Otto Manninen

Otto Manninen (13. elokuuta 1872 Kangasniemi – 6. huhtikuuta 1950 Helsinki) oli suomalainen kirjailija, runoilija ja suomentaja. Ystävänsä Eino Leinon ohella hän oli 1900-luvun alkupuolen suomalaisen runouden uranuurtajia.

Elämä ja ura

Manninen syntyi Kangasniemellä maanviljelijäperheeseen. Hän kävi koulua ylioppilaaksi Mikkelin lyseossassa ja opiskeli Helsingin yliopisto valmistuen 1897. Aluksi hän työstenteli Koitar- ja Valvoja-lehdissä, sittemmin Kansallisteatterissa ja vuodesta 1913 Helsingin yliopiston suomen kielen lehtorina. Puoliso Anni Swan vuodesta 1907.

Ensimmäisen runokokoelmansa Manninen julkaisi verrattain myöhään, 33-vuotiaana 1905. Hän oli lisäksi merkittävä suomentaja ja siten tärkeä suomalaisen kirjallisuuden kehittäjä.

Mannisen runoudelle on tyypillistä loppuun saakka hiottu ja harkittu muoto.

Manninen oli Suomen PEN-klubin ensimmäinen puheenjohtaja.

Wäinö Aaltosen Mannisesta veistämä patsas on pystytetty 1954in Mikkeli.

Teoksia

Runokokoelmia

• Säkeitä I, 1905
• Säkeitä II, 1910
• Virrantyven, 1925
• Matkamies, 1938
• Runot, 1950
• Muistojen tie, 1951
• Valikoima runoja, 1958
• Runot (neljäs painos), 1992

Suomennoksia

• Heinrich Heine, Saksanmaa, 1904
• Friedrich Nietzsche, Näin puhui Zarathustra, (Aarni Koudan kanssa) 1907
• J. L. Runeberg, Vänrikki Stoolin tarinat, (suom. & toim. O. M., Juhani Aho, Paavo Cajander, Arvi Jännes, Eino Leino, Alpo Noponen), 1909
• Henrik Ibsen, Peer Gynt, 1911
• Homeros, Ilias, 1919
• Homeros, Odysseia, 1924
• Sándor Petőfi, János sankari, 1926
• Molière, Ihmisvihaaja, 1929
• Euripides, Medeia, 1949
• Friedrich von Schiller, Runoja, 1950
• Gustaf Fröding, Värmlannin lauluja, 1952
• Johann Wolfgang von Goethe, Faust 1–2, 1958
• Sofokles, Antigone. Kuningas Oidipus, 1966