Postseksuaalisuus

Postgenderismi on yhteiskunnallinen, poliittinen ja kulttuurillinen liike, joka pyrkii sukupuolisuuden vapaaehtoistamiseen kehittyneen bioteknologiasaationn, avusteisten lisääntymismenetelmien ja kyborgi kautta. Postgenderistien mukaan esimerkiksi lasten hankkimiseksi ei pitäisi olla tarvetta harrastaa seksiä, vaan mies tai nainen voi hankkia lapsen koeputkihedelmöityksen tai kloonauksen kautta, ja seksiä voi harrastaa pelkästään viihdemielessä kuulumatta kumpaankaan sukupuoleen.

Eräs postgenderismin viitatuimpia tekstejä on Donna Harawayn essee A Cyborg Manifesto: Science, Technology, and Socialist-Feminism in the Late Twentieth Century, jonka mukaan naiset vapautuvat perinteisistä sukupuolirooleistaan vasta vapautuessaan biologisista lisääntymisvelvoitteistaan ja muuttuessaan postbiologisiksi olennoiksi, androgyyneiksi kyborgeiksi.

Toisena postgenderistisen ajattelun keskeisenä viitepisteenä on postmodernistisen queerin-filosofi Judith Butler teos Gender Trouble: Feminism and the Subversion of Identity, jossa koko sukupuoliluokitusten oletettu luonnollisuus kyseenalaistetaan.

Esimerkiksi sähköisissä lumetodellisuus-sovelluksissa postgenderismi on jo toteutunut siinä mielessä, että jokainen voi valita itselleen hahmon sukupuolesta välittämättä ja muokata ulkonäköään vapaasti.

Suomessa postgenderistisiä näkemyksiä on aatteellisesti levitetty postseksualismia ajaneen Postgender ry:n piirissä 1990-luvulla. Akateemisessa keskustelussa niitä ovat esittäneet suomalaisista filosofeista muun muassa professori Tuija Pulkkinen ja dosentti Petri Sipilä.

Postseksualismi-käsitteellä tarkoitetaan ranskalaisen queer-teoreetikko Michel Foucault'n seksuaalipoliittisista näkemyksistä vaikuttaita saanutta tietoisesti keinotekoista elämäntapaidentiteettiä, jolle tunnusomaista on käsitteellinen pakeneminen seksuaalisuuden ”tunnustuksellisesta” jäsentämistavasta. Postseksuaalisen käsitteellä viitataan myös laajemmin pyrkimykseen ylittää 'seksuaalisen' ja 'ei-seksuaalisen' välisiä kulttuurisidonnaisia rajoja joko teoreettisen tarkastelun tai sosiaalisten käytäntöjen tasolla. Postseksuaalisen käsite esiintyy usein tässä merkityksessä mm. ranskalaisen poststrukturalistisen kulttuurifilosofi Gilles Deleuzenn ja psykiatri Félix Guattari kehittämän antioidipalistisen psykoanalyysikritiikin pohjalta käydyssä keskustelussa.

Postseksuaalisesta näkökulmasta raja 'seksuaalisen' ja 'ei-seksuaalisen' välillä on mielivaltainen, eikä sen avulla ole mahdollista mitata minkäänlaisen ihmistenvälisen kanssakäymisen aitoutta. Sen vuoksi postseksuaaliseen elämäntapaan kuuluu tämän rajanvedon ja siihen liittyvien 'tunnustuksien' tietoinen pakeneminen tai vaihtoehtoisesti näiden rajanvetojen ja niihin liittyvien sosiaalisten tunnustusrituaalien tekeminen ohjelmallisesti naurettavaksi keveän ironian tai näyttävän parodian keinoin.

