorjaa'). Iskulauseen ensimmäinen osa löi itsensä läpi, eduskunnan istunnossa on helppo kuulla mistä edustajat ovat kotoisin. Uusnorjan osuus on vakiintunut ja on nyt noin 16 %.
Ns. murrekampanjoiden lisäksi Noregs Mållag on työskennellyt uusnorjan puolesta kouluissa. Norjan koulupiirit ovat joko uusnorja- tai kirjanoraj-piirejä, asiasta päätetään paikallisissa kansanäänestyksissä. Äänestysten yhteydessä sekä Noregs Mållag että erilaiset bokmålin tukijoukot yrittävät saada äänestäjät oman kielensä puolelle.
Viime aikoina uusnorjan asema tietokonemaailmassa on myös ollut tärkeä työkenttä Noregs Mållagille.
Verkossa
