Progressiivinen rock

Progressiivisen rockin synty

1960-luvun jälkipuoliskolla psykedeelisen rockin edustajien kokeellisimmat levyt raivasivat tietä progressiiviselle rockille. 1960-luvun puolivälistä alkaen voidaan löytää monia esimerkkejä rockin muuttumisesta 'taiteellisempaan' suuntaan. Esimerkiksi Frank Zappan tuotannossa oli kuultu rohkeasti kokeellisia sävellyksiä jo vuonna 1966 ilmestyneestä debyyttilevystä alkaen. The Beatlesin albumeista vuonna 1967 ilmestynyt Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band on usein nähty levynä, joka lopullisesti avasi portit kokeelliselle populaarimusiikille. Vuonna 1968 levytetty Jimi Hendrixin 13 minuuttia pitkä kappale '1983' voitaisiin jo tyylinsä puolesta laskea progressiivisen rockin lajiin.

Ensimmäisenä lp-levynä, joka kokonaisuudessaan edustaa progressiivista rockia, on pidetty ainakin King Crimsonin debyyttialbumia In the Court of the Crimson King vuodelta 1969. King Crimsonin jälkeen saman aikakauden progressiivisia rockyhtyeitä olivat esimerkiksi Emerson, Lake & Palmer;, Gentle Giant, Yes, Jethro Tull, Genesis ja Pink Floyd. Näiden brittiläisten yhtyeiden lisäksi merkittäviä olivat muiden muassa hollantilainen Focus ja yhdysvaltalainen Kansas. Myös eräät länsisaksalaiset progressiivisen rockin yhtyeet saivat kansainvälistä mainetta ja tunnustusta (ns. kraut rock -suuntaus).

Vaikka progressiivinen rock nähdään nykyisin melko epäkaupallisena musiikillisena erityisalueena, jolla on oma pieni kuuntelijakuntansa, nousivat edellä lueteltujen yhtyeiden levyt usein albumilistojen kärkipäähän. Varsinkin Pink Floyd nousi yhdeksi rockhistorian suosituimmista yhtyeistä.

Myös Suomessa vaikutti 1970-luvulla monipuolinen progressiivisen rockin harrastus. Tunnetuimmat kotimaiset progeyhtyeet olivat Wigwam, Tasavallan Presidentti ja Tabula Rasa. Kaksi ensin mainittua herättivät jonkin verran huomiota Suomen ulkopuolellakin. Muita vähemmän tunnettuja suomalaisen progressiivisen rockmusiikin edustajia ovat olleet muun muassa Haikara, Apollo ja Kalevala,

Tyylin erityispiirteitä

Progressiivinen rock tunnetaan 'monimutkaisena musiikkina'. Toisaalta useissa tapauksissa kappaleet noudattavat varsin perinteistä säkeistö-kertosäe-kaavaa siten, että ehkä vain kappaleen alussa ja lopussa on jotain tavanomaisesta poikkeavaa. Toisaalta myös aidosti monimutkaisia kappaleita on levytetty suuri määrä. Koko vinyylilevyn puoliskon täyttävissä, yli 20 minuuttia kestävissä kappaleissa ei 1970-luvun alkupuolella ollut mitään erikoista. Tästä syystä jotkut kriitikot ovat syyttäneet monia progressiivisen rockin yhtyeitä 'mammuttitaudista'. Syytös perustuu pitkien sävellysten ohella myös itsetarkoitukselliseen soittotaidon esittelyyn ja onttoon mahtipontisuuteen, joihin progeyhtyeiden sanottiin huonoimmillaan lankeavan.

Progressiivisen rockmusiikin kokeellisuus saattaa ilmetä myös muun muassa rockille epätavallisten soittimien käyttönä. Progressiivisessa rockissa saattaa olla taidemusiikin vaikutteita, mutta taiderockia käytetään monesti progressiivisesta rockista eriävänä käsitteenä.

Progressiivisen rockin kehitys

Musiikillisena ilmiönä progressiiviselle rockille läheistä sukua olivat monet 1970-luvun fuusiojazz-yhtyeet sekä käsitteenä hieman epämääräisen 'new age' -musiikin artistit, kuten Vangelis ja Mike Oldfield. Myös heavy metalissaissa esiintyi toisinaan progressiivisen rockin piirteitä (ja päinvastoin), mistä kanadalainen Rush on yksi esimerkki. Disko ja punk sen sijaan kuuluivat progressiivista rockia seuranneeseen musiikin yksinkertaistumiseen, joka oli progressiiviselle rockille vastakkainen tendenssi. 1970-luvun lopulla progressiivisesta rockista olikin tullut jo varsin epäsuosittua.

1990-luvulta lähtien 'progen' arvostus on taas noussut. Nykyään progressiivisen rockin parhaina pidetyt albumit luetaan useinkin koko populaarimusiikin historian keskeisimpien levyjen joukkoon. 1990-luvulla progressiivinen rock sai uutta suosiota Suomessakin muun muassa Kingston Wall -yhtyeen myötä.

Progressiivisen rockin historiallisesti merkittävimpiä edustajia

Pitkäikäisistä usean musiikkityylilajin yhtyeistä on mainittu kausi, jolloin ne ovat pääasiassa edustaneet progressiivista rockia.

Suomalaisia progressiivisen rockin yhtyeitä

Tärkeimpiä progressiivisen rockin albumeita

Camel - Mirage (1974), The Snow Goose (1975)
Emerson, Lake & Palmer; - Tarkus (1971), Pictures at an Exhibition (1972), Trilogy (1972), Brain Salad Surgery (1973)
Focus - Moving Waves (1972)
Genesis - Foxtrot (1972), Selling England by the Pound (1973), The Lamb Lies Down on Broadway (1974)
Gentle Giant - Octopus (1972)
Jethro Tull - Aqualung (1971), Thick as a Brick (1972)
Kansas - Leftoverture (1976), Point of Know Return (1977)
King Crimson - In the Court of the Crimson King (1969), Lizard (1970)
Pink Floyd - The Dark Side of the Moon (1973), The Wall, (1979)
Premiata Forneria Marconi - Per Un Amico (1972)
Rush - 2112 (1975), Moving Pictures (1981)
Van der Graaf Generator - Pawn Hearts (1971)
Yes - The Yes Album (1971), Close to the Edge (1972), Relayer (1974)
Änglagård - Hybris (1992)

Kirjallisuutta

Taru Oksanen: Suomalainen progressiivinen rock - Synty ja kehitys. Pop-Kirja , 2004.

Katso myös

Progressiivinen metalli