Foucault ja seksuaalisuuden tunnustaminen

Foucault'n teoksessaan Seksuaalisuuden historiaFoucault, Michel: Seksuaalisuuden historia. I osa, ransk. La volonte de savoir esittämän tulkinnan mukaan seksuaalisuuden jäsentäminen 'syvällisesti henkilökohtaistavan' tunnustuksen kautta on myyttinen toisinto katolisesta ripistä, joka hänen mukaansa on muovannut sen länsimaisessa seksuaalikulttuurissa sisäistetyn jäsennystavan, jolla henkilöiden suhde seksuaalisuuteen muodostuu. Kristillisen tunnustuksellisuuden vaikutus näkyy foucault'laisen käsityksen mukaan erityisesti siinä, että edellä mainitun kaltaisten tunnustuksellisten rituaalien ehdoilla on nykyisessäkin seksuaalikulttuurissa tapana arvioida jonkin tietyn seksuaaliseksi mielletyn vuorovaikutuksen aitoutta.

Seksuaalisuuden tunnustuksellisia jäsentämistapoja ovat esimerkiksi henkilön kokonaisvaltainen tunnustautuminen homoseksuaaliksi, heteroseksuaaliksiksi tai biseksuaali siten, että kyseisen henkilön seksuaalikäyttäytyminen oikeutetaan erityisellä tunnustautumisella tietynlaiseksi henkilöksi. Lisäksi seksuaalisuuden tunnustuksellisia jäsentämistapoja ovat kaikki sellaiset erityiset ihmissuhdeluokitukset, joiden käsitteellinen tunnustaminen mielletään seksuaalisessa vuorovaikutuksessa oikeutukseksi sellaisiin tekoihin, jotka vallitsevassa kulttuurissa määritellään seksuaalisiksi teoiksi.

Postseksualismi Suomessa

Suomessa postseksualismin aatteellisia perusteita ovat eritelleet erityisesti postmodernit kulttuurifilosofit Kaisa Luoma ja Janne Vainio sekä antipsykiatriaa levittänyt psykologi Juha Rainio. Postseksuaalista elämänpolitiikkaa levitettiin Postgender ry:n ryhmätoiminnassa 1990-luvulla. Yhdistys sai osittain alkunsa filosofi Petri Sipilän aikaisemmin vetämästä toiminnasta Plastic Pony Picture Show -nimisessä sukupuolirajojen keinotekoisuutta parodioineessa show- ja katuteatteriryhmässä. Eräänä yhdistyksen ajamana tavoitteena oli polyamoristen suhteiden virallistamisen mahdollisuus sekä adoptio-oikeuden ja huoltajuusoikeuksien lainsäädännöllinen irrottaminen sukupuolen käsitteestä.

Yhdistyksen pääasiallisena toimintamuotona oli tiedostamisryhmien ylläpitäminen, jotka vastasivat toimintaperiaatteiltaan mies- ja naistiedostamisryhmiä ja erilaisten seksuaalivähemmistöjen sisäisiä identiteetinvahvistamisryhmiä. Näistä poiketen aatteellisena lähtökohtana oli kuitenkin pyrkimys vahvistaa sellaista sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatonta identiteettiä, joka kykenisi tehokkaasti hallitsemaan kaikenlaisia ihmisyksilöä sukupuolittavia ja seksualisoivia leimoja.

Postseksuaalisia käytäntöjä

Postgender-yhdistys pyrki tuomaan julki vallitsevia seksuaaliluokituksia kyseenalaistavia käytäntöjä, kuten muun muassa uudissanat ”tupakkamonogamia” tai ”osittaisparisuhde”. Lisäksi levitettiin sellaisia uudiskäsitteitä, joiden tarkoituksena oli kyseenalaistaa normaaleina ja luonnollisina pidetyt seksuaalisuuden kategoriat ja saada ne kuulostamaan keinotekoisilta ja erityisiltä. Esimerkki tällaisesta kansainvälisesti laajalle levinneestä uudistermistä on queer heterosexual, jolla tarkoitetaan sellaista heteroseksuaalisia preferenssejä omaavaa henkilöä, joka identifioituu queer-poliittisesti ja joka mieltää oman heteroseksuaalisuutensa postseksuaalisessa hengessä 'yhdeksi perversioksi muiden joukossa'.

Homovestismi on SETA:n transtukipisteen sosiaalisihteeri Maarit Huuskastan käyttöön ottama standardiheteroseksuaalisuuden luonnollisuutta kyseenalaistava käsite. Homovestismilla tarkoitetaan sellaista erityistä seksuaalista mieltymystä, joka transvestismi poiketen kohdistuu saman sukupuolen vaatteisiin. Homovestiitti saa erityistä seksuaalista mielihyvää myös sellaisesta käyttäytymisestä, jota pidetään hänen 'omalle' sukupuolelleen ominaisena.

Osittaisparisuhde on Postgender ry:n piirissä käyttöön otettu käsite, joka liittyy postseksuaaliseen elämänpolitiikkaan. Käsitteellä viitataan järjestelyyn, jossa osapuolet sitoutuvat sellaiseen ihmissuhteeseen, jossa on joitakin parisuhdemaisia piirteitä, mutta jota jäsennetään sekä suhteen sisäisessä että ulkoisessa ilmaisemisessa 'osittaisena'.

Lähtökohdiltaan osittaisparisuhteen nähdään poikkeavan sellaisesta perinteisestä parisuhteen ajattelemisen tavasta, jonka taustaoletuksena (esimerkiksi ystävyyssuhteista poiketen) on ajatus 'kaiken jakamisesta', kokonaisvaltaisesta yhteisyydestä, jossa osapuolten 'oma tila' ja 'vapaudet' (eivätkä suhteen positiiviset yhdistävät sisällöt) on se, mistä tulee erikseen neuvotella. Kun siis 'kokonaisvaltaisessa parisuhteessa' neuvotellaan aina erikseen osapuolten 'omasta tilasta' ja 'omasta ajasta', niin osittaisparisuhteessa päinvastoin neuvotellaan erikseen siitä, mitkä kaikki asiat ovat yhteisiä ja mikä osa esimerkiksi osapuolten ajasta on yhteistä.

Vaikkei osittaissuhteen tiiviydessä olisikaan mitään eroa verrattuna perinteiseen parisuhteeseen, sen sisäinen kommunikaatio jäsentyy Luoman mukaan laadullisesti eri tavalla lähdettäessä liikkeelle kokonaisvaltaisen omistamisen sijaan pelisäännöistä sopimisen 'yksittäistapauksellisesta' luonteesta. Näin pyritään hänen mukaansa katkaisemaan sitoutuneisuuden voimakkuuden yhteys siihen, miten tarkasti suhteessa noudatetaan nimenomaan valmiita kulttuurisia parisuhdemalleja.

Lisäksi sillä on epäsuora yhteys myös polyamorian mahdollisuuteen, koska parisuhdesitoutumisen pysyessä 'osittaisena' pariuskollisuus voi koskea ainoastaan niitä tiloja ja niitä aikoja, joita osapuolet ovat erikseen neuvotelleet yhteisiksi. Osittaisparisuhteessa elävät henkilöt ovat siis 'osittain varattuja' siten, etteivät he voi toisaalla muodostaa mitään sellaista parisuhdetta joka syrjäyttäisi voimassa olevan suhteen - mutta he voivat kuitenkin periaatteessa muodostaa useampia osittaisparisuhteita samanaikaisesti.

Osittaisparisuhteen malli poikkeaa laajemmin tunnetusta avoimen parisuhteen mallista siten, että osittaisparisuhteessa elävien kumppaneiden mahdolliset 'rinnakkaiset suhteet' eivät ole mitään 'luvallisia syrjähyppyjä', vaan toisistaan riippumatta keskeisessä asemassa olevia kumppanuuksia. Osittaisparisuhteen filosofiassa keskeistä on oletus kaikkien vakavien ihmissuhteiden peruuttamattomasta yhteismitattomuudesta toisiinsa nähden.

Viitteet