Opiskelijaliike

Opiskelijaliikkeet olivat maailmanlaajuinen ilmiö 1960-luvun Euroopassa ja jonkin verran myös Aasiassa ja Afrikassa. Yhteistä linjausta ei opiskelijaliikkeiden tavoitteille voi nimetä, mutta useimmissa tapauksissa oli kysymys sodanvastaisesta viestistä, yliopistojen autoritaarisen hallintokoneiston uudistamisesta, sekä erilaisista sisäpoliittisista kysymyksistä. Opiskelijaliikkeen juuret olivat vasemmisto-liberalistisissa mielipiteissä, mutta ajan myötä - osaksi koska opiskelijaliikkeiden vaatimukset kaikuivat kuuroille korville - radikalismi (vallankumouksellinen marxilaisuus, trotskilaisuus ja maolaisuus) nostivat päätään. Radikaaleja opiskelijaliikkeissä oli suhteellisen harvassa, mutta ne olivat äänekäs vähemmistö.

Historia

Marxilainen yhteiskuntateoria syntyi teollistumisen alussa, jolloin muodostui myös uusi yhteiskuntaluokka, proletariaatti. Marxilainen historiallinen materialismi perustuu ajatukselle, jonka mukaan historiallinen kehitys tapahtuu aina ristiriitojen kautta, historiallisen dialektiikan tuloksena. Kurjuudesssa eläneet työläiset oli helpompi vakuuttaa vallankumouksen tarpeellisuudesta kuin nykyajan työväenluokka, jonka elintasoa AY-liike on huomattavasti nostanut.

Herbert Marcuse oli uusmarxisti, joka oli mukana luomassa marxilaisia opiskelijaliikkeitä. Hänen mukaansa opiskelijat ja akateeminen väki olivat ainoita, jotka yhä olivat kiinnostuneita yhteiskunnan vääryyksistä ja toisaalta myös ainoita, jotka ymmärsivät 'kapitalismin mädännäisyyden'.

Opiskelijaliikkeet maittain

Länsi-Saksa

Aika: 1960-luvun loppu ja 1970-luvun alkuvuodet.

Saksan Liittotasavallassa opiskelijoiden mieliä kuohutti suurelta osin maan sisäpoliittinen tilanne. Maan poliittista päätöksentekoa hallitsi 'kolmen suuren koalitio', johon kuuluivat sosiaalidemokraattinen puolue, kristillisdemokraatit ja liberaalit. Opiskelijat katsoivat, että koska suuri liittouma hallitsi Bundestagia lähes 95 prosentin enemmistöllä, ei poliittisella oppositiolla ollut toimintatilaa. Toisaalta saksalaista opiskelijaliikettä askarruttivat yliopistojen voimakkaan autoritaarinen luonne, jossa opiskelijoilla ei ollut minkäänlaista hallinnollista valtaa yliopiston asioihin.

Saksalainen opiskelijaliike nivoutui pääosin sosialististen saksalaisten opiskelijaliiton ympärille (Sosialistische Deutscher Studentenbund, SDS), jonka rinnalla toimi hajanaisesti järjestäytynyt ulkoparlamentaarinen oppositio (Ausser-Parlamentarische Opposition, APO). SDS:än johtohahmo, karismaattinen Rudi Dutschke nähtiin usein myös APO:n johtajana.

Saksalainen opiskelijaliike onnistui jossain määrin toteuttamaan koulutuspoliittisia tavoitteitaan ja Liittotasavallassa siirryttiin kolmikantaiseen yliopistohallintoon (edustuksessa ylempi henkilökunta, alempi henkilökunta ja opiskelijat, kullakin 1/3 äänivallasta).