Psykoterapia

Psykoterapia on erilaisten mielenterveyden häiriöiden psykologinen hoitomuoto, joka perustuu ensisijaisesti keskusteluun ja vuorovaikutukseen. Psykoterapia on psyykkisen terveyden ja toimivuuden lisäämiseen tähtäävää tavoitteellista terveydenhuollon ammatillista toimintaa. Psykoterapian tavoitteena on poistaa tai lievittää psyykkisiä häiriöitä ja niihin liittyvää kärsimystä, tukea psyykkistä kasvua ja kehitystä sekä lisätä henkilön valmiuksia itse ratkaista ongelmiaan. Sen avulla hoidetaan henkilöitä, joilla on psyykkinen häiriö tai psykoterapian keinoin autettavissa oleva muu ongelma. Häiriöllä tai ongelmalla saattaa olla psyykkisten ilmenemismuotojen lisäksi ruumiillisia, vuorovaikutuksellisia ja sosiaalisia ilmenemismuotoja. Pidempikestoisten ja hankalampien häiriöiden kanssa psykoterapiaa käytetään yhdessä lääkehoidon kanssa. Psykoterapeuttinen keskustelu eroaa tavallisesta keskustelusta mm. siten, että terapiassa pyritään tiettyyn tavoitteeseen, josta on sovittu hoidon alussa. Yleisesti tavoitteena on esimerkiksi psyykkisen sairauden hoitaminen, psyykkisen oireen poistaminen, oireen lieventäminen, potilaan psyykkisten valmiuksien parantaminen tai jopa potilaan persoonallisuudenpiirteiden muokkaus toimivimmaksi. Omaa läpikäytyä psykoterapiaa tarvitsevat myös psykoterapeutit ennen valmistumistaan. Potilaille antaa kotitehtäviä. Psykoterapian apuna voidaan käyttää esimerkiksi lapsilla leikkivälineitä, musiikkia, kirjallisuutta ym materiaalia.

Psykoterapeuttisia tekniikoita ja suuntauksia on maailmalla runsaasti. Vakiintuneita psykoterapiamuotoja ovat mm. kognitiivisbehavioraalinen, psykoanalyyttinen, ryhmäpsykoanalyyttinen, systeeminen perheterapeuttinen, lyhytterapia ja kognitiivinen psykoterapia. Psykologian eri koulukunnilla on usein omat terapiamuotonsa, kuten psykoanalyysi, kognitiivinen psykoterapia, ryhmäterapia ja perheterapia. Terapian kesto vaihtelee muutamasta käyntikerrasta vuosia kestäviin tiiviisiin kontakteihin. Psykoterapia on etupäässä avohoidon hoitomuoto, mutta sitä sovelletaan myös laitoshoidossa ja siihen voidaan yhdistää myös lääkehoito.

Psykoterapiaa pyritään aina soveltamaan potilaan tarpeiden mukaisesti ja sitä voidaan järjestää yksilöterapiana, ryhmäterapiana, perheterapiana tai jopa verkostorapiana. Yksilöterapiassa keskustelu on nimensä mukaisesti yksilöön painottuvaa, ja keskustelussa ovat läsnä vain terapeutti ja potilas. Ryhmäterapiassa keskustelu käydään ongelmista kärsivien kesken ryhmässä (esimerkiksi vertaistukiryhmät), mutta paikalla on yleensä myös psykoterapeutti. Perheterapiaan voi osallistua koko perhe. Tällöin terapeutti tai hoitotiimi hoitaa yhtä aikaa yhtä tai useampaa perheenjäsentä, toisinaan myös laajempaa ihmissuhdeverkostoa. Kriisiterapiaa annetaan, kun on nopeasti voitettava äkillisiä ongelmia, esimerkiksi onnettomuuden uhreille ja uhrien omaisille. Se voi olla sekä yksilö- että ryhmäterapiaa. Myös perheterapian keinoja voidaan käyttää kriisityössä.

Psykoterapiasuuntaus voi perustua tieteellisesti tutkittuun yhtenäiseen psykologiseen teoriaan, joka auttaa ymmärtämään sekä ihmisen normaalia kehitystä että psyykkisten häiriöiden eri muotoja. Useimmat psykoterapiamuodot ovat lähtökohdiltaan ja teoriataustaltaan alun perin yksittäisten ihmisten innovaatioita. Menetelmiä on sitten myöhemmin tutkittu tieteellisesti ja pyritty ottamaan käyttöön ne terapiatavat, jotka ovat myös tutkimustiedon perusteella tehokkaita ja toimivia. Psykoterapia-suuntauksen ja menetelmän valinnassa tulee ottaa huomioon sen soveltuvuus potilaan häiriön hoitoon. Esimerkiksi neuropsykiatrisete häiriöiden kuten ADHD:n,autismiin ja aspergeriin ei psykoterapiasta ole yleensä juurikaan apua (Brummer 2005), mutta psykoterapiaa voidaan käyttää co-morbidien (littännäisoireiden) hoitoon.

Terveydenhuollossa käytetään myös sellaisia psykoterapeuttisia menetelmiä, joista saattaa olla hyötyä, mutta joita ei kuitenkaan esimerkiksi niiden soveltamisalan suppeuden, teorian kapeuden tai tutkimusnäytön puutteen vuoksi voi pitää itsenäisinä psykoterapioina. Näitä menetelmiä voidaan kuitenkin käyttää osana eri psykoterapioita. Samoin sinänsä hyödyllinen asiakkaille annettava neuvonta ja ohjaus sekä monet kuntouttavat ja muut toiminnat, joita voidaan pitää vaikutuksiltaan psykoterapeuttisina, eivät kuitenkaan yleensä täytä psykoterapialle asetettavia vaatimuksia.

Lain terveydenhuollon ammattihenkilöistä (559/1994) ja asetuksen terveydenhuollon ammattihenkilöistä (564/1994) mukaan psykoterapeutti on yksi terveydenhuollon nimikesuojatuista ammateista. Lain lähtökohtana on potilasturvallisuuden edistäminen mm. varmistamalla, että terveydenhuollon ammattihenkilöllä on ammattitoiminnan edellyttämä koulutus, muu riittävä ammatillinen pätevyys ja ammattitoiminnan edellyttämät muut valmiudet. Psykoterapeutti-nimikettä itsestään saavat käyttää ainoastaan ne, joilla on Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen myöntämä psykoterapeutin ammattinimike. Myöskään psykoterapiaa ei saa mainostaa antavansa, ellei tätä nimikettä ole. - Yhteensä nimikesuojattuja psykoterapeutteja Suomessa oli vuonna 2005 noin 3500 eli keskimäärin 6 psykoterapeuttia 10.000 asukasta kohden. Eniten on perheterapeutteja.

Psykoterapian tarpeessa olevia on epidemiologisten tutkimusten perusteella arveltu olevan 2% väestöstä.

Psykoterapian muotoja

Psykoanalyysi

Psykoanalyysi on Sigmund Freudn 1900-luvun alussa kehittämä paljastava psykoterapia. Terapian tavoitteena on lisätä henkilön itsetuntemusta ja auttaa häntä rakentamaan personallisuuttaan uudelleen. Psyykkiset oireet lieventyvät analyysin edetessä käyden lopulta tarpeettomiksi.

Psykoanalyysin erikoisalueena ovat olleet neuroottiset häiriöt. Siinä oletetaan, että neuroosit johtuvat torjutuista traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Hoidon tavoitteena on saattaa potilaan torjumat kokemukset tietoisiksi, jotta hän pystyy ne ratkaisemaan ja torjumaan tehokkaammin tai oppii elämään niiden kanssa. Synnynnäisiin neurologisiin häiriöihin, kuten autismiin siitä sen sijaan ei ole todettu olevan apua.

Transferenssi eli tunteensiirto muodostaa psykoanalyyttisessa hoidossa keskeisen tiedonhankintatavan silloin, kun etsitään torjuttuja lapsuudenkokemuksia. Potilas liittää huomaamattaan tiettyjä tunnelatauksia analyytikkoonsa ja pitää häntä esimerkiksi iloisena, rakastavana, vihaisena jne. Transferenssi pääsee kehittymään, kun potilas käy hoidossa neljä kertaa viikossa useamman vuoden ajan. Alkuvaiheessa analyytikko antaa transferenssin rauhassa kehittyä transferenssineuroosiksi. Tämä tarkoittaa, että potilas siirtää vääristyneet käsitykset itsestään ja muista myös tähän suhteeseen.

Analyyttisen prosessin kuluessa analyytikko tutkii yhteistyössä potilaan kanssa tämän sisäistä maailmaa. Potilas assosioi vapaasti eli kertoo kaiken mitä mieleen juolahtaa sillä hetkellä ja analyytikko kuuntelee, pyytää lisäselvityksiä ja kiinnittää huomiota potilaan vastarintaan. Vastarinta tarkoittaa potilaan haluttomuutta kertoa tietyistä asioista, ja analyytikko joutuu koko ajan osoittamaan sen olemassaolon. Analyysin kuluessa analyytikko huomaa, että potilas yrittää järjestelmällisesti sivuuttaa tietyt teemat. Vastarinta kertoo potilaan defenssimekanismien toiminnasta, koska potilas ei halua tiedostaa epämiellyttäviä asioita.

Psykoanalyyttisen hoidon huipentuma on transferenssineuroosin purkamisessa. Keskeinen välinen tässä työssä on tulkinta. Analyytikko ei kylmästi tarjoa potilaalle tulkintoja vaan pyrkii sopivassa tahdissa tekemään potilaan tietoiseksi ongelmista ja saamaan hänet itsensä oivaltamaan syy-yhteydet. Oivallus parantaa aina potilaan toimintakykyä, vaikka se ei aina välttämättä ole mieluinen. Psykoanalyysissa pätee sääntö, että on parempi olla tietoinen kuin epätietoinen.

Psykoanalyysissa terapeutti on melko passiivinen ja ohjaa ja opastaa hyvin vähän hoidon tavoitteita. Hoidon kulkuun vaikuttaa suuresti potilaan omat ponnistelut. Analyytikko käsittelee ainoastaan sitä tietoa, jota potilas antaa tai jonka hän järjestelmällisesti sivuuttaa.

Humanistiset terapiat

Asiakaskeskeinen terapia

Psykologi Carl Rogers kehitti asiakaskeskeisen terapian. Käyttämällä nimitystä asiakas hän halusi välttää potilaan ja terapeutin joutumista ennalta asetettuihin rooleihin. Rogers halusi hoidoissaan suunnata huomion menneisyyden kaivelemisesta asiakkaan asenteisiin, nykyhetkeen ja sen ongelmiin. Hän ei halunnut olla asiantuntija, joka tulkitsee hoidettavan oireita, vaan asettui asiakkaan tasavertaiseksi yhteistyökumppaniksi. Hän oletti asiakkaiden olevan itse parhaita oman elämänsä asiantuntijoita, joilla on kyky ja halua ohjata elämäänsä parempaan suuntaan, kunhan vain sisäisen kasvun esteitä voidaan vähentää.

Rogersin mielestä kasvun esteenä on väärä minäkäsitys ja erityisesti ristiriita sen välillä, millainen asiakas haluaisi olla (ihanneminä) ja millainen hän ajattelee olevansa (reaaliminä). Terapeutin tehtävänä on auttaa asiakasta saamaan todellinen kontakti itseensä, erityisesti tunteisiinsa. Keskeisin työtapa tämän tavoitteen saavuttamiseksi on terapeuttinen ilmapiiri, jossa asiakas voi kokea itsensä merkitykselliseksi ja arvokkaaksi. Tämän ilmapiirin luomisessa ovat keskeisiä tekijöitä empatia, lämpö ja asiakkaan hyväksyminen ilman ehtoja.

Asiakaskeskeinen terapiatilanne poikkeaa siten niistä kokemuksista, joiden pohjalta asiakas on rakentanut vinoutuneen minäkäsityksen sen varaan, mitä hän on ajatellut muiden hänessä arvostavan ja hyväksyvän. Näin terapiatilanne sinänsä käynnistää prosessin, jossa asiakkaasta asteittain kehittyy oman itsensä terapeutti. Terapeutin empaattinen asennoituminen auttaa asiakasta saamaan kontaktin tunteisiinsa ja pukemaan ne sanoiksi, jolloin hän tulee tietoisemmaksi siitä, millaisia asioita hän haluaa elämässään toteuttaa.

Terapeutin ei tarvitse olla neutraali ja pidättyväinen, ammatillisen julkisivun taakse kätkeytyvä hahmo. Päinvastoin terapeutti voi itse olla aidon ja avoimen itseilmaisun mallina ja siten rohkaista asiakasta toimimaan samalla tavoin.

Logoterapia

Logoterapia on wieniläisen psykiatrin Viktor Franklin aloittama terapiasuuntaus, jossa ihmistä pidetään alati itseään etsivänä olentona niin kuin muissakin humanistisessa psykoterapiassa. Hän on sitä mieltä, että ihminen selviytyy paremmin hengissä vaikeissakin oloissa, jos hänen elämällään on selkeä tarkoitus. Nykyään ihmisen on vaikea löytää olemassaololleen mielekästä tarkoitusta, hän tavoittelee vain hetkellistä mielihyvää, joka ilmenee ikävystymisenä, välinpitämättömyytenä, sisäisenä tyhjyytenä, haluttomuutena ja tyytymättömyytenä elämään.

Logoterapiassa asiakasta autetaan löytämään uusia vaihtoehtoja eksistentiaaliseen tyhjyyteen. Terapian keskeisenä tehtävänä on asiakkaan näkökulman laajentaminen esimerkiksi keskustelemalla potilaan tulevaisuudesta ja hänen mahdollisuuksistaan tehdä omia valintoja ja lisätä omaa vastuutaan elämänsä ohjaamisessa.

Logoterapiassa poistetaan oireita myös vaikuttamalla suoraan käyttäytymiseen. Potilaalle opetetaan esimerkiksi, miten hän voi päästä eroon haitallisesta itsensä tarkkailemisesta ja kohdistaa huomionsa muualle. Kun potilas tuottaa oiretta, hänen tietoisuuteensa tulee juuri niitä asenteita, joita pyritään muuttamaan. Terapiassa potilas oppii tunnistamaan omat toimintatapansa, jolloin hänen on myös helpompi löytää uusia selviytymiskeinoja.

Hahmoterapia

Hahmoterapian eli Gestalt-terapian on kehittänyt yhdysvaltalainen psykoanalyytikko Fritz Perlsia. Hahmoterapia keskittyy muiden humanististen terapioiden tavoin lisäämään tässä ja nyt –tilanteen kautta itseoivallusta. Sekin korostaa potilaan omaa vastuuta oivallustensa keksijänä, ja niinpä terapeutti pyrkii järjestämään potilaalle sellaisia dramatisoituja tai suoria kohtaamisia, joissa hän joutuu vastakkain tunteiden, ajatusten ja muiden yllykkeiden kanssa.

Hahmoterapia keskittyy nykyhetkeen liittyvän tietoisuuden alueen laajentamiseen. Sen mukaan menneisyyskin on olemassa lähinnä nykyhetkessä palautettujen muistumien ja menneisyyden selitysten kautta; tulevaisuus on olemassa nykyhetkessä tehtävien ennakointien kautta.

Myös hahmoterapia näkee ihmisen olentona, joka kehittyy koko elämänsä ajan psyykkisesti. Psyykkinen häiriö keskeyttää tämän kasvutapahtuman. Varsinkin monet keskeneräisiksi jääneet emotionaaliset tehtävät, kuten rakkauden tai vihan tunteiden käsittely, kaventavat tietoisuuden aluetta. Käsittelemättömät ja padotut tunteet toimivat elämää jäykistävänä passarina. Hahmoterapia käyttää aktiivisia toiminnallisia työtapoja, joissa potilas joutuu vastakkain esimerkiksi defenssimekanismien avulla eristettyjen tietoisuuden puoliensa kanssa.

Behavioristiset terapiat

Behavioristiset menetelmät pyrkivät vaikuttamaan suoraan käyttäytymisen tasolla: se että ihminen pystyy muuttamaan jotakin tekemisensä tapaa, vaikuttaa hänen tunteisiinsa ja ennen pitkää myös sisäisiin malleihinsa (minäkäsitykseen ja maailmankuvaan)

Behavioristisissa käyttäytymisterapioissa tutkitaan toiminnan seurauksia: millaiset edeltävät tilanteet tai ulkoiset ja sisäiset ärsykkeet sekä millaiset vahvistavat tai sammuttavat seuraukset liittyvät häiriölliseen käyttäytymiseen, esimerkiksi ahdistuneisuuteen ja psykoottisuuteen. Tällaisen käyttäytymisanalyysin pohjalle on mahdollista sitten suunnitella hoito-ohjelma, jossa pyritään lisäämään sopeutumista.

Behavioristisilla työtavoilla on menestyksellisesti hoidettu mm. unettomuutta, kipua, alkoholiongelmia, uupumusta ja sairauksia, joissa itsehallinnalla on keskeinen tehtävä. Eniten niitä on kuitenkin käytetty ahdistukseen ja jännityksen vähentämiseen. Yksilö voi terapiassa oppia reagoimaan pelkäämäänsä kohteeseen uudella psykofysiologisella tavalla, mikäli hän lähestyy kohdetta asteittain joko mielikuvissa tai todellisuudessa, rentoutuneessa tilassa tai turvallisessa kontaktissa. Terapian etuna on se, että potilas samalla oppii menetelmän, jota hän voi soveltaa itsehoitona, eikä terapian tarvitse kestää kauan.

Kognitiivinen terapia

Kognitiivisessa terapiassa tutkitaan ja hoidetaan häiriöitä tuottavia tietorakenteita ja niihin liittyviä tunnekokemuksia, jotka ovat kehittyneet elämänhistorian aikana. Ihmisten tiedonkäsittely on aina virhealtista. Mitä virheellisempiä ihmisten tulkinnat ja päätelmät todellisuudessa ovat, sitä enemmän hän kärsii tunne-elämän häiriöistä.

Kognitiivisessa terapiassa potilas ja terapeutti tutkivat potilaan mielikuvia ja ajatuksia itsestään ja ympäristöstään. Osa ajatteluprosesseista on jatkuvan toistamisen vuoksi automatisoitunut. Terapiassa lähdetään liikkeelle näiden automaattisten ajatusten tunnistamisesta ja yritetään asteittain oivaltaa niihin liittyvät syvät perususkomukset, jotka tuottavat häiritseviä tunteita. Mitä syvemmälle tässä itse-erittelyssä edetään, sitä merkityksellisempiä ydinkokemuksia voidaan tunnistaa.

Terapiassa voidaan lähteä liikkeelle sellaisista potilaan kuvaamista tilanteista, joissa hän on kokenut voimakkaita tunteita. Terapeutti suuntaa potilaan huomion vuoron perään havaintoihin, tunteisiin ja muihin reaktioihin sekä tilanteen aikana virinneisiin ajatuksiin kysymysten avulla.

Syvän ja pysyvän muutoksen aikaansaaminen edellyttää sitä, että potilas testaa omakohtaisesti uskomuksiaan, niiden reaalisuutta ja rationaalisuutta, hyväksyy tai hylkää ne ja korvaa hylätyt toimivimmilla uskomuksilla. Potilaan minärakenne vaikuttaa terapian kestoon ja etenemiseen. Mikäli häiriölliset skeemat ovat minärakenteen ulkokerroksissa, ei terapian tarvitse kestää kovin kauan esimerkiksi muutamia kuukausia, jos taas häiriölliset skeemat ovat minärakenteen ydinalueella, niiden tiedostaminen ja muuttaminen vaatii silloin pitkää työskentelyä.

Tavoitteena on auttaa potilasta ymmärtämään, miksi hän on joutunut rakentamaan haitallisia minäkäsityksiä. Pitkäaikaisen terapian tuloksena muovautuu uusi minäkäsitys: yksilö omaksuu uuden tavan tarkastella itseään ja luoda uusia sääntöjä, joiden varassa hän saavuttaa aiempaa paremman tasapainon.

Ratkaisukeskeinen psykoterapia

Toisin kuin useimmissa terapiamuodoissa ratkaisukeskeisesti suuntautuneet psykoterapeutit eivät pyri etsimään ongelmia ja syitä ongelmien taustalta, vaan tukevat asiakasta jatkamaan elämässä eteenpäin. Ongelmien ei nimittäin nähdä olevan toistensa kanssa tiiviissä ja itsestään selvässä syy-seuraussuhteessa. Olennaisempana nähdään myönteinen tulevaisuusvisio ja tavoitteiden asettaminen, kuin selitellä mennyttä loputtomiin. Ongelmia pyritään ratkomaan asiakkaiden kanssa yhteistyössä mm. etsimällä uusia ratkaisuja tuloksettomien ratkaisumallien tilalle.

Ratkaisukeskeinen psykoterapia soveltuu monenlaisiin tilanteisiin, erilaisille asiakasryhmille tai sitä voidaan toteuttaa erimuotoisesti. Ajallisesti se voi olla lyhyttä tai pidempikestoista. Pääsääntöisesti terapiat kestävät 1-10 kertaan. Kyseisellä viitekehyksellä voidaan työskennellä yksilöiden, parien, perheiden, ryhmien, työyhteisöjen tai jopa kokonaisten organisaatioiden kanssa. Ratkaisukeskeisyys soveltuu psykiatriaan, psykologiaan, sairaanhoitoon, sosiaalityöhön, lastensuojeluun, sielunhoitoon, kouluihin, neuvoloihin ja työpaikoille.

Tyypillisiä piirteitä ratkaisukeskeiselle psykoterapialle on ratkaisujen etsiminen, tulevaisuusorientaatio, edistyksen huomioiminen, voimavaraistaminen, uusien näkökulmien etsiminen, ansionjakaminen, tukijoukon mukaan ottaminen, luovuus ja selkeät yhteiset tavoitteet työskentelylle. Erityisesti uinuvia voimavaroja ja käytössä olevia vahvuuksia ja mahdollisuuksia pyritään hyödyntämään tässä terapiamuodossa. Tästä syystä ratkaisukeskeistä terapiaa kutsutaan myös voimavarakeskeiseksi terapiaksi.

Ratkaisukeskeinen psykoterapia on lähtöisin Amerikasta. Sen historialliset juuret juontavat sosiaaliseen konstruktionismiin, systeemiteoriaan sekä perheterapiaan. 50 vuoden aikana merkittäviä vaikuttajia tämän psykoterapiamuodon kehittymiseen ovat mm. Milton H. Erickson, Don Jackson, Paul Watzlawick ja Jay Haley. Kansainvälisesti tunnettuja ratkaisukeskeisiä terapeutteja ovat mm. Steve De Shazer, Insoo Kim Berg, Elam Nunnally, Bill O`Hanlon, Eve Lipchik, Scott Miller, Michele Weiner-Davies. Pioneereja Suomessa ovat psykiatri Ben Furman ja sosiaalipsykologi Tapani Ahola.

Menetelmää kouluttavat Suomessa ammattikorkeakoulujen, kesäyliopistojen ja joidenkin yritysten psykoterapiakoulutusohjelmat.

Psykoterapiaan hakeutuminen

Psykoterapiaan hakeutuminen voi tapahtua käytännössä eri reittejä.

1. Terveyskeskuksen kautta, jolloin terveyskeskuslääkäri voi suositella potilasta psykiatrisen erikoissairaanhoidon hoitopaikkaan (esimerkiksi mielenterveystoimistoon).
2. Joillakin paikkakunnilla voi suoraan ottaa yhteyttä mielenterveyskeskukseen ja päästä suoraan keskustelemaan mahdollisesta psykoterapiasta ko. hoitopaikassa tai saamassa neuvoja, miten löytää psykoterapeutti ykstyiseltä terveydenhuollon sektorilta.
3. Hakeutumalla suoraan yksityisen sektorin psykoterapeutin vastaanotolle; useimmilla paikkakunnilla on lääkäriluettelossa listat yksityisistä psykoterapeuteista. Myös koko perhe tai useampi perheenjäsen voivat samanaikaisesti hakeutua samalle psykoterapeutille perhepsykoterapiaan. Useat alan koulutusyhteisöt pitävät omia luetteloitaan, esimerkiksi Suomen perheterapiayhdistys , Ratkes ry , Kognitiivis-analyyttinen yhdistys Itä-Suomen psykoterapiayhdistys , Gestalt-terapiayhdistys ry jne. On tärkeää, että psykoterapeutilla on Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen myöntämä virallinen psykoterapeuttinimike. Se on syytä kysyä. Se varmistaa ammattitaitoisen ja vastuullisen psykoterapian.

Kansaneläkelaitos voi myöntää hakemuksesta, joka tehdään yhdessä psykoterapeutin kanssa ns. harkinnanvaraista kuntoutusrahaa psykoterapiakustannusten korvaamiseksi ainakin osittain.

Aiheesta muualla

• Kansaneläkelaitoksen korvaussivut
• Väitös psykoterapian vaikutuksista masennuksen hoidossa (Jukka Valkonen, Helsingin yliopisto, 27.10.2007)

Kirjallisuutta