Nykyään pankki käsitetään yleisimmiten instituutiona, jolla on pankkilupa. Yleensä pankkilupia myöntää pankkisäädännön määrittelemä viranomainen ja se antaa oikeudet tarjota tavanomaisimpia palveluita kuten talletuksia. Suomessa nykyään luottolaitostoimiluvan myöntää Rahoitustarkastus. Suomessa pankeiksi kutsutaan ainoastaan luottolaitoksia, jotka ottavat vastaan yleisön talletuksia. Esimerkiksi pelkkää joukkovelkakirjarahoitusta hankkiva luottolaitos ei ole pankki. Monet lainsäädännöt tuntevat myös rajoitettuja instituutioita, joilla on oikeus pankkitoiminnan kaltaisiin oikeuksiin ilman tarvetta pankkiluvalle.
Pankeilla on pitkä historia, ja ne ovat vaikuttaneet talouteen ja politiikkaan vuosisatojen ajan.
Se on rahalaitos, joka ottaa vastaan rahaaa asiakkailtaan. Näille rahoille se maksaa palkkioksi korko, joka rahoitetaan lainaamalla rahoja niitä tarvitseville vähän korkeampaa korkoa käyttäen. Näiden korkojen erotuksella rahoitetaan pankin toimintaa, tuotetaan voittoa omistajille ja rahoitetaan luottotappioita.
Suomessa pankkeja on eri tyyppejä; osuuspankit, säästöpankit ja liikepankit.
Talousteoriassa on eri aikoina esitetty erilaista teoreettista analyysia pankkitoiminnasta. Vielä 1970-luvulla suuri osa tästä teoriasta käsitteli luottojen ja talletusten hinnoittelua (ns. Klein-Monti -kehikko). Uudemmassa pankkiteoriassa keskeinen kysymys on, mitä etuja pankeilla on muihin järjestelyihin, joilla säästäjien varoja voidaan kanavoida investointeihin. Keskeisenä käsitteenä uudemmassa pankkiteoriassa on delegoitu monitorointi: tallettajat eivät pystyisi arvioimaan investointeja suunnittelevan yrityksen luotettavuutta luotonottajana, mutta talletuksia keräävä luottolaitos voi tehdä sen heidän puolestaan.