Osmanien valtakunta

دولتِ عَليه عُثمانيه Devlet-i Âliye-i Osmâniyye
lippu vaakuna
Motto: Devlet-i Ebed-müddet (Ikuinen valtio)
Viralliset kielet	Osmaniturkki
Pääkaupunki	Söğüt (1299-1326), Bursa (1335 - 1365), Edirne (1365-1453), Istanbul (Konstantinopoli) (1453-1922)
Pinta-ala	6 300 000 km² (1902); suurin historiallinen alue laajempi
Väkiluku	Noin 40 miljoonaa
Valuutta	Akçe, Kurus, Liira
Hallitsija	Osmanien dynastian sulttaani
Itsenäisyys -Perustettu -Lakkautettiin	1281 29. lokakuuta 1923
Kansallislaulu	Osmanien keisarillinen hymni

Ensimmäisen hallitsijansa mukaan nimetty Osmanien valtakunta (myös Ottomaanien imperiumi, Ottomaanien valtakunta, Turkin sulttaanikunta) oli olemassa 1300-luvulta ensimmäisen maailmansodan loppuun. Turkkilaiset osmanit olivat muslimeja, mutta valtakuntaan kuului monia kansoja, jotka saivat säilyttää oman kulttuurinsa ja uskontonsa. Valtakunnan hajottua siitä jäi jäljelle nykyinen Turkki.

Historia

Nousu

1300-luvulla turkkilainen Osman I (Uthmān) perusti pienen emiirikunnan Iznikin kaupungin ympärille. Valtakunta laajentui 1300–1400-luvuilla käsittämään Bysantin valtakunnan alueet, nykyisen Turkin, Kreikan, Balkanin ja Krimin. 1500-luvulla siihen liitettiin Selim I:n (1512–1520) alaisuudessa Egypti, Hijaz (Mekan ja Medinan alueet), Palestiina, Algeria ja alueita Punaisen meren rannalta. Suleiman I Suuren (1520–1566) aikana Osmanien valtakuntaan liitettiin lisäksi Välimeren rantakaistale Egyptistä Tunisiaan, Kaksoisvirran maaiiniin, Unkari ja alueita Euroopassa aina Wien asti.

Osmanien laajeneminen Eurooppaan pysäytettiin Wienin piirityksessä vuonna 1529ssa ja Lepanton taistelu 1571 jolloin paavin, Venetsian ja Espanjan laivastot voittivat osmanit.

Wien pelastui uudelleen 1683 ja nyt osmanit ajettiin lopullisesti Tonavan taa.

Rappeutuminen ja mureneminen

Osmanien valtakunta rappeutui ja sen valtapiiri Euroopassa murentui 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Vuoteen 1913 mennessä aiempi suurvalta oli menettänyt lähes kaikki Euroopassa olevat alueensa sekä myös kaikki Pohjois-Afrikan alueensa. Tähän oli syynä toisaalta valtion sisäinen rappeutuminen, toisaalta Venäjän myötävaikutus ja panslavismi.

Venäjä pyrki 1800-luvun puolesta välistä aktiivisesti laajentamaan alueitaan Balkanilla serbejä tukemalla, koska halusi pääsyn Välimerelle. Venäjän lopullinen tavoite oli Bosporinsalmen ja Konstantinopolin hallinta.

Kreikan itsenäisyystaistelu 1821-30

Balkanin sota 1853

Venäjä aloitti sodan Balkanilla 1853, jolloin Ranska ja Englanti lähettivät joukkoja Krimin niemimaalle, koska halusivat Turkkia tukemalla estää Venäjän mahdin laajenemisen Balkanilla. Itävalta tuki tässä sodassa länsivaltoja. Sota laajeni nopeasti moniin paikkoihin. Sota tunnetaan paremmin Krimin sotana. Englanti ja Ranska tulittivat laivoista myös Venäjän alaisen Suomen suuriruhtinaskunnan rannikkoa ja laskivat joukkoja maihin joissain kohdissa. Ahvenanmaalla englantilaiset räjäyttivät Bomarsundin linnakkeen. Venäjä kärsi tappion eikä kyennyt laajentamaan valtaansa Balkanilla.

Balkanin sota 1874

Balkanin kapina Turkkia vastaan alkoi 1874 ja laajeni sodaksi, jossa suomalaisetkin sotilaat 'kärsivät vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessaan'. Venäjä hyökkäsi Turkin alueelle keväällä 1877 ja valtasi 1878 Bulgariassa sijaitsevan Shipkan vuorisolan, jossa myös Suomen kaarti soti Venäjän puolella. Venäläiset pääsivät noin 10 kilometrin päähän Turkin silloisesta pääkaupungista Konstantinopolista eli nykyisestä Istanbulista. Seuraavat maat itsenäistyivät: Bulgaria, Serbia ja Montenegro.

Balkanin sota 1912-13

Katso myös

• Osmanien sodat Euroopassa

Hallitsijat

Ensimmäiset hallitsijat kutsuivat itseään nimellä bey, vuodesta 1383 arvonimi oli sulttaani. Sulttaanin alaisuudessa maata hallitsivat visiirit.

Osman I (1299-1326; bey) Orhan I (1326-1359; bey) Murad I (1359-1389; sulttaani vuodesta 1383) Beyazid I (1389-1402) Mehmed I (1403-1421) Murad II (1421-1451) Mehmed II Valloittaja (1451-1481) Beyazid II (1481-1512) Selim I (1512-1520) Suleiman (Süleyman) I Suuri (1520-1566) Selim II (1566-1574) Murat III (1574-1595) Mehmed III (1595-1603) Ahmed I (1603-1617) Mustafa I (1617-1618) Osman II (1618-1622) Mustafa I (1622-1623) Murat IV (1623-1640) Ibrahim I (1640-1648)

Mehmed IV (1648-1687) Suleiman II (1687-1691) Ahmed II (1691-1695) Mustafa II (1695-1703) Ahmed III (1703-1730) Mahmud I (1730-1754) Osman III (1754-1757) Mustafa III (1757-1774) Abd-ul-Hamid I (1774-1789) Selim III (1789-1807) Mustafa IV (1807-1808) Mahmud II (1808-1839) Abd-ul-Mejid (1839-1861) Abd-ul-Aziz (1861-1876) Murat V (1876) Abd-ul-Hamid II (1876-1909) Mehmed V Resad (1909-1918) Mehmed VI (1918-1922) Abdul Mejid II, Kalifina (1922 - 1924)

Käytettyjen nimien kirjoitustapa vaihtelee käytetyn arabialaisen kirjaimiston translitterointijärjestelmän mukaan.

Kulttuuri

Osmani oli keinotekoinen hovin ja virkakoneiston käyttämä kieli, jota kirjoitettiin arabialaisin kirjaimin. Vuonna 1928 Turkin tasavallassa otettiin käyttöön Istanbulin alueella käytettyyn puhekieleen pohjaava nykyturkki. Siitä seurasi mm. seuraavia muutoksia: kirjaimisto vaihdettiin latinalaiseksi ja kieltä puhdistettiin arabialaisista ja persialaisista vaikutteista (joidenkin arvioiden mukaan jopa 2/3 osmanin sanastosta oli lainaa näistä kielistä - myös vaikutus kielioppiin oli suuri), sekä luotiin runsaasti uudissanoja. Kielitieteessä sana osmani kielen nimenä tarkoittaa osmanivaltiossa käytettyä turkin kieltä, erotukseksi myöhemmästä turkin kielestä tai muista turkkilaisista kielistä